Teoria masennuksesta ja itsetuhoisuudesta

Itselläni se, että kukaan tosiaan välittänyt paskaa vertaa, johti siihen, että heräsin teholta vatsahuuhtelun jälkeen. Tai se oli viimeinen sysäys päätökseen kuolla.



Mutta kait tämänkin voi laittaa kohtaan "huomionhaku"?

Huomionhakua ja hätähuuto ainakin niin kauan kuin itsemurha jää vain yritykseksi.

Mä olen kanssa ollut masentunut ja allekirjoitan sen, että ei ole hyvä asettua siihen potilaan rooliin, koska se passivoi.



Mä ilmaisisin asian niin että sitten kun tajuaa, kuinka uskomattoman vähän terapia ja lääkkeet auttavat, tajuaa ihan konkreettisesti että voi perse, ketään ei oikeasti kiinnosta/kukaan ei oikeasti pysty auttamaan. Silloin pelästyy niin paljon, että tajuaa jollain todella syvällisellä tasolla, että mä hukun tai selviän vain itseni varassa. Silloin ottaa tosissaan tilansa ja mieli alkaa työskennellä ja saa tuupattua sinne elämän puolelle.



Itse olen oppinut elämään masennuksen kanssa. Tiedän, että se tulee mutta myös menee.



Mulla eivät auttaneet lääkkeet eivätkä terapia. En tiedä, auttoiko lopulta edes se että pelästyi kuinka itsensä varassa on. Ehkä lopultakin paras apu on siinä, että tutkimustenkin mukaan masennukset hellittävät vanhemmiten.



Mutta ainakaan mä en enää lataa suuria toiveita terapiaan ja lääkkeisiin ja putoa sitten toiveineni korkealta. Sekin aiheuttaa masennusta ja paniikkia kun tajuaa että todellisia turvaverkkoja ei ole. Kun ottaa tämän annettuna tekijänä jo etukäteen, niin ei pety niin paljon.

Huomionhakua ja hätähuuto ainakin niin kauan kuin itsemurha jää vain yritykseksi.

Yritykseksi jäi, koska kämppis myöhästyi junasta ja palasi takaisin kämpille ja löysi minut. Muutoin olisin kuollut ja sitä silloin halusin.

Mutta tokihan joku muu tietää paremmin, mitä olen hakenut.

Itse taisin selvitä just, kun omalla kohdalla ei ollut ihmisiä, joita syyttää tai joilta saada sääliä tai jotka olisiva tehteet jotain puolestani. Yksin olin ja yksin piti selvitä. Lääkkeitä toki. Ahdistus jäi sitten taakse ja selvisin elämään

että monille masentuneille on terveellistä "joutua" huolehtimaan asioista, ja urheilu ja työntekokin voi auttaa paranemisessa (ei masennuksen syvimmässä vaiheessa).



Mutta teoriasi muuhun osaan: käsittääkseni naimattomat/puolisottomat ovat useammin masentuneita kuin naimisissa tai avoliitossa olevat ja masentuneilla on myös vähemmän ystäviä kuin ei-masentuneilla. Ja masennus ja yksinäisyyden kokemus ovat yhteydessä. Eli nämä eivät tue tuota tukeutumis/valitusteoriaasi.

Itse kärsin masennuksesta ihan yksikseni 10 vuotta. En kertonut asiasta kenellekään. Ryhmäterapiassa oli sama juttu JOKAISELLA osallistujalla: kaikki olivat ihan yksin ja salasivat masennuksensa muilta.



Itse paranin ilman lääkkeitä erinomaisen terapeutin avulla. Edelleenkään en kerro kenellekään, että olen sairastanut masennusta.

- Sitten tärkeä kysymys: Kenellä on varaa masentua? Olen huomannut senkin, että syvään masennukseen on varaa sellaisilla ihmisillä, jotka voivat saada muilta ihmisiltä jotain empatiaa valittamalla omaa oloaan. Jos on sukulaisia tai muita ihmisiä, joita he voivat syyllistää omasta kurjasta olostaan ja nämä ihmiset jaksavat ylläpitää toisen masennusta kuuntelemalla toisen huolia, niin tottakai masentunut ihminen jatkaa masentuneen ihmisen rooliaan, koska saa sillä tavalla huomiota. Kyllä masennuksen ruikuttaminen on oikeasti huomionkipeyttä!

