Lue keskustelun säännöt.
Miksi lapsi on "pyhä"? Edes vaikeaa lasta ei saa vaikeaksi kuvata, vikaa etsitään aina vanhemmista!
18.01.2013 |
Olen erityislapsen äiti ja vaikka meidän perhe on saanut pelkästään positiivista palautetta suhtautumisestamme, arjen hoitamisesta jne. lääkäreiltä, niin pikkuisen ihmetyttää tälläkin palstalla huomattu asenne lapsen sairauteen: paska äiti on sellainen äiti, joka on väsynyt tai suorastaan uupunut lapsensa huonoon käytökseen ja jatkuviin ongelmiin. Toisaalta "lapsi on yksilö" ja toisaalta nähtävästi aivoton ja tahdoton nukke, koska vanhempien jokainen teko määrittää hänen käytöksensä nyt ja aina. Itse en tuota väitettä ihan pureksimatta niele.
Omalla lapsellani on Aspergeriin kuuluvia piirteitä, ADHD:n impulsiivinen muoto sekä Touretten syndrooma. Kyllä minä voin rehellisesti sanoa, että hän on vaikea ja että arki on henkisesti kuormittavaa hänen kanssaan! Toki nautin hänen seurastaan sopivina annoksina, mutta ihan koko aikaa en minäkään jaksa häntä katsella. Ilkeästi sanottu? Ehkäpä, mutta kyseessä on lapsi, jolla on huomattavia vaikeuksia useammalla osa-alueella eikä niihin meinaa ammattilainenkaan saada muutosta. Ja koska lapsella ei ole kamalasti vielä ikääkään, lääkitystähän ei tipu. Suomessa muu perhe saa sietää vaikka mitä, mutta yhtä yksilöä ei saada lääkittyä vaikka hänen tilanteensa sitä jo vaatisi.
En minä ihmettele, että lapseni joutuu kiusatuksi tai ei saa helposti kavereita. En missään nimessä HYVÄKSY sitä myöskään, mutta tosiaankin ymmärrän miksi näin käy. Lapsi, joka jauhaa vaan parista aiheesta päivästä toiseen eikä opi juttelemaan vastavuoroisesti saati olemaan kiinnostunut muiden asioista- kuinka moni tahtoo jutella sellaisen kanssa? Jos yrität sanoa jotain väliin, saat nopean "kyllä":n ja luento senkun vaan jatkuu, kiinnosti kuulijaa tai ei. Katsekontakti on olematon ja jos lapsen pakottaa siihen, saa laiskan, lähes uneliaan tuijotuksen, takaisin. Jumiin jäädään vaikka mihin, tosi mieltä ylentävää kuunnella "mutta kun MUN PITÄÄ!!"-karjuntaa silloin, kun käskee esim. olemaan hiljaa ja keskittymään siihen, mitä pitää saada tehtyä just nyt (esim. ehtiä junaan, kiva kiskoa isoa lasta perässään). (Ja ei, heti en käske- mutta kun se kitinä ja vätinä ei lopu nätisti sanomalla.) Ihanaa sekin, kuinka jatkuvasti rampataan palavereissa milloin missäkin koska lapsen käytös on huonoa ja ikätoverit saavat nyrkistä ilman mitään syytä. Taas tuli aika osastolle ja reilun viikon varoitusajalle, lisäksi 11 sivua papereita täytettäväksi (kyllä, laskin). Eipä tässä kamalasti muuta ehdikään kun lapsen asioita hoitamaan, onneksi en enää käy töissä koska olisin saanut potkut jo ajat sitten.
