Lue keskustelun säännöt.
Harkitsen välien katkaisemista äitiini. Mistä voimaa? Miten käytännössä?
10.01.2013 |
Juttu on tiivistettynä se, että en ole koskaan kelvannut tai riittänyt hänelle. Hän on aika pitkälti musertanut itsetuntoni, joskin osin korjaavina kokemuksina ovat olleet isäni ja ystäväni ym. positiiviset asiat. Se oli sellaista halveksivaa käytöstä kaikin puolin kun asuin kotona, enkä nykyään itsekään jaksa enää yrittää panostaa tai olla kohtelias. Omaa erinomaisuuttaan hän kyllä muistaa korostaa, ja vertaa minua usein johonkin toiseen, kuinka se tekee paremmin asiat. Kaiken pitää olla suorittamista, mutta sekään ei riitä ihmisarvoon.
Tavallaan tiedän oikeasti olevani ihan normaali nainen, muiden kanssa tulen yleensä toimeen. Hänellä on joku lapsuudentrauma taustalla, äitinsä oli myös hyvin kylmä. Minun on ollut vaikea luottaa miesystäviini ja aiemmin olen sietänyt huonoa kohtelua heiltäkin, nyt kolmekymppisenä jo vähän toipunut.
Asumme eri kaupungeissa, joten emme näe niin paljoa, mutta heti jos ollaan vaikka vajaa vuorokausikin yhdessä niin jostain syntyy riitaa ja vanhat kipeät haavat aukeavat. Viimeinen pisara sietokyvylleni oli joulu, kun kutsuin hänet ja muita sukulaisia kylään, ja hän haukkui minut jo etukäteen siitä, etten tehnyt laatikoita itse. Tein monta muuta ruokaa itse (ja miksi ei saisi ostaa valmiinakin eikä vain suorittaa koko elämää?), mutta hän mitätöi tämänkin panoksen.
Lapset eivät ole minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen, varsinkaan normaalista elatuksesta. Tietysti ruuasta kiitetään jne. mutta olemassaoloaan ei tarvitse ansaita. Olen ajatellut, että miksi pitäisin enää yhteyttä, kun kaikki on pelkkää velkomista, ja minulla suremista siitä, etten ole saanut oikeaa äidinrakkautta? Onko pelkkä sukulaisuus syy olla tekemisissä? Kuinka tämän käytännössä toteuttaisin? En vain vastaisi puhelimeen? Varmaan se tulee olemaan raskasta ja kokisin siitä paljon syyllistämistä, taas. Ketään kohtalotovereita? Ja niille, joiden mielestä olen kiittämätön ja valitan pienistä, ette voi tietää miltä tuntuu, kun oma ä i t i mitätöi ihmisenä, vaikka pitäisi tukea, tai edes hyväksyä. Äitini ei tuosta enää seesty, luultavasti pahenee vanhetessaan.
Kommentit (22)
Muutin nuorena ulkomaille ja vanhempani erosivat. Se siitä. Loppua en halua kertoa tällä palstalla. Joku roolissasi vielä sitten kuitenkin jopa hoitaa vanhoja vanhempiaan. Siis elämä on ihan kamalaa. Vasta kuolema vapauttaa. Hirveää niillä, joilla vain pieni ikäero omiin vanhempiinsa eikä elämän aikana vapaudu vanhemmistaan. Älkää välittäkö vaikka suuri ikäero lapsiin - kaikella on hyvät ja huonot puolensa.
En antaisi kenellekään mitään neuvoa tämmöisessä asiassa, mutta näitä ihmisiä on kyllä paljon. Jommankumman tai kummankin vanhempansa halveksimat ja mihinkään kelpaamattomat "rauniot".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä, minä, minä ja minä..
Sitten kun sain omia lapsia ja aloin ajattelemaa omaa perhettä, mitä se oli äidille silloin vuonna XXXX kun meitä lapsiaan kasvatti ja miten olen ihmisenä silti onnistunut kasvaa ja koitan ymmärtää äitiäni koska hän oli pitkälti yksin silloin ja hänen elämä on hänen valintojaan niin olen alkanut ymmärtää myös äitiäni.
En tarkoita että tekisin kuten hän mutta hänellä on oma elämä ja me olemme olleet hänelle rakkaita ja hän ei ole osannut tai ehkä edes kaikesta tahtonut puhuakaan.
Minä en osaisi tehdä mitään välienrikkomista. Jokaisella on oikeus tehdä omat virheet ja omat ratkaisut elämässään myös sinun äidillä.