- Olen aivan varma, että jos masentuneen ihmisen ympärillä olevat ihmiset eivät passaisi masentuneita ihmisiä piloille tekemällä heidän puolestaan kaikki elämän kannalta välttämättömät toiminnot (ruokahuolto, siivous, raha-asiat), niin näillä ihmisillä ei olisi oikeasti varaa jäädä rypemään itsesääliin vaan he jatkaisivat elämässään eteenpäin vaikka hampaat irvessä, koska heidän olisi pakko. Tai sitten he tosiaan luovuttavat ja kuolevat nälkään ja hukkuvat omaan paskaansa.

Minä nimittäin olin ihan täysin yksin masentuneena. Vanhemmilleni teeskentelin normaalia, muuten elin erakkona. Yksikään ihminen ei tiennyt masennuksestani. Tein hidasta itsemurhaa viinan ja syömättömyyden avulla. 42-kiloiseksi ehdin kuihtuakin ennen kuin alkoi itsestään nousu masennuksesta.

Jos masentuneet ihmiset tietäisivät sen, ettei ketään kiinnosta paskan vertaa heidän huono olonsa ja asennevammansa, jos elämä ei ole kivaa ja että he joutuisivat itse tsemppaamaan edes sen verran että huolehtisivat itse itsestään, niin uskon, että tosi moni masentunut kokisi pikaparantumisen ihan omin avuin ilman lääkkeitä ja terapioita.[/i

No enpä usko. Kun itse tosiaan en halunnut kellekään edes näyttää ongelmaani vaan kuolla hiljaa vaan pois. Mulla sitten vaan kävi niin että se aivokemian häiriö joka oli ilman syytä tullut, meni itsestään myös ohi.

Mä olen hiljalleen liukumassa masennuksen kitaan. Viime kesänä tämä alkoi, ja koko ajan pahenee. Olen miettinyt mitä pitäisi tehdä, mennäkö lääkäriin vai ei. Lääkkeitä en haluaisi. En tiedä auttaisiko mikään puhuminenkaan, kun elämäntilanne on mikä on, eikä sille mitään voi. Tosin se on ollut sama jo monta vuotta, mutta tällaiseen synkkyyteen en ole aiemmin vaipunut.



Teen työni, hoidan kodin ja siinä se. Pakko laittaa ruokaa, siivota jne. Oikeasti haluaisin vain nukkua. Aloitin väkisellä liikunnan muutama viikko sitten, käyn joka päivä sauvakävelyllä tai hiihtämässä, kerran viikossa uimassa ja jumppaan kotona. Tosiaan pakotan itseni siihen, vaikka se on vastenmielistä. Hain kirjastosta kirjoja, luen joka ilta vähän aikaa, ei sekään piristä. Viikonloppuna katson elokuvia, ei auta sekään. Mikään ei kiinnosta, kaikki ärsyttää ja tympii.



Miten voisin piristää itseäni? En keksi mitään. Meneeköhän tällainen ohi? En ole koskaan kokenut tällaista..

Se on ilkeämielistä paskanjauhamista ja toisten ihmisten vähättelyä sekä oman egon pullistelua.

Sellaisia sairauksia kuin mielenterveydensairaudet ei ole olemassakaan, on vain iso kasa pieleen menneitä asioita/tapahtumia jotka saavat ihmisen toimintakyvyttömäksi eli kansankielellä masentumaan.



totta ap kirjoitti, että on virhe aloittaa lääkitystä tuossa vaiheessa. Eivät ne pieleen menneet ratkaisut/asiat/tapahtumat korjaannu lääkkeitä syömällä.. mutta ne lääkkeet turruttavat niin, että asoiden yli pääsee menettämättä mielenrauhaa.