Ja sitten, kun tänne kirjoitat miten tämäntyyppinen arki on perseestä ja väsyttävää, eiköhän tusina "ymmärtäjää" lynkkaa sinut ja ääni väristen kuvaile, kuinka näitä lapsia pitää YMMÄRTÄÄ ja RAKASTAA ENEMMÄN ja...paremmin tietävät myös, mistä lapsen ongelmat johtuvat: "koska sanoit "perse", olet tunnekylmä ja inhottava ihminen, siksi lapsesi siis oireilee"...just näin. Vikahan ei missään nimessä voi olla siinä lapsessa ja hänen omassa vaikeudessaan, aina syyllinen on äiti jollain tapaa. Ja se jätetään huomioitta, miten paljon työtä vanhemmat -etenkin ne paskaäidit- tekevät erityislastensa eteen. Minä lopetin työni, mutta se on vielä pientä; tunnen äidin, joka vaihtoi paikkakuntaa ja menetti liittonsa sekä melkein mielenterveytensäkin lapsensa takia. Toki hyvään vanhemmuuteen kuuluu kyky kantaa vastuuta, mutta tuskinpa kukaan osaa kuvitella kohdalleen millaista on ollut tuollaisen tapauksen äiti..?
Miksi ei saa sanoa ääneen että "******* kun ärsyttää tuo lapsi!!"? Miksi aina pitää hyssytellä ongelmia, katsoa hymyillen vieressä kun lapsi hajottaa paikkoja/kanssaihmisiä ja olla puuttumatta häiritsevään käytökseen "ettei vaan lapsen itsetunto kärsisi"? Ketä tämmöinen palvelee- lapsiammeko? Tuskin. Eivät ne viat ja ongelmat sillä vähene, että niiden olemassaoloa vähätellään tai -sairasta kyllä, näitäkin tapauksia riittää- suorastaan ihannoidaan.
Kommentit (27)
Lapsen persoonan kehitys on vielä täysin kesken. Ei silloin ole hyväksi kuulla että on rasittava, hankala, vaikea, paha ja huonoa ja raskasta seuraa. Ei se ole hyväksi aikuisellekaan mutta lapselle sellainen on tuhoisaa.
Pitäisikö sinun ap ottaa vähän enemmän vastuuta omasta jaksamisestasi? Vaikuttaa siltä että pidät lastasi syntipukkina jaksamattomuudellesi. Todellisuudessa vain sinä vaikutat siihen kuinka voit ja mikä käy hermoillesi. Suosittelen liikuntaa, ruokavalion tarkistamista, ja meditaatiota. Kunhan et pura suuttumustasi lapseesi. Sinuun hänen tulee voida luottaa.
Mene itseesi viherpiiperökukkahattutäti. Jos ymmärsit ap:n kirjoituksesta mitään ja vastaat noin, niin ilkeä olet!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärsin kirjoituksesi pointin. Mielestäni puhut asiaa. Katsoin pari viikkoa sitten tulleen ohjelman (uusinta) jostain erityisluokasta. Oli aika huimaa katseltavaa.
Nyt kai on se trendi, että erityislapset laitetaan normiluokkaan. Siitä syntyy varmaan mukavia välienselvittelypalavereita, jotka mainitsit.
Koita jaksaa - ei kai tässä muuta voi toivottaa, vaikka ei se mitään auta.
Häpeä, olet aika kusipäinen ihminen.
AP:lle, olen itse niitä äitejä, joiden omia lapsia kuvailemasi lapsi kurmottaa. Aina välillä mietin, että eikö vanhemmat _todellakaan_ tee asialle mitään. Sinun kirjoituksesi avasi silmiäni ja vähän hävettää omat pahat ajatukset.
Pitäisikö sinun ap ottaa vähän enemmän vastuuta omasta jaksamisestasi? Vaikuttaa siltä että pidät lastasi syntipukkina jaksamattomuudellesi. Todellisuudessa vain sinä vaikutat siihen kuinka voit ja mikä käy hermoillesi. Suosittelen liikuntaa, ruokavalion tarkistamista, ja meditaatiota. Kunhan et pura suuttumustasi lapseesi. Sinuun hänen tulee voida luottaa.