Älä ole äitisi yläpuolella. Te ehkä vaan puhutte eri tavalla ja sinä olet valmiiksi puolustuskannalla ja odotat jo äidiltäsi natinaa ja kritiikkiä, hän lyttää kun oikeasti äitisi vaan totesi ettet ole itse tehnyt laatikoita!
Oliko se haukkumista, joku jopa kysyy noin, toinen huudahtaa jos oletti että teet itse.
Minä en ymmärrä ihmisiä jotka laittaa välinsä sukulaisiin poikki, paitsi jos siellä on pelko väkivallasta tai muuta.
Itse ainakin tahdon selvittää välejä. Kertoa että olen loukkaantunut jostain ja asiat kuuluu selvittää. Ja ilmeisesti te kuitenkin tahdotte nähdä (tai ainakin äitisi tahtoo) niin minä en ymmärrä. Silloin sinä vaan satutat lisää häntä. Sanot että ymmärrät miten hänellä on ollut vaikeaa mutta sanahelinää se vaan on jos kerran itse menet satuttamaan lisää.
Hyökkäys on paras puolustus?
Riippuu vähän siitäkin miten puhuu toiselle ja loukkaako toista. Onko se kehittävää?
Miksi äitisi vaan tahtoo silti olla kanssasi? Sinähän olet kamala paska! Niin miksi ei vaan jätä rauhaan?
Koska ei äiti niin ajattele.
minimoit vaan kaiken kanssakäymisen.
Kun otat etäisyyttä äitiisi, pystyt tavallaan käsivarren mitalla pitämään hänet kauempana ja suodattamaan oleellisen puheesta.
Äitisi varmasti on tehnyt mielestään kaiken niinkuin pitääkin, ehkä hän on tehnyt parhaansa, niin surullista kuin se onkin.
Sille ei voi mitään, mutta se ratkaisee, miten suhtaudut kokemaasi. Kun hyväksyy sen, ettei hän pystynyt parempaan, oma kauna helpottaa.
Lapseni opetti entisestään näkemään, että suurin osa asioista täytyy tehdä päinvastoin kuin oma äitini tekee. Lapsi ei näe mummoa kovin usein, ja tällöinkään mummo ei hoida tätä tai pidä sylissä vaan lähinnä arvostelee minun äitiyttäni, toki mukaviakin hetkiä on.
Kommentti laatikoista on tietysti vaan yksittäinen mutta se tuli taas siihen vertailevaan tyyliin, että ystävän lapsi teki kaiken itse, vaikka on se ja se tilanne ja äitikin teki tietysti itse. (Äiti olikin jouluisin tosi stressaantunut.) Joten viesti yhdistettynä aiempiin vuosiin on se, että minä olen huono ihminen. Ei sitä osaa enää muulla tavalla nähdä, kun tarpeeksi kauan on alistettuna. Joten en ajattelisi olevani äidin yläpuolella, hän on se vallankäyttäjä jota en tarvitse enää aikuisena.
Ja on tässä väkivallan uhkaa, henkisen, jos tämä jatkuu. Ei toki olisi pakko katkaista välejä kokonaan, mutta saada edes minimiin.
Vitoselle, äiti varmaan jollain tasolla välittää, muttei osaa näyttää sitä vaan haluaa peilata omaa huonommuudentunnettaan minuun. Ja hän tarvitsee minua oman paremmuutensa pönkittämisessä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin, jos joku ihminen vaikuttaa sinuun negatiivisesti, ota ihmeessä välimatkaa. Riittävä välimatka voi olla jopa välien katkaiseminen kokonaan. Itse tiedät tilanteen.
Olen itse 3-kymppinen nainen, ja olen katkaissut jo vuosia sitten välini vanhempiini. Päivääkään en ole katunut, päinvastoin. Siitä elämä ja eheytyminen vasta alkoi.
Välimatkan ottamisen voit tehdä kahdella tapaa: avoimesti tai salaa. Avoimessa tavassa kerrot suoraan, että et halua olla tekemisissä. Toisessa vaihtoehdossa et vain ole tekemisissä. Et vastaa yhteydenottoihin tai jos vastaat, niin lyhyesti ja päätät keskustelut nopeasti. Sellaista ynähtelykeskustelua, jossa ei sanota oikein mitään.
Syyttelyä ja painostusta toki aina tulee, ja se kannattaa jättää omaan arvoonsa. Osa sukulaisista saattaa mennä äitisi puolelle, mutta siinäpä jyvät erottuvat akanoista.