Kun tuo toimintakyvyttömyys ja asioiden pieleenmeneminen jatkuu ihminen ajautuu tilaan jossa ei ole enää ratkaisuja, ei ulospääsyä, eikä toivoa näy missään. Tässä vaiheessa moni päätyy itsemurhaan. Tilanteen vielä pitkittyessä keho puuttuu peliin ja ajaa kehon vielä suurempaan toimintakyvyttömyyteen jolloin ei jaksa kuin olla. Hieno mekanismi.. eli stressihormoonien kautta elimistö päättää olla jaksamatta enempää. Itselleni kävi tässä kohdassa niin, että ajauduin rinnakkaistodellisuuteen eli kansankielellä psykoosiin. Kun ulkopuolelta tuleva paine oli jo niin kovaa, ettei jaksanut aivot suojelivat minua tuolta paineelta. Onko tämä mielensairautta, sitä en tiedä.



Paraneminen lähtee siitä, kun ympärillä olevat ihmiset auttavat ratkaisemaan noita ongelmia joita olet ympärillesi rakentanut. Tähän tosiaankin tarvitaan ulkopuolisia.. minä en olisi jaksanut väsyneenä hoitaa raha-asioita, myydä asuntoani jne.



Mielenterveydenongelmat eivät ole sairauksia siinä mielessä kuin vatsahaava tai verenpainetauti, koska mitään mieltä ei ole olemassa. On vain paljon ongelmia jotka kasaantuvat ja ratkaisua niihin ei löydy. itse en lähtisi näitä "sairauksia" lääkkeillä hoitamaan.. toisaalta ahdistukseen käytettävät bentsot ovat ehkä ainoita toimivia lääkkeitä + nukahtamislääkkeet. Muut ovat psykiatrian tappolääkkeitä

Miten voisin piristää itseäni? En keksi mitään. Meneeköhän tällainen ohi? En ole koskaan kokenut tällaista..

ovat toiset ihmiset.

Olemme laumaeläimiä, ja suurimmat ilonaiheet tulevat siitä, että saamme toteuttaa itseämme suhteessa muihin ihmisiin.

Mikään ei niin virkistä kuin hyvä keskustelu, etenkin jos on jotenkin kokenut voineensa loistaa siinä esim. hyvällä jutulla tms.

Masennuksen paha puoli on se, että se eristää muista ihmisistä. Yksi syy masennukseen monilla ihmisillä on myös se, että tiedostaa, ettei ole hyvä sosiaalisissa tilanteissa. nÄin sen parhaan lääkkeen lähteille ei ikinä pääse, koska omat taidot vuorovaikutusta vaativissa tilanteissa puuttuvat.

Mutta lukeminen, yksin kävely jne.... eivät ne auta, nehän ovat yksin jurnottamista, ei niissä tule sellaista stimuloivaa peilaustilannetta kuin muiden kanssa vuorovaikuttaessa. Ei niissä ole mitään... säpinää. Etenkin pieni flirttailu auttaa tosi paljon.

Sellaisia sairauksia kuin mielenterveydensairaudet ei ole olemassakaan, on vain iso kasa pieleen menneitä asioita/tapahtumia jotka saavat ihmisen toimintakyvyttömäksi eli kansankielellä masentumaan.

Masennus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta kun kaikki oli elämässäni hyvin. Ja samalla lailla ilman mitään ongelmien selvittelyä tai olosuhteiden muutosta se sitten myös noin vuoden päästä katosi se masennus.

Miten voisin piristää itseäni? En keksi mitään. Meneeköhän tällainen ohi? En ole koskaan kokenut tällaista..

ovat toiset ihmiset.

Olemme laumaeläimiä, ja suurimmat ilonaiheet tulevat siitä, että saamme toteuttaa itseämme suhteessa muihin ihmisiin.

Mikään ei niin virkistä kuin hyvä keskustelu, etenkin jos on jotenkin kokenut voineensa loistaa siinä esim. hyvällä jutulla tms.