Lapsen persoonan kehitys on vielä täysin kesken. Ei silloin ole hyväksi kuulla että on rasittava, hankala, vaikea, paha ja huonoa ja raskasta seuraa. Ei se ole hyväksi aikuisellekaan mutta lapselle sellainen on tuhoisaa.
Pitäisikö sinun ap ottaa vähän enemmän vastuuta omasta jaksamisestasi? Vaikuttaa siltä että pidät lastasi syntipukkina jaksamattomuudellesi. Todellisuudessa vain sinä vaikutat siihen kuinka voit ja mikä käy hermoillesi. Suosittelen liikuntaa, ruokavalion tarkistamista, ja meditaatiota. Kunhan et pura suuttumustasi lapseesi. Sinuun hänen tulee voida luottaa.
A: Ei sitä lasta vaan voi syyttää. Jos hän on oikeasti sairas (siis esim. ADHD + Tourette = emme puhu enää "normaalista, terveestä" lapsesta), ei hän sairaudelleen ja sen tuomille ongelmille itse voi mitään.
Lapsi on myöskin vielä tunne-elämältään kehittymätön, eikä osaa säädellä tunteitaan ilman aikuisen apua.
Lasta siis ei saa syyttää sellaisesta, mille hän itsekään ei voi mitään.
B: Äitiä ei voi syyttää lapsen sairauksista. Äiti ei voi valita, minkalaisen lapsen hän saa. Äiti voi hakea apua (yleensä sitä saa, mutta valitettavasti ihan aina ei!), äiti voi toimia kuten ammattilaiset parhaana pitää, äiti voi uhrautua lapsensa eteen (esim. justiin tuo töistä pois jääminen), äiti voi ottaa lapsen ongelmat tosissaan. Mutta äiti ei voi jaksaa yksin, eikä hän kertakaikkiaan voi mitään sille, että lapsellaan on nämä erityispiirteet.
Toisin sanoen, tässä yhtälössä ei ole voittajia. On vain kaksi henkilöä, jotka tarvitsevat paljon apua ja tukea, molemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
A: Ei sitä lasta vaan voi syyttää. Jos hän on oikeasti sairas (siis esim. ADHD + Tourette = emme puhu enää "normaalista, terveestä" lapsesta), ei hän sairaudelleen ja sen tuomille ongelmille itse voi mitään. Lapsi on myöskin vielä tunne-elämältään kehittymätön, eikä osaa säädellä tunteitaan ilman aikuisen apua. Lasta siis ei saa syyttää sellaisesta, mille hän itsekään ei voi mitään. B: Äitiä ei voi syyttää lapsen sairauksista. Äiti ei voi valita, minkalaisen lapsen hän saa. Äiti voi hakea apua (yleensä sitä saa, mutta valitettavasti ihan aina ei!), äiti voi toimia kuten ammattilaiset parhaana pitää, äiti voi uhrautua lapsensa eteen (esim. justiin tuo töistä pois jääminen), äiti voi ottaa lapsen ongelmat tosissaan. Mutta äiti ei voi jaksaa yksin, eikä hän kertakaikkiaan voi mitään sille, että lapsellaan on nämä erityispiirteet. Toisin sanoen, tässä yhtälössä ei ole voittajia. On vain kaksi henkilöä, jotka tarvitsevat paljon apua ja tukea, molemmat.
Onko sinulla mitään hoitopaikkaa lapselle että voit edes joskus hengähtää ilman lasta?
Minullakin on erityislapsi joka myös todella haastava, nykyään helpompaa mutta silti välillä tuntuu että ei jaksaisi jatkuvaa sosiaalisen kanssakäymisen ongelmaa kun toinen saattaa esimerksiksi alkaa huutaa kun sanoo aamulla toisen kerran että ootko pukeutunut jo?
