Punastuminen noloa!

Minäkin punastelen, mutta siksi paklaan naamani Joe Blascon meikkipohjalla, jonka alla saa muuttua vaikka vihreäksi eikä kukaan huomaa. Nykyisin en mieti koko punastumista kun olen oppinut peittämään sen meikillä.

Yritän aina pistää huumoriksi, esim. kahvipöydässä jos lehahdan. Joskus toimii, joskus punoitan vaan pidempään. Beetasalpaaja voi auttaa, tosin sitä pitäis ottaa ennakkoon. Nää on näitä herkkien, epävarmojen ihmisten ongelmia. Tsemppiä :)

aikuinen mies punastui ja se oli söpöä. :)

Ennen vanhaan punastuminen oli merkki siitä, että ihminen ei ole kokonaan teennäinen. Nykyään mitään tunteita ei saisi olla, kaikkien pitäisi vaan olla teflonia... Toisaalta siitä on myös seurannut se, että kukaan ei jaksa kiinnittää toisten punastumisiin mitän huomiota, kun oma napa pyörii vaan tärkeimpänä. Joten punastele sinäkin rauhassa, niin minäkin teen.

paklaan naamani Joe Blascon meikkipohjalla, jonka alla saa muuttua vaikka vihreäksi eikä kukaan huomaa.

Ja ihan hyvä tuote muutenkin.

Mitä söpöä siinä on? Mä en ainakaan itse koe siinä mitään söpöä, kun lehahtaa yhtäkkiä punaiseksi ilman kunnon syytä! Tulee sellainen oikein idioottiolo! En ole edes mikään ujo tai arka ihminen, mutta en tiedä miksi se punastuminen vaivaa aina silloin tällöin ja tietysti punastuu vielä lisää, kun nolostuu typerältä tuntuvasta reaktiosta.

Todella noloa punastua, jos näkee kaupassa hyvän kaverinsa, joku tuijottaa sua, kerrot jotain pitkää juttua, joudut huomion kohteeksi jne. Mä olen jo 36 v. ja vituttaa tuo ainainen punastuminen. On kokeiltu esim. Blascolta vaikka mitä, mutta aina se puskee läpi.

Onko söpöä myös, kun kädet tärisee kahvipöydässä, maha on kuralla, poskilihakset tärisee kun joku kertoo vitsin... jne. Ei nää ole kivoja oireita. Paniikki hakkaa päässä kun nolottaa. Mutta kyllähän se tietysti mukava on kuulla, että jostakin tämä on vaan söpöä ja suloista. Hieman kyllä jaksan ihmetellä :)

Joskus työpaikallamme oli todella ujo ja hiljainen opiskelija. Jotkut ääliöt tykkäsivät häntä härnätä siitä, kun tiesivät, että hän punastuu tosi herkästi ja ihan raukan kädet vapisivat, kun otti kahvikuppia kaapista ja yritti aina vältellä tilanteita, joissa ei olisi paljon väkeä (ainakaan niitä, jotka häntä kiusasivat). Ihan kamalaa minun mielestäni...



Itsekin punastelen aina silloin tällöin, kun huomaan sanoneeni jotain typerää tai joudun jotenkin kiusalliseen tilanteeseen jonkun vieraan ihmisen kanssa.

Jännitän myös kovasti uusia tilanteita. Sain lääkäriltä beetasalpaajareseptin, sitä käyttää näyttelijät jännitykseen ennen ensi-iltaa. Beetasalpaajilla ongelma katosi, sain itseluottamukseni takaisin, uskallan olla sosiaalisissa tilanteissa, avata suuni ja sanoa asiani missä vaan eikä uusien ihmistenkään tapaaminen enää jännitä, kun tietää ettei ole vaaraa punastumisesta. Suosittelen.