Masennuksen paha puoli on se, että se eristää muista ihmisistä. Yksi syy masennukseen monilla ihmisillä on myös se, että tiedostaa, ettei ole hyvä sosiaalisissa tilanteissa. nÄin sen parhaan lääkkeen lähteille ei ikinä pääse, koska omat taidot vuorovaikutusta vaativissa tilanteissa puuttuvat.

Mutta lukeminen, yksin kävely jne.... eivät ne auta, nehän ovat yksin jurnottamista, ei niissä tule sellaista stimuloivaa peilaustilannetta kuin muiden kanssa vuorovaikuttaessa. Ei niissä ole mitään... säpinää. Etenkin pieni flirttailu auttaa tosi paljon.

masennus nimenomaan oli kutsu kääntyä sisäänpäin, ja se ei lähtenyt parantumaan ennen kuin sitä kutsua pakon edessä noudatin. Pitkään yritin roikkua entisessä elämässäni ja arvoissani pakottamalla itseni tapaamaan vanhoja ystäviä, järjestämällä itselleni tekemistä, juoksemalla karkuun yksinäisyyden ja tyhjyyden tunnetta. Yritin lääkkeilläkin saada itseni pitämään vanhan menon päällä.

Mutta niin kävi että tauti pakotti kuitenkin sinne kotiin yksin, ja jouduin kohtaamaan sen mitä pelkäsin: tyhjyyden, yksinäisyyden, merkityksettömyyden tunteet. Ja se kohtaaminen on ollut parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. Masennuksen jälkeen nimittäin olen ollut rauhallisempi ihminen kuin koskaan ennen, onnellisempi. Ei ole enää pakko tehdä jotain, tavata jotain, vaan pelkkä yksin rauhassa oleminen on ihanaa, täynnä väreilevää elämäniloa pelkästä olemassa olemisen tunteesta.

Ap, tuo voi päteä suhun, mutta se ei tee susta mitään masennuksen yleispätevää asiantuntijaa. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että uhrin ja sairaan roolin vahva omaksuminen ei välttämättä auta toipumisessa. Monissa muissa kohdissa tekstisi olikin sitten aika paksua ja selvästi oman lievähkön masennuskokemuksesi perusteella pääteltyä. Se pätee suhun ja siihen sun lievähköön masennukseen, mutta ei sen enempää.

Miten voisin piristää itseäni? En keksi mitään. Meneeköhän tällainen ohi? En ole koskaan kokenut tällaista..

ovat toiset ihmiset.

Olemme laumaeläimiä, ja suurimmat ilonaiheet tulevat siitä, että saamme toteuttaa itseämme suhteessa muihin ihmisiin.

Mikään ei niin virkistä kuin hyvä keskustelu, etenkin jos on jotenkin kokenut voineensa loistaa siinä esim. hyvällä jutulla tms.

Masennuksen paha puoli on se, että se eristää muista ihmisistä. Yksi syy masennukseen monilla ihmisillä on myös se, että tiedostaa, ettei ole hyvä sosiaalisissa tilanteissa. nÄin sen parhaan lääkkeen lähteille ei ikinä pääse, koska omat taidot vuorovaikutusta vaativissa tilanteissa puuttuvat.

Mutta lukeminen, yksin kävely jne.... eivät ne auta, nehän ovat yksin jurnottamista, ei niissä tule sellaista stimuloivaa peilaustilannetta kuin muiden kanssa vuorovaikuttaessa. Ei niissä ole mitään... säpinää. Etenkin pieni flirttailu auttaa tosi paljon.

masennus nimenomaan oli kutsu kääntyä sisäänpäin, ja se ei lähtenyt parantumaan ennen kuin sitä kutsua pakon edessä noudatin. Pitkään yritin roikkua entisessä elämässäni ja arvoissani pakottamalla itseni tapaamaan vanhoja ystäviä, järjestämällä itselleni tekemistä, juoksemalla karkuun yksinäisyyden ja tyhjyyden tunnetta. Yritin lääkkeilläkin saada itseni pitämään vanhan menon päällä.