Minä olin totaaliyh tämän lapsen kanssa ja välillä vaan istuin lattialla ja itkin kun en jaksanut. Lapsi saattoi huutaa illalla tuntikausia koska ei halunnut nukkua/syödä/mitä vaan. Pyysin tukiperhettä ja minulle vaan kuittailtiin että heh heh, ei se elämä mitään juhlimista ole kun on lapsi, opettele olemaan.. Vaikka selitin että minulla ei ole mitään tukiverkkoa ja olen ihan rikki. Masennuin sitten itse ja se ei tilannetta ainakaan parantanut, apua ei saatu silloinkaan.
Mutta siis, piti sanomani että jos vaan mahdollista niin yritä pitää huolta jaksamisestasi, jos olisi edes joku joka joksus voisi lasta vahtia tai jos sinulla on mahdollista palkata vaikka mml_n hoitaja joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaapa ensin tuolle, joka syytti minua siitä etten ota vastuuta jaksamisestani. Mielestäni minä nimenomaan teen niin, sanomalla etten koko aikaa jaksa katsella lapsen touhuja eli otan tietoisesti omaa aikaa, ja lomaakin, hänestä. En automaattisesti tiuski hänelle tai pura suuttumistani häneen- vaan kun kyseessä on hyvin haastava ja turhauttava tapaus, silloin pinna palaa nopeasti. Joka päivä pitää hokea samoja asioita aamusta iltaan (esim. "pyydä apua jos tarvitset sitä"; ja silti lopputulos on raivoava, jumiin jäänyt lapsi joka yrittää rikkoa raivonsa kohteen kun ei saa sitä toimimaan haluamallaan tavalla), rutiinista ei saisi poiketa edes sen vertaa että hakeekin kesken matkan purkillisen maitoa (lapsi raivostuu ja alkaa syyttelemään minua, kyselemään myös vihaisena että "MIKSI me muka tarvitaan maitoa??", saattaa pyrkiä sabotoimaan koko kauppareissun käytöksellään...) eikä impulssikontrollia löydy sitä vertaa ettei vieressä seisova kaveri saisi turpiinsa jos tämä lapseni jostain ärsyyntyy. On mm. iskenyt terävällä esineellä yhtä suosikkikaveriaan, kun suuttui. Selvittele näitä juttuja nyt sitten suuttumatta, YMMÄRTÄEN jne. Aikamoiset lehmänhermot minullakin on, vaan lapsen jatkuva paimentaminen ja vahtiminen imee mehut tehokkaasti. Siihen päälle lisätään mm. Asperger-tyyppinen käytös, Touretteen kuuluva epämääräinen ulina sekä ADHD:lle tyypillinen muistamattomuus, niin tahtoisinpa nähdä sen äidin joka ei menettäisi hermojaan!
Aloitukseni oli kirjoitettu aamun pikkutunneilla, ehkä siksi tuli kiroiltua ja sanottua niin suoraan. En kuitenkaan ota mitään takaisin. Mies paimentaa lasta tällä hetkellä eteisessä, lapsi myöhästyy kohta koulusta kun ei saanut leikkiään päätökseen omin avuin ja pukemisen sijaan alkoi uhoamaan miehelleni sekä haastamaan riitaa. Mies ei tästä ollut moksiskaan, mutta eipä saanut myöskään lasta lopettamaan.
Kyllä saa sanoa, että jos jotenkuten normaalin lapsen saa, niin siitä pitää olla kiitollinen. Toivon, että teillä helpottaa joskus. Vaikka sitten hyvällä lääkityksellä. Sitähän varten kai ne lääkkeet on kehitelty jestas sentään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan tavallisiinkin lapsiin saa väsyä välillä.
Toinen asia on sitten miten siihen täällä aaveella reagoidaan. ;)
Kohtaan työssäni paljon erityislapsia, ja onhan se nyt tosiasia, että toisten lasten kanssa on huomattavasti vaikeampi jaksaa arkea kuin toisten. Asperger, adhd, tourette, yksikin noista diagnooseista tuo niin paljon lisähankaluutta arkeen, ettei tosiaankaan ole ihme jos väsyt. On ihan turhaa pyhistelyä väittää muuta. Äitikin on vain ihminen, eikä jaksaminen ole rajatonta.
