Luin tätä palstaa ja voi olla etten pystykään hankkimaan lapsia.

kenen kanssa tekee niitä mukeloita, ei alle 3 vuoden yhdessä asumisen jälkeen ainakaan kannata lisääntyä.

kenen kanssa tekee niitä mukeloita, ei alle 3 vuoden yhdessä asumisen jälkeen ainakaan kannata lisääntyä.

Lisäksi tiedän ihan omasta lähipiiristä tapauksia, joissa kaikki oli hyvin, mutta mies on elänyt kaksoiselämää, vaikka on vaimonsa ja sukunsa silmissä hyvä aviomies ja isä ja varma kuin peruskallio.

Mistä sitä sitä paitsi tietää miten mies suhtautuu lapsiperheen arkeen ennen kuin niitä lapsia on?

Ap

Sillehän ei mitään voi jos ero tulee, mutta ainakin sulle jäis ne lapset. Kyllä sitä selviää, sossusta saa tukea pahimpaan hätään.

vaikka olisi takana vuoden tai 7 vuoden seurusteluaika/yhdessä asumisaika.

Voi olla, että vanhana katuisi:) Lisäksi usein se rakkaus lapseen menee kaiken edelle ja antaa kummasti voimia. Eikä kukaan osaa täysin varautua esim puolison kuolemaan, se on aina katastrofi.

jos koko ajan pelkää ja varautuu pahimpaan. Rohkeutta, usein kaikki kuitenkin menee ihan hyvin.

lapsesta on ollut niin hurjasti iloa, että en kyllä ikinä voisi häntä katua vaikka mies lähtisi (vaikka sinänsä olisi aivan kauheaa, jos mies häipyisi, sekä omalta että lapsen kannalta). Mutta joo, mulla on hyvät tukiverkot ja ei masennusta - totta kai kannattaa suunnitella elämänsä omien voimavarojen mukaan.

pelkää tai tunnistaa itsessään sen, ettei selviä vastoinkäymisistä tai yllättävistä tilanteista, kannattaa valita itselle paras ja helpoin vaihtoehto.



Ei äitiys ole mikään elämän täyttymys, mutta ne voimavarat joita vanhemmuus varsinkin naiselle yleensä antaa, kannattelevat ja auttavat jaksamaan. Ei sitä etukäteen pysty kuvittelemaan, mistä kaikesta sitä selviää, ennen kuin tilanne on käsillä. Monet tilanteet, joista ei voisi kuvitella selviänsä, ovat ihan peruskauraa kun kyse on lapsesi hyvinvoinnista.



Lapsen isä voi vielä itsensä ulkoistaa, mutta äiti harvemmin. Välillä on raskasta, joillain vielä raskaampaa, mutta loppupeleissä en usko että kukaan voi sanoa katuvansa lapsensaantia.

kaikki ei ole ehkä ihan totta kuitenkaan. Ainakin monet vähän liioittelevat vaikka tietysti kaikkea ikävääkin ihmisille sattuu.

olisin ennen lapsia lukenut tätä palstaa, en todellakaan olisi uskaltanut yrittää lapsia, ja ylipäänsä käsitykseni ihmisistä olisi tosi kyyninen :) Hei tämä on palsta, jolle moni purkaa pahaa oloaan sättimällä muita. Tottakai elämässä voi käydä huonosti, mutta voi käydä myös hyvin :) Minä ja mieheni olimme seurustelleet kaksi vuotta, kun esikoisemme syntyi, siitä on kohta kymmenen vuotta ja hyvin menee.



Tällä palstalla on kiva käydä välillä, mutta liikaa tämä ei saa antaa vaikuttaa mielipiteisiin jne. Ei tämä ole oikeaa elämää.

Älä lue tätä palstaa!!

Itsekin mietin aloituksen kirjoitettuani että tottahan se on että mitä tahansa voi käydä ja ehkä sitä ottaa asiat sitten vastaan niin kuin ne tulee ja on niiden aika. Etukäteen ei voi varautua kaikkeen, mutta tietysti sitä haluaisi tiedostaa mahdolliset riskit ja omat rajansa.



Eikä välttämättä edes niin tämä palsta, vaan esille nousevat ajatukset siitä että elämässä todella tapahtuu kaikenlaista. Olen tosiaan sitä tyyppiä, että jopa tavallinen arki on toisinaan vastoinkäymisineen raskasta vaikken tällä hetkellä masennusta/uupumusta podekaan. Sitä on vaikea kuvitella jaksavansa vielä yöheräämisiä ja suurta vastuuta vauvasta kun omassa jaksamisessa on toisinaan puutteita jo tässä tilanteessa. (Jos tuntuu että on tosi väsynyt ja univelkainen jo ennen lapsia, niin mites sitten niiden kanssa?)



ap