Siis mä olin pienempänä sellanen kunnon rämäpää ja en punastellu yhtään! Mutta sitten murrosiässä se on vahvistunut aivan järkyttävästi!! Esitelmien piti on KATASTROOFI! Vaikka mua ei kiusata ja kaikki meän kurssilla on mun kavereita ja niitten seurassa voin olla ihan oma itteni nii KUITENKI ko joudun luokan eteen PUNASTUM ko paloauto!! Puhumattakaan siitä että menisin jollekkin tuntemattemattomalle puhumaan vaikka kuinka haluaisi niin ei vaa PYSTY!! ja kun puhut jollekkin ja punastut nii sitten et enää viitsi mennä puhumaan tälle! Tästä johtuu se että itse tuntoni on laskenut 100/0 ja en vain luota itseeni!

Kai se, kun ei oikein tiedä mistä puhua jollekkin tuntemattomalle, niin saa aikaiseksi sen vaivaantuneen olon, ärsyttää kun ei ihan hiljaakaan viittis vaan olla, mutta väkisin pitäis jotain juttua vääntää.

Punastumisessa ei ole mitään söpöä. Punastujalle se voi olla yhtä helvettiä ja rajoittaa elämää merkittävästi. Se, joka ei punastu, ei voi ymmärtää millaista se on.

Mä punastun myös. Nyt iän myötä se on vähän vähentynyt, mutta paljon on jäänyt asioita tekemättä koska pelkään ylikaiken punastuvani. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Ei siksi, että olisin ujo, vaan siksi, että punastun, jos joudun huomion keskipisteeksi tai yhtäkkiä joku tulee juttelemaan.

Punastuminen alkoi yläasteella eikä asiaa helpottanut se, että luokan pojat naureskelivat "minkä värinen on paloauto eheheheheh" koko luokan kuullen. Usein sain pidättää ihan kyyneleitä koska se tuntui niin pahalta. Tuo kauhea häpeän tunne ja punastumisen pelko on seurannut mua aikuisuuten asti.

Mä en ole kateellinen ihminen, mutta niitä kadehdin, jotka eivät punastu ikinä.

Seuraavan kerran kun aiotte sanoa punastuneelle ihmiselle, että"hei olet punainen" tai "miksi olet ihan punainen", jätä sanomatta. Se on ihan hirveää ja pahimmassa tapauksessa aiheuttaa tosi pahan olon.

Täällä myös yksi punasteleva. Olen saanut kuulla tästä läpi elämäni. Vielä muutama vuosi sitten se ärsytti, mutta enää en välitä. Jotain hyvää tästä vanhenemisesta, että itseluottamusta tulee lisää :) Ja jotkut miehet pitävät punastelua tosi söpönä juttuna, ujot naiset on kuulemma todella hyvä juttu :)

Luulen, että se on noloa vain siitä, joka punastuu, jos hän itse ei ole sinut asian kanssa. Eihän se ole mukavaa, kun huomaa kasvojen värin reagoivan yllättäen johonkin asiaan, mutta en pidä sellaista "minään" muiden ihmisten kohdalla. 

Muiden ihmisten punastuminen on minusta pelkästään inhimillistä ja söpöä (ja yleistä!), paitsi silloin, kun se johtuu raivostumisesta :D

On helpottavaa huomata että muutkin kärsii samasta vaivasta! Itsekkin yli kolmekymppinen, todella sosiaalinen ja rohkeakin mutta punastelu rajoittaa elämää ja sosiaalisia tilanteita. Töissä vältän sosiaalisia tilanteita, pelkään että ihmiset luulee ettei minua kiinnosta heidän juttunsa, kiinnostaa kyllä mutta ei kiinnosta vaipua häpeästä maanrakoon kun naama helottaa. Googletin näitä keskusteluja, näistä on monelle apua! Nyt olen varannut ajan lääkärille jos sieltä saisi apua, mutta niin noloa että en kehtaa kertoa asiasta edes lähimmille ihmisille.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2014 klo 21:56"]

Punastumisessa ei ole mitään söpöä. Punastujalle se voi olla yhtä helvettiä ja rajoittaa elämää merkittävästi. Se, joka ei punastu, ei voi ymmärtää millaista se on.

Mä punastun myös. Nyt iän myötä se on vähän vähentynyt, mutta paljon on jäänyt asioita tekemättä koska pelkään ylikaiken punastuvani. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Ei siksi, että olisin ujo, vaan siksi, että punastun, jos joudun huomion keskipisteeksi tai yhtäkkiä joku tulee juttelemaan.