Onhan se hienoa, että Suomessa on systeemi jossa lapsi aidosti huomioidaan ja hänen vaikeuksiinsa pyritään antamaan apua. Olen kiitollinen siitä, että meillä on näitä erikoislääkäreitä ja muita alansa ammattilaisia apunamme. Olen silti vähän ihmeissäni siitä, miten vaikea on puhua ääneen lapsen vaikeuksista näille ihmisille...tarkoitan tässä nyt tilanteita, joissa käydään läpi vaikkapa lapsen haasteita tulevalle vuodelle. Aina kun yritän ottaa suoraan puheeksi asiat, jotka huolestuttavat, joku hoitaja tulee väliin ja "pehmentää" asian selittämällä siitä, miten ihana lapsi osaa olla. Esimerkki: keskustelimme lapsen raivareista, jotka saattoivat tulla tyhjästä ja sanoin suoraan kokevani ne pelottaviksi joissakin tilanteissa (arvaamattomasti alkava raivari asiasta, josta ei arvelisi kenenkään suuttuvan). Palaverissa ollut lääkäri NAURESKELI kokemukselleni, vaikka kirjasi sen ylös. Jouduin selittämään tilanteen uudestaan: "ei, siinä ei ollut mitään hauskaa." Hoitaja tähän väliin YMMÄRTÄVÄISESTI: "mmm, niin...kun lapsellasi on kuitenkin niin paljon niitä hienoja taitoja blaablaa". Joo, niin onkin- mutta nyt ei puhuttu niistä. En tullut keskellä päivää lyhyellä varoitusajalla 30km päähän kuulemaan, kuinka lapsellani on taitoja. Tulin tekemään suunnitelmaa kouluvuotta varten ja puhumaan hankaluuksista, joiden perusteella harkitaan vihdoinkin sitä pirun lääkitystä. Aika kehuille on olemassa, mutta se ei ole mielestäni silloin kun kysytään arjen vaikeuksista.
Kiitos teille, jotka tsemppasitte. Muutama kyseli että saanko lomaa/hoitajaa lapselle. Kyllä saan. Mieheni on aika paljon reissutyössä eli hoidan lasta 90% ajasta yksin, mutta lähellä asuu muutama sukulainen joka tarjoutuu välillä ottamaan lapsen hoitoon hetkeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti sinulla on ystäviä ja läheisiä joille voit purkaa rehellisesti tunteitasi. Voimia!
Ihan tavallisiinkin lapsiin saa väsyä välillä.
Toinen asia on sitten miten siihen täällä aaveella reagoidaan. ;)
Kohtaan työssäni paljon erityislapsia, ja onhan se nyt tosiasia, että toisten lasten kanssa on huomattavasti vaikeampi jaksaa arkea kuin toisten. Asperger, adhd, tourette, yksikin noista diagnooseista tuo niin paljon lisähankaluutta arkeen, ettei tosiaankaan ole ihme jos väsyt. On ihan turhaa pyhistelyä väittää muuta. Äitikin on vain ihminen, eikä jaksaminen ole rajatonta.
Itselläni ei ole noin paha tilanne kuin ap:lla, lapsella on keskivaikea dysfasia ja ilmeisesti minulta periytynyt ADD. Oma ADD jo vaikeuttaa elämää ja kun meitä on tosiaan kaksi tälläistä + dysfasia ja siihen liittyvät raivokohtaukset, on omat hermot koetuksella ja kovasti. Luojalle kiitos miehelläni on lehmän hermot ja hän kestää sekä lasta että minua.
No kuitenkin. Anopilta olen saanut kuulla sitä että olen laiska ja huono äiti kun hain lapselle kuntouttavaa hoitopaikkaa lähi päiväkodistamme. Esikoinen on siis osapäiväisenä ja osa-aikaisena (ei siis joka päivä) hoidossa puheenkehityksen takia. Kun olen kertonut kuinka väsyttävää on olla lapsen kanssa kun ohjeistuksista tulee raivokohtaus, kielloista tulee raivokohtaus jne. on anoppi tiuskinut että sitä se kuule lasten kanssa on ja että minun asenteessani on ongelma.
