Jos joku läheinen kuolee,kuinka kauan teitä voi ahdistaa?

Eikä ole yhtään ihmeellistä, jos syvä suruaika kestää pari vuotta. Hyvänen aika, läheisen menettäminen on ihan käsittämättömän suuri asia. Itse olen menettänyt kaksi lapsuudenperheeni jäsentä.

Onko normaalia jos on jo kuukausi kova ahdistus päällä?

Lyhyt aikahan se kuukausi on.

Sitäpaitsi tuohon kysymykseen ei voi vastata kuin sellainen joka on asian kokenut.

ainakin viisi vuotta ahdisti jatkuvasti, nyt ei enää.

mun ahdistus ALKOI vasta kuukauden kuluttua. Sitten sitä kesti kolmisen viikkoa ja se tuntui menevän pois. TUli hyviä muistoja ja niitä ajatteli, muttei se tuntunut ahdistavan vaan antavan voimia, vaikka koko ajan surikin. Sitten se ahdistus palasi taas. Ja kesti muutaman viikon, meni pois ja palasi taas.



Läheiseni kuolemasta on nyt pari vuotta ja vielä vaan se palailee joskus. Enimmäkseen on onneksi niitä hetkiä, jolloin muistot eivät ahdista , vaan tuntuvat lämpimiltä.

Eihän tuollaiseen tietenkään voi sanoa mitään aikarajaa, mikä olisi normaalia/epänormaalia. Riippuu täysin tapauksesta.



Voimia sulle!!

Kyllä se siitä, vaikka nyt susta ei siltä tunnukaan.

Saatko puhuttua asiasta jonkun kanssa? Puhuminen uudestaan ja uudestaan auttaa eteenpäin.

Kyllä siinä meni ainakin vuosi, noin vuoden päästä saatoin vielä ajatella jostain näkemästäni,"tästä pitää kertoa isälle". Sitten muistin isäni kuolleen, mutta samalla huomasin, että tavallaan isä elää elää mussa, katson asioita isääni ajatellen.

Isäni kuolemasta on kulunut jo 20 v, joskus edelleen kaipaan. Suren, ettei lapseni saanut tuntea isoisäänsä.

Minulle ei tullut äidin kuoleman jälkeen edes suru heti päälle. Äiti kuoli kaksi kuukautta syövän toteamisen jälkeen. Olin siinä ihan viimeisinä päivinä varmaan jo jotenkin valmistautunut siihen, että lähtö tulee milloin vain.



Suru ja ahdistus tuli ihmeellisissä tilanteissa. Kun piti pankkiasioita setviä, tuli kiukku ja ärsystys. Kun meidän vauva syntyi muutaman kuukauden päästä äidin hautajaisista, tuli hyvin voimakas suru. Ahdistus tulee milloin missäkin ja missä muodossa vaan.



Kuolemasta on nyt noin 2 vuotta aikaa. Aina välillä vieläkin tulee sellainn, voihan kökkö -olo.

tai on ihan sairas.

veljeni kuoli kaksi vuotta sitten, meni useampi kuukausi sisäistää asia..sitten iski viikkojen ahdistus ja itkuisuus, kun asia lopulta meni tajuntaan..vieläkin ajattelen häntä päivittäin ja tuntuu suuri möykky rinnassa, kun ikävä iskee..

onko normaalia jos ahdistaa niin että tuntu että taju lähtee?

onko normaalia jos ahdistaa niin että tuntu että taju lähtee?

Sureminen on rankkaa ja verottaa voimia. Mutta on vaan uskallettava surra, vähitellen tuo fyysiseltäkin tuntuva ahdistus lievenee.

...ap

Omien vanhempien kuolemaan pitäisi aikuisen (keski-ikäisen) olla jo jotenkin henkisesti valmistautunut. Tietysti asiaa voi mutkistaa, jos esim. suhde ei ole ennen kuolemaa ollut kunnossa tms.

Toki siis surraan jne., mutta jos "kova ahdistus" jatkuu useita kuukausia-vuosia kun eläkeikäiset vanhemmat kuolevat, kannattaa miettiä mistä ahdistus nousee.

No on se ainakin itselle kauheaa. Vielä muita ongelmia tässä samalla niin ei kuulkaa meinaa jaksaa. 

Ei yhtään ahdista. 

Itkin 2 vuotta kunnes helpotti olo. 

Jos asiaa ei käsittele vaan työntää mielestään pois, ahdistus voi palata vuosienkin kuluttua. Mulle kävi näin, en käsitellyt lapseni kuolemaa vaan pakenin työn tekemiseen, järjettömiä määriä ja työnsi asian pois mielestä. Nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua asia on mielessä usein ja ahdistaa. Tietysti riippuu tapahtumasta miten kuoleman hyväksyy ja onko luonnollinen esim- vanhuuteen liittyvä kuolema tai sairauteen johon ei ole paranemisesta toivoa tms.

Ei mulla ahdistanut yhtään vaan olin vain surullinen. 

Riippunee tilanteesta, kuoleeko esim vanha ihminen sairauteen, vai kuoleeko puoliso tai lapsi, ja kuinka kuolema on tapahtunut. Jos oikein läheinen ihminen kuolee nuorena ja yhtäkkiä, kai se voi ahdistaa koko loppuelämän. 

Todennäköisesti loppuelämän jossain määrin.