Onko sinulla hyviä ystäviä tai kumppania, jotka tukevat sinua?
mitä voisi tapahtua jos et enää ota yhteyttä tai puhu hänen kanssaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin sinä et selvästi ymmärrä, joten olisit voinut jättää jeesustelemattakin ehkä. Henkinen väkivalta on väkivaltaa, ja sitähän tuo aloittaja on kokenut. Sun asenteessasi on avartamisen varaa. Se mitä sä olet kokenut ei ole se mitä joku ihan toinen on kokenut, kuten siis tässä tuo aloittaja. Älä koskaan lähde tuomitsemaan toisen ihmisen ratkaisuja kun sinä et ole hänenä päivääkään elänyt.
valitsin kuitenkin sen, että äitini on mummo lapsilleni eli käyt notkumassa sohvan nurkassa pakollisen kerran kuussa -vierailun. En puhu hänen kanssaan juuri mitään. Jotain lasten kanssa jauhaa.
En vain jotenkin jaksais selitellä lapsille ja muille, miksei mummi ole enää synttäreillä yms. Eli näin nyt sitten mennään, mutta tee sinä toisin. Minunkin olisi pitänyt, jo ennen lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on viimeisen päälle marttyyri, jossa itsessään ei ole koskaan vikaa ja joka ei koskaan näe, että joku toinen - oma lapsi! - voisi nähdä ja kokea asiat jotenkin toisin.
Minun on vieläkin hyvin vaikea uskoa aviomiehestäni, että hän voisi rakastaa minua juuri tällaisena, epätäydellisenä itsenäni. Minulle kävi suunnaton onni, kun löysin hyvän miehen jo nuorena, mihin lie muuten olisin ajautunut.
Olen lakannut pitämästä yhteyttä äitiini, mutta eihän se ääliö sitä tajua, ja vaikka kuinka käskisin häntä menemään pois, hän ei mene. Sama vallankäyttö siis jatkuu edelleen.
Pienempi paha omalla kohdallani on, että yritän parhaani mukaan vältellä äidin yhteydenottoja, ja siinä vaiheessa kun se käy mahdottomaksi, tapaan hänet, ja sen jälkeen jatkan taas välttelyä. Onneksi lapset kasvavat koko ajan, niiden verukkeellaahan äiti meille kylään tunkee jne. Ei ne lapsetkaan mummosta tykkää ja kuta isommiksi tulee, sen vähemmän hänen kanssaan tahtovat olla tekemisissä.
Itsellekin on vaikea hyväksyä se, että äitimyytti pettää ja että minulle ei vain suotu sellaista hyvää äitiä. Ehkä pelkään äidin reaktioita, tuntemuksia tai sitä että alan kuitenkin kaivata häntä. Hän on lisäksi nyt sairastunut joten näyttäydyn hyvin kylmänä, jos en kysele vointeja jne. Itsesuojelun nimissä?
Miesystäväni on sanonut kertomani perusteella, että minun asemassani hän vetäisi rajan, toivottaisi äidille kaikkea hyvää ja lopettaisi yhteydenpidon. Hän tukee minua. He ovat tavanneet kerran nopeasti, äiti oli kuulemma aika kärsivän näköinen, kärsivä itsensä kanssa.
Meitä tyttäriä on siis kaksi, ja siskoni on kokenut saman kohtelun. Hän on vihjannut välien katkaisemista myös, jolloin äiti on taas vähän aikaa mukavampi. He myös asuvat samalla paikkakunnalla, mikä vaikeuttaa asiaa. Eli saamme siis tukea onneksi, saman kokenut ymmärtää parhaiten toista.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen saanut osakseni samanlaisen äidin. Mulla stoppasi, kun lasten synnyttyä tajusin että mun pitää kuunnella sekä äitini valitukset että lasteni murheet. Samoin en ole koskaaan kelvannut ja hän on etevämpi joka asiassa. Ihan kuin se olisi joku kilpailu. Eikä hän edes ole. Paljon pahaa tapahtui ja hän oli jopa fyysisesti väkivaltainen.
Päätin ottaa aikalisän ja olen nyt jokusen vuoden pitänyt yhteyttä satunnaisesti. Jos puhelimessa alkaa moittia tai ei jaksa kuunnella meidän kuulumisia (kun minä soitan), niin lopetan puhelun sitten lyhyeen. Sanon, että pitääkin tästä mennä.