Onneksi olin välittämättä anopista ja omat vanhempani ovat tukeneet minua (luonnollisestikin tietävät millaista on olla erityislapsen kanssa, vaikkakin diagnoosi tuli vasta kun olin täysi-ikäinen), päätöksessä pitää esikoinen hoidossa. Nyt esikoinen on ollut hoidossa vuoden, puhe on kehittynyt, raivokohtaukset vähentyneet ja elämä helpottunut niin paljon että uskalsimme yrittää toista lasta, joka syntyy maaliskuussa.
Jos olisin jatkanut esikoisen kanssa taistelua ilman että olisin myöntänyt että elämä hänen kanssaan on hankalaa ja rasittavaa, olisin varmaankin seonnut. Ei se uhrautuminen ja hyssyttely auta yhtään ketään, vaan se aiheuttaa vain lisää pahaa oloa. Vanhempien tehtävä on olla se tuki ja turva, mutta miten ihmeessä sellaisena voi toimia jos itse on hajoamispisteessä ja jaksaminen on äärirajoilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sanottavaa lapsesta (itse asiassa tein juuri niin ystävälleni, joka kertoi vaikeuksista lapsensa kanssa). Nyt ymmärrän, että sen täytyy olla todella ärsyttävää ja jotenkin vähättelevää :(
t. 15
Minulla on aivan toisen asian suhteen samanlaisia väheksymiskokemuksia ja asioiden parhain päin puhumisten yrittämistä ja silloinkin se tuntui aivan tolkuttoman ahdistavalta. Mutta tämä on vielä törkeämpää. Totta kai ammattilaisilla on oma näkemyksensä ja perspektiivinsä asiaan, mutta tuo on silti väärä tapa. Hoitohenkilökunta on, sori nyt vaan, usein jollakin lässytyshoivavietillä varustettua. Joo, se menee ehkä normimukuloiden kanssa, mutta ei tilanteessa, jossa AP koettaa tehdä parhaansa ja kasvattaa lapsestaan ei-linnakundia.
Palaverissa ollut lääkäri NAURESKELI kokemukselleni, vaikka kirjasi sen ylös. Jouduin selittämään tilanteen uudestaan: "ei, siinä ei ollut mitään hauskaa." Hoitaja tähän väliin YMMÄRTÄVÄISESTI: "mmm, niin...kun lapsellasi on kuitenkin niin paljon niitä hienoja taitoja blaablaa". Joo, niin onkin- mutta nyt ei puhuttu niistä.
Haluaisin tietää, miten on edes mahdollista vaikuttaa lapsen käytökseen kun tämä on pois kotoa. Kun meillä on tasaista, tylsää arkea kera rutiinien ja tukien (kuvakortit, viittomat ym. mitä näitä nyt on) joka päivä, mutta koulussa pienryhmäkin tuntuu olevan lapselle liikaa ja käytös riistäytyy käsistä. Sekoaa, alkaa riehumaan ja ulisemaan, häiritsee muita. Herkästi riitaantuu kaikkien kanssa, toisaalta vajoaa omaan maailmaansa helposti myös. Käytös on jäsentelemätöntä ja omituista, lisäksi siitä tulee päivittäistä palautetta.