Mutta niin kävi että tauti pakotti kuitenkin sinne kotiin yksin, ja jouduin kohtaamaan sen mitä pelkäsin: tyhjyyden, yksinäisyyden, merkityksettömyyden tunteet. Ja se kohtaaminen on ollut parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. Masennuksen jälkeen nimittäin olen ollut rauhallisempi ihminen kuin koskaan ennen, onnellisempi. Ei ole enää pakko tehdä jotain, tavata jotain, vaan pelkkä yksin rauhassa oleminen on ihanaa, täynnä väreilevää elämäniloa pelkästä olemassa olemisen tunteesta.

minä olin ennen myös seurapiirien pilehile ja aina menossa. pelkäsin hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. masennuksen myötä oli pakko taipua hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. väkisin minäkin yritin viimeiseen saakka tavata ihmisiä ja olla pirteä. lopulta ei enää pystynyt esittämään mitään, oli pakko jäädä himaan ja olla vaan. olla ja tuijotella kattoon.. ei ollut voimia edes suihkussa käydä, ei jaksanut edes puhua.

paluu elämään tapatuu kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. ai että on vaikeaa, sydän parka on kovilla

Masennustaha on monenlaista, eri asteista, jokainen ihminen on yksilö omassa elämäntilanteessaan. Masennuksen kaverina voi olla syömishäiriöitä, persoonallisuushäiriöitä ym. jotka vaikuttavat jokaisen tilanteeseen. Mutta kyllä ap:n ajatukset vastaavat melko pitkälle omia ajatuksiani. Jostain syystä sossussa/mt-polilla ajatusta "potilaan rooliin joutumisesta" ja sen seurauksista ei ymmärretä. Mutta minulle esim potilaan ooliin joutuminen on aina tarkoittanut täydellistä romahdusta.



Terv. diag. vaikea masennus

Miten voisin piristää itseäni? En keksi mitään. Meneeköhän tällainen ohi? En ole koskaan kokenut tällaista..

Ainoa todellinen piriste ihmiselle ovat toiset ihmiset.

Olemme laumaeläimiä, ja suurimmat ilonaiheet tulevat siitä, että saamme toteuttaa itseämme suhteessa muihin ihmisiin.

Mikään ei niin virkistä kuin hyvä keskustelu, etenkin jos on jotenkin kokenut voineensa loistaa siinä esim. hyvällä jutulla tms.

Masennuksen paha puoli on se, että se eristää muista ihmisistä. Yksi syy masennukseen monilla ihmisillä on myös se, että tiedostaa, ettei ole hyvä sosiaalisissa tilanteissa. nÄin sen parhaan lääkkeen lähteille ei ikinä pääse, koska omat taidot vuorovaikutusta vaativissa tilanteissa puuttuvat.

Mutta lukeminen, yksin kävely jne.... eivät ne auta, nehän ovat yksin jurnottamista, ei niissä tule sellaista stimuloivaa peilaustilannetta kuin muiden kanssa vuorovaikuttaessa. Ei niissä ole mitään... säpinää. Etenkin pieni flirttailu auttaa tosi paljon.

et kuitenkaan yleistäisi omaa kokemustasi kaikkia kattavaksi. Toisin sanoen: höpö höpö.

Ja ihminen EI ole laumaeläin.

Miten voisin piristää itseäni? En keksi mitään. Meneeköhän tällainen ohi? En ole koskaan kokenut tällaista..

ovat toiset ihmiset.

Olemme laumaeläimiä, ja suurimmat ilonaiheet tulevat siitä, että saamme toteuttaa itseämme suhteessa muihin ihmisiin.

Mikään ei niin virkistä kuin hyvä keskustelu, etenkin jos on jotenkin kokenut voineensa loistaa siinä esim. hyvällä jutulla tms.

Masennuksen paha puoli on se, että se eristää muista ihmisistä. Yksi syy masennukseen monilla ihmisillä on myös se, että tiedostaa, ettei ole hyvä sosiaalisissa tilanteissa. nÄin sen parhaan lääkkeen lähteille ei ikinä pääse, koska omat taidot vuorovaikutusta vaativissa tilanteissa puuttuvat.