Välit ovat parantuneet, vähän asiallisemmat. Joululahjankin lähetän nykyään. On välimatkaakin jonkin verran, mutta mieluummin en käy edes jouluaikaan. Siitä tulee aina niin ankea olo.
Jaksamista sinulle. Äitisi pitäisi olla sinun tukenasi kuten sinä olet tukena omalle lapsellesi.
Asioista kannattaa keskustella suoraan.
Itselläni myös vaikea äitisuhde (huono itsetunto jatkuvasta arvostelusta), mutta asiaan on saatu parannusta sillä, että olen puhunut hänelle suoraan.
Olen ollut siis aikuinen, joka puolustaa itseään ja puhuu itsensä puolesta. Ja sitäpaitsi, jokaisella on oikeus tehdä elämällään, mitä haluaa, myös virheitä. Ei muiden ohjeiden mukaan voi alkaa elämään, eikä olla toisten loukattavana. On osattava pitää puolensa.
Olisit sanonut, että "..joo, ostin laatikot, mutta tein tuota ja tuota itse, koska halusin näin!" "ensi vuonna otan mielelläni vastaan itsetehdyt laatikot!"
No, joulu on herkkää aikaa ja me naiset olemme herkkiä loukkaantumaan, mutta oma äiti on aina oma äiti ja ansaitsee kunnioituksemme.
Äitiys ei ole helppoa ja itse voi yrittää parempaan. Minä ainakin olen luvannut itselleni, että lupaan aina kuunnella lastani ja tukea häntä oikealla tavalla, jotta hän saisi hyvän ja normaalin itsetunnon. Ja tuntisi olevansa rakastettu!!!
Ole nyt aikuinen ja puhu äitisi kanssa suoraan. Voit ajatella, että lapsuutesi ei ollut paras mahdollinen, mutta ainakin nyt se on ohi;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä, minä, minä ja minä..
Sitten kun sain omia lapsia ja aloin ajattelemaa omaa perhettä, mitä se oli äidille silloin vuonna XXXX kun meitä lapsiaan kasvatti ja miten olen ihmisenä silti onnistunut kasvaa ja koitan ymmärtää äitiäni koska hän oli pitkälti yksin silloin ja hänen elämä on hänen valintojaan niin olen alkanut ymmärtää myös äitiäni.
En tarkoita että tekisin kuten hän mutta hänellä on oma elämä ja me olemme olleet hänelle rakkaita ja hän ei ole osannut tai ehkä edes kaikesta tahtonut puhuakaan.
Minä en osaisi tehdä mitään välienrikkomista. Jokaisella on oikeus tehdä omat virheet ja omat ratkaisut elämässään myös sinun äidillä.
Älä ole äitisi yläpuolella. Te ehkä vaan puhutte eri tavalla ja sinä olet valmiiksi puolustuskannalla ja odotat jo äidiltäsi natinaa ja kritiikkiä, hän lyttää kun oikeasti äitisi vaan totesi ettet ole itse tehnyt laatikoita!
Oliko se haukkumista, joku jopa kysyy noin, toinen huudahtaa jos oletti että teet itse.Minä en ymmärrä ihmisiä jotka laittaa välinsä sukulaisiin poikki, paitsi jos siellä on pelko väkivallasta tai muuta.
Itse ainakin tahdon selvittää välejä. Kertoa että olen loukkaantunut jostain ja asiat kuuluu selvittää. Ja ilmeisesti te kuitenkin tahdotte nähdä (tai ainakin äitisi tahtoo) niin minä en ymmärrä. Silloin sinä vaan satutat lisää häntä. Sanot että ymmärrät miten hänellä on ollut vaikeaa mutta sanahelinää se vaan on jos kerran itse menet satuttamaan lisää.
Aina ei ole kyse tahtojen taistosta, vaan ihan yksinkertaisesti siitä, että äiti ei osaa päästää irti aikuisesta lapsestaan, eikä ymmärrä, että häntä on kohdeltava aikuisena ja kunnioittavasti. Ei kukaan normaali ihminen ala haukkua aikuisia lapsiaan aivan kaikesta ja jaa koko ajan pyytämättä arvostelevia neuvoja. Sellainen ihminen on aina jollain tavalla päästään vialla, eikä sitä voi korjata normaalikeinoin. Kun yhteydenpito käy liian raskaaksi, ainoa keino on vähentää minimiin tai lopettaa kokonaan yhteydet.