Kun kerran Suomessa uskotaan siihen, että koti on vastuussa kouluikäisenkin lapsen jokaisesta sanasta ja ruumiintoiminnosta + lapsi on lähinnä tahdoton nukke tunteidensa edessä, niin missä vaiheessa lapsi muuttuu yksilöksi, jolla on jotain vastuuta itsestään eikä kaikki olekaan vain kotiolosuhteiden vaikutusta? Vai onko niin, että jos kyse on positiivisista ominaisuuksista, ne ovat lapsen omaa ansiota- vaan negatiiviset asiat kumpuavat kodin ilmapiiristä/äidistä/siitä että vanhemmilla on joskus muutakin tehtävää kuin lapsen jatkuva huomiointi? Siltä se välillä tuntuu, nytkin kun katselen näitä papereita... näissä kysellään samat jutut vuosi toisensa perään, vähän eri tavoilla vain. "Minkä ikäisenä lapsesi oppi tarttumaan esineisiin? Voit tarkistaa neuvolakortista, josset muista tarkasti.", "Käyttikö äiti huumeita raskauden aikana?", "Kuinka kauan imetys kesti?", "Millainen oli äidin mieliala välittömästi synnytyksen jälkeen?".
Tekisi mieli sanoa pahasti, vaan enpä sano.
Itse en varmasti jaksaisi erityislapsen kanssa. Menettäisin luultavasti mielenterveyteni. Toivotan voimia kaikille, jotka joutuvat jaksamaan!
On todella väärin, että äitejä syyllistetään, eihän kukaan tuollaisessa helvetissä jaksaisi hermostumatta ja väsymättä joskus. Minusta äitien pitäisi saada tukea ja apua ammattilaisilta.
Kyllä, äidillä on ihan samanlaiset hermot, tuntoaisti ja tunteet kuin muillakin ihmisillä. Äiti tuntee kipua, jos lapsi potkii ja lyö. Äiti tuntee loukkaantumista, jos lapsi haukkuu. Äiti ei ole 24 tuntia vuorokaudessa vuosikausia jaksava herttainen madonna. Miksi pitäisi teeskennellä jotain muuta? Ketä se palvelee?
...kuulostamaan epäuskottavalta mutta silläkin uhalla:
Koulusta soitettiin. Opettaja halusi jutella kanssani lapsen käytöksestä ja sanoi suoraan, että alkuvuosi on mennyt todella huonosti ja että "nyt on keinot loppu meiltäkin". Sanasta sanaan noin.
En tiedä, millaiseksi tätä olotilaa pitäisi kuvata. Lopetin lomakkeiden täyttämisen ja nyt vaan istun tässä. Ei tullut yllätyksenä ettei suju koulu ja että opettajaa on nimitelty, uhattu satuttaa. Sekään ei yllätä, että lapsi piti pistää vessaan huutamaan kun ei lopettanut sitä luokassa. Mutta... se tunne, kun opettaja, jolla on yli 20 vuoden kokemus erityislapsista, sanoo että nyt häneltä on keinot loppu...
Olin yhteydessä lapsen hoitotahoon ja vaadin että joku soittaa heti koululle ja menee sinne myös käymään mahdollisimman pian. Vaadin myös lääkityksen aloittamista, opettaja pyysi minua näin tekemään. Annoin luvan eri tahoille luovuttaa toisilleen lapsen tietoja. Tein siis kaiken, mitä tilanteessa pystyinkin. Mutta miten minä pystyn kohtaamaan lapsen, joka kohta kotiutuu, varmasti taas pahantuulisena? Miten minä autan häntä ilman että hajoan tähän kaikkeen itse?
Lapsen persoonan kehitys on vielä täysin kesken. Ei silloin ole hyväksi kuulla että on rasittava, hankala, vaikea, paha ja huonoa ja raskasta seuraa. Ei se ole hyväksi aikuisellekaan mutta lapselle sellainen on tuhoisaa.
Pitäisikö sinun ap ottaa vähän enemmän vastuuta omasta jaksamisestasi? Vaikuttaa siltä että pidät lastasi syntipukkina jaksamattomuudellesi. Todellisuudessa vain sinä vaikutat siihen kuinka voit ja mikä käy hermoillesi. Suosittelen liikuntaa, ruokavalion tarkistamista, ja meditaatiota. Kunhan et pura suuttumustasi lapseesi. Sinuun hänen tulee voida luottaa.