Mutta lukeminen, yksin kävely jne.... eivät ne auta, nehän ovat yksin jurnottamista, ei niissä tule sellaista stimuloivaa peilaustilannetta kuin muiden kanssa vuorovaikuttaessa. Ei niissä ole mitään... säpinää. Etenkin pieni flirttailu auttaa tosi paljon.

masennus nimenomaan oli kutsu kääntyä sisäänpäin, ja se ei lähtenyt parantumaan ennen kuin sitä kutsua pakon edessä noudatin. Pitkään yritin roikkua entisessä elämässäni ja arvoissani pakottamalla itseni tapaamaan vanhoja ystäviä, järjestämällä itselleni tekemistä, juoksemalla karkuun yksinäisyyden ja tyhjyyden tunnetta. Yritin lääkkeilläkin saada itseni pitämään vanhan menon päällä.

Mutta niin kävi että tauti pakotti kuitenkin sinne kotiin yksin, ja jouduin kohtaamaan sen mitä pelkäsin: tyhjyyden, yksinäisyyden, merkityksettömyyden tunteet. Ja se kohtaaminen on ollut parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. Masennuksen jälkeen nimittäin olen ollut rauhallisempi ihminen kuin koskaan ennen, onnellisempi. Ei ole enää pakko tehdä jotain, tavata jotain, vaan pelkkä yksin rauhassa oleminen on ihanaa, täynnä väreilevää elämäniloa pelkästä olemassa olemisen tunteesta.

Tuli muuten mieleen valokuva, jonka ystäväni otti kun masennukseni oli pahimmassa vaiheessa. Olin pakottanut itseni lähtemään ulos kavereiden kanssa (oltiin yhden kaverin luona). Ystävä halusi piristää minua ja napsi valokuvia myös minusta. Istuin tuolilla ja nojasin päätäni seinää vasten. Se ilme kasvoillani...sitä ei oikeasti voi selittää. Se, kun on antanut periksi, kun mitään halua elämään ei ole enää. Kun mikään ei tunnut enää miltään. Kun hengittäminenkin tuntuu ylivoimaiselta työltä

Nyt, 10 vuotta myöhemmin, katson tuota kuvaa ja olen todella järkyttynyt. En tunnista itseäni siitä kuvasta mutta silti muistan välähdyksiä tuolta ajalta (koko masennusaika meni aika lailla sumussa, käytönnössä en muista oikein mitään yli kahden vuoden ajalta).

Nyt sitä osaa iloita siitä pienestäkin asiastakin ja kuva muistuttaa siitä, että elämä voi romahtaa pienessäkin ajassa.

siitä mitä oikea masennus tekee ihmisille ja ihmisen kyvylle toimia.



Ei ihminen tee päästöstä ottaa esimerkiksi potilaan roolia. En tiedä ketään masentunutta joka edes itse kokisi olevansa sairas. Siis sillä tavoin, miten te saatte sen kuulostamaan joltain päätökseltä. Masennus tulee hiipien ja eristää muista ihmisistä. Mulle ainakin pahimpina masennusjaksoina on ollut täysin mahdottomuus mennä edes julkisille paikoille. Enkä todellakaan ole halunnut nähdä ketään, koska häpeän tilaani tuolloin niin paljon. Ja sit vituttaa just ne kaverit jotka tulee lässyttää jotain, että sullahan on kaikki hyvin paskaa.



Kyllä mä tiedän että mulla on kaikki hyvin. Näen että mulla on rahaa, rakastava mies, kiva työ ja ihanat lapset. Silti voisin vaan hukuttautua ja nukkua pois. Ja tänään on tällainen päivä, huomenna parempi, mutta mä sairastankin kaksisuuntaista enkä jatkuvaa masennusta. Mutta uskon tietäväni miltä masentuminen tuntuu.



Enkä ustko että kukaan valitsee sitä ahdistuneisuuden määrää itselleen.