Niin kuin puhuisit mun isästä, olen kasvanut ilman äitä mutta isän kanssa meillä on joka ikinen riitainen keskustelu.. jos itse voisin en pitäsisi enää hänen yteyttä mutta kun en voi sitä tehdä.
Jos sinä voit niin pidä etäisyytä hänen kanssa, tulet huomamaan kuinka onnelisempi tulet olemaan.
Asioista kannattaa keskustella suoraan.
Itselläni myös vaikea äitisuhde (huono itsetunto jatkuvasta arvostelusta), mutta asiaan on saatu parannusta sillä, että olen puhunut hänelle suoraan.
Olen ollut siis aikuinen, joka puolustaa itseään ja puhuu itsensä puolesta. Ja sitäpaitsi, jokaisella on oikeus tehdä elämällään, mitä haluaa, myös virheitä. Ei muiden ohjeiden mukaan voi alkaa elämään, eikä olla toisten loukattavana. On osattava pitää puolensa.
Olisit sanonut, että "..joo, ostin laatikot, mutta tein tuota ja tuota itse, koska halusin näin!" "ensi vuonna otan mielelläni vastaan itsetehdyt laatikot!"
No, joulu on herkkää aikaa ja me naiset olemme herkkiä loukkaantumaan, mutta oma äiti on aina oma äiti ja ansaitsee kunnioituksemme.
Äitiys ei ole helppoa ja itse voi yrittää parempaan. Minä ainakin olen luvannut itselleni, että lupaan aina kuunnella lastani ja tukea häntä oikealla tavalla, jotta hän saisi hyvän ja normaalin itsetunnon. Ja tuntisi olevansa rakastettu!!!
Ole nyt aikuinen ja puhu äitisi kanssa suoraan. Voit ajatella, että lapsuutesi ei ollut paras mahdollinen, mutta ainakin nyt se on ohi;)
Meillä ei onnistunut. Äitini ei ole niitä ihmisiä, jotka pitävät aikuisia lapsia täysvaltaisina. Valitettavasti.
Tapaan äitiäni kaksi kertaa vuodessa pari tuntia kerralla ja aina julkisessa paikassa. Kohtelen häntä kuin asiakasta - ystävällisesti, mutta etäisyyttä ottaen. Emme soita toisillemme emmekä lähetä sähköposteja. Sukulaisuus tai edes äitiys ei ole tae siitä, että suhde toiseen toimisi.
Jos ap:llä on pienet ympyrät, esim kotiäiti, ni sillä on aikaa vatvoa päässään muiden sanomisia, ja löytää niistä salattuja merkityksiä. Kellä teillä on yleensäkään aikaa miettiä mitä joku nyt sanoi? Mitä se sillä tarkoitti? Oliko harkittua? Tarkoitus musertaa jonkun itsetuntoa? Jos tollasia alkaa funtsimaan, ni elämä menee ihan ohi. Millanen ap:n isä oli, onko koskaan sanonu sulle mitään, mitä olet jäänyt funtsaamaan?
radikaalisti yhteydenpitoa erään tapauksen jälkeen, joka lopullisesti avasi silmäni. Tilanne on erilainen kuin sinulla Ap - äitini ei ole erityisen kylmä eikä minua vähättelevä, mutta sanotaan nyt vaikka niin, että hänen persoonaansa hallitsevat täysin kieroutuneet piirteet, joiden epänormaaliudelle hän on kuitenkin itse täysin sokea. En jaksa enää raivostua, turhautua ja vaipua epätoivoon, mikä väistämättä seuraa kanssakäymisestä hänen kanssaan. Hän saa soittaa, jos jotain asiaa on, minä vastailen hyvin neutraaliin ja lyhyeen sävyyn. En epäystävällisesti, koska en halua pidentää puhelua myöskään riidan kehittämisellä. Näitä puheluita tulee ehkä kerran kuussa tai vähän harvemmin. N. kerran vuodessa käymme pakollisella vierailulla hänen luonaan ja olemme helpottuneita päästessämme pois. Tämä on sietokyvyn rajoissa oleva yhteydenpitotahti. Jos äitini on valmis joustamaan, voidaan miettiä aktiivisempaa yhteydenpitoa. Minun joustoni on nyt joustettu - niin paljon tässä on siedetty vuosien varrella, että yhtään en enää hypi äitini kieroutuneisuuden pillin mukaan. Voi kuulostaa julmalta, mutta tällä historialla ja tässä tilanteessa ratkaisuni on tämä.
Hän ei näe toimintatavassaan tai itsessään mitään väärää.
ap