Punastuminen alkoi yläasteella eikä asiaa helpottanut se, että luokan pojat naureskelivat "minkä värinen on paloauto eheheheheh" koko luokan kuullen. Usein sain pidättää ihan kyyneleitä koska se tuntui niin pahalta. Tuo kauhea häpeän tunne ja punastumisen pelko on seurannut mua aikuisuuten asti.

Mä en ole kateellinen ihminen, mutta niitä kadehdin, jotka eivät punastu ikinä.

Seuraavan kerran kun aiotte sanoa punastuneelle ihmiselle, että"hei olet punainen" tai "miksi olet ihan punainen", jätä sanomatta. Se on ihan hirveää ja pahimmassa tapauksessa aiheuttaa tosi pahan olon.

[/quote]

Hyvin sanottu! 

Toi on hirveetä, kun sanotaan, että olet ihan punainen.

Olen nyt 55v ja punastelu on lakannut. Vaihdevuosipunasteluakaan ei tullut:))

Äh ei kannata välittää siitä mitä muut ajattelevat. Itse olen ihan sinut punasteluni kanssa. Ja olen kuullut monelta taholta että miehet tosi paljon tykkää ujoista naisista joilla kuitenkin itseluottamusta :)

Sama vaiva täälläkin. Pystyn asiakaspalvelutilanteissa olemaan punastumatta, jos siis olen tavallaan siinä "asiantuntijaroolissa", samoin kuin silloin kun työskentelin opettajan sijaisena opiskeluaikana. Silloinkin selvisin ilman punasteluja, mutta jos olen itse jotenkin arvioitavana tai lähestyn tuntematonta ihmistä ihan tasavertaisenakin, niin punastelen armottomasti. Työhaastatteluja tämä on vaikeuttanut huomattavasti. :(

Punastelen tosi typeristä syistä ja vihaan sitä, jos siihen kiinnitetään huomiota. Kerran ratikassa punastuin tosi lyhyen puhelun perusteella ja sellainen vanha pariskunta katsoi sitten asiakseen alkaa huomautella mulle siitä, kuinka suloista se on, että olen niin viaton ja nuori. Hyväähän ne varmasti tarkoitti, mutta se kommentointi keräsi muidenkin ihmisten huomion ja punastuin vain lisää. Jäin pois ratikasta ja myöhästyin töistä.

Naimisiin menin maistraatissa ilman vieraita, kun pelkkä ajatus huomion keskipisteenä olemisesta hääpäivänä sai punan nousemaan poskille.

Ja siis minä en puhu enimmäkseen sellaisesta söpöstä pienestä punastumisesta, vaan sellasesta todella syvästä ja melkein loistavanpunaisesta. Vaikeuttaa sosiaalista elämää, vaikka muuten en olekaan erityisen arka.

Oon kärsinyt kans punastelusta murrosiästä asti. Nyt oon siis yli 30v. Olen asiakaspalvelussa töissä ja punastelu on siis joka päiväistä. Välillä voi olla hyviä ja punattomia päiviä, yleensä ei. Monet pitää punastelua söpönä, mut tää mun ei oo semmosta. Tää on elämää rajoittavaa tuskaa ja monesti oon miettiny et kunpa oisin joku toinen ihminen ja itkeny itteni uneen. Jossakin vaiheessa elämäni oli viikonloppuisin juomista ja bilettämistä, koska sillon en yleensä punastele ja oon rento. Puhun kovaa ja paljon! Kaikki varmaan luulee jotka sillon oon tavannu et onpas rento muija. Sit tulevat töihin kattoo ni juoksen pitkin seiniä naama punasena. Ihan naurettavaa, mut minkäs teet. Nyt oon kuitenki juomisen jättäny, en halua vaan enää juoda. Hain Propralia ja yritän sitä kautta ratkaisua. Pari kertaa oon ottanu, mut en vielä oo huomannu suurta eroa. Miten teillä se on alkanu vaikuttaa? Vai onko mulla liian pieni annos. 10mg puolikas aamulla ja puolikas päivällä.