Lue keskustelun säännöt.
Harkitsen välien katkaisemista äitiini. Mistä voimaa? Miten käytännössä?
10.01.2013 |
Juttu on tiivistettynä se, että en ole koskaan kelvannut tai riittänyt hänelle. Hän on aika pitkälti musertanut itsetuntoni, joskin osin korjaavina kokemuksina ovat olleet isäni ja ystäväni ym. positiiviset asiat. Se oli sellaista halveksivaa käytöstä kaikin puolin kun asuin kotona, enkä nykyään itsekään jaksa enää yrittää panostaa tai olla kohtelias. Omaa erinomaisuuttaan hän kyllä muistaa korostaa, ja vertaa minua usein johonkin toiseen, kuinka se tekee paremmin asiat. Kaiken pitää olla suorittamista, mutta sekään ei riitä ihmisarvoon.
Tavallaan tiedän oikeasti olevani ihan normaali nainen, muiden kanssa tulen yleensä toimeen. Hänellä on joku lapsuudentrauma taustalla, äitinsä oli myös hyvin kylmä. Minun on ollut vaikea luottaa miesystäviini ja aiemmin olen sietänyt huonoa kohtelua heiltäkin, nyt kolmekymppisenä jo vähän toipunut.
Asumme eri kaupungeissa, joten emme näe niin paljoa, mutta heti jos ollaan vaikka vajaa vuorokausikin yhdessä niin jostain syntyy riitaa ja vanhat kipeät haavat aukeavat. Viimeinen pisara sietokyvylleni oli joulu, kun kutsuin hänet ja muita sukulaisia kylään, ja hän haukkui minut jo etukäteen siitä, etten tehnyt laatikoita itse. Tein monta muuta ruokaa itse (ja miksi ei saisi ostaa valmiinakin eikä vain suorittaa koko elämää?), mutta hän mitätöi tämänkin panoksen.
Lapset eivät ole minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen, varsinkaan normaalista elatuksesta. Tietysti ruuasta kiitetään jne. mutta olemassaoloaan ei tarvitse ansaita. Olen ajatellut, että miksi pitäisin enää yhteyttä, kun kaikki on pelkkää velkomista, ja minulla suremista siitä, etten ole saanut oikeaa äidinrakkautta? Onko pelkkä sukulaisuus syy olla tekemisissä? Kuinka tämän käytännössä toteuttaisin? En vain vastaisi puhelimeen? Varmaan se tulee olemaan raskasta ja kokisin siitä paljon syyllistämistä, taas. Ketään kohtalotovereita? Ja niille, joiden mielestä olen kiittämätön ja valitan pienistä, ette voi tietää miltä tuntuu, kun oma ä i t i mitätöi ihmisenä, vaikka pitäisi tukea, tai edes hyväksyä. Äitini ei tuosta enää seesty, luultavasti pahenee vanhetessaan.
Kommentit (22)
Itsekin luen kirjaa Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä (Karyl McBride).
Viesteistä kyllä huomaa, kellä on samantyyppinen narsistinen äiti tai isä ja kenellä ns. normaali, virheitä tekevä, normaalilla tavalla epätäydellinen. Ei äiti varmaan tarkoituksella itsetuntoa nujerra, mutta ei osaa tai halua toimia toisin ja olen vasta myöhemmin huomannut, miten moni asia ja ongelma palautuu juuri tähän äitisuhteeseen. Emme onneksi näe joka kuukausi, mutta ehkä joka toinen.
Isäni on päinvastainen, positiivinen ja kannustava, hän ei ole kuin pari kertaa sanonut jotain vähän loukkaavaa ja se on ihan normaalia.
Kun äiti totesi, että olisihan minulla ollut lomalla aikaa tehdä laatikot, sanoin että saan viettää loma-aikani niin kuin haluan ja että tykkään enemmän valmiista ja parin euron säästö ei merkitse. Kutsuin äidin, koska hän jäisi muuten yksin (eronneet ajat sitten) ja olisi varmaan kutsunut itse itsensä. Kuinka rentoa meillä muilla olikaan äidin lähdettyä.
Ja ei, keskustelu ei auta, koska äiti on se uhri, joka saa sanoa mitä vain, mutta kun teini-iässä opin vähän puolustautumaan, niin se oli sitten haukkumista ja kiukuttelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
EIKÖ MIKÄÄN RIITÄ - TARINOITA NARSISTIÄIDIN JA TYTTÄREN SUHTEESTA. EN MUISTA KIRJOITTAJAA MUTTA OMAT SILMÄNI SE AINAKIN AVASI JA TARKOITUKSENA ON VÄLTTYÄ ITSE NIILTÄ SAMOILTA VIRHEILTÄ.