Lue keskustelun säännöt.
Mielipuolinen vanhempien menettämisen pelko
02.01.2013 |
Koko lapsuuttani varjosti järjetön ja lamauttava pelko, että menetän vanhempani. Osaisiko kukaan arvailla, mikä tällaisen taustalla mahtoi olla?
Olin 70 -luvun lapsi ns. tavallisesta perheestä, sisaruksia ei ollut. Jos vanhempani lähtivät jonnekin autolla, olin varma, että he kuolevat liikenneonnettomudessa. Erityisesti pelkäsin mustaa jäätä, jotkut varmaan muistavat täällä sen karmean tietoiskun telkkarista. Jos olin itse kyydissä, en pelännyt.
Kun menimme paikkaan, jossa oli paljon ihmisiä (iso market, messut, muut yleisötapahtumat) pelkäsin aina eksyväni vanhemmistani, koska jotenkin kuvittelin, että sitten jään sinne harhailemaan loppuiäkseni.
Kerran yritin aloittaa partiossa käynnin. Sain kuitenkin paniikinomaisen pelkokohtauksen, että sinä aikana kun olen pois kotoa, vanhempani muuttavat pois, enkä näe heitä enää koskaan. Se siitä harrastuksesta.
Ihmeekseni koulu sujui hyvin. Olin hyvä oppilas ja koulussa minun oli hyvä olla. Pelko alkoi vasta kun pääsin kotiin.
Nyt olen jo keski-ikäinen ja minulla on oma perhe. Vanhempanikin ovat vielä elossa :-)
Koko ikäni olen kärsinyt huonosta itsetunnosta, ahdistuksesta, unihäiriöistä ja masennuksesta. Tällä hetkellä asiat ovat melko hyvällä tolalla kaikesta huolimatta.
Kommentit (4)
Ja jatkuu se vieläkin. Toisen vanhempani menetin reilu vuosi sitten sairaudelle, toinen elossa mutta pelkään ja varaudun koko ajan että menetän hänetkin.
Mullakin huono itsetunto ja unihäiriöitä. Masennusta en ainakaan tunnista, lievänä ehkä sitä.
Mulle puhkesi joitakin vuosia sitten yleistynyt ahdistuneisuushäiriö kamalan elämäntapahtuman jälkeen, ja olen järkeillyt että kaikki nää liittyy tähän samaan ahdistuneisuuteen. Tällä hetkellä olen ihan ok jamassa.
Jotkut ihmiset vaan ovat herkempiä ahdistuneisuudella, ihan samoin kuin jotkut masentuneisuudelle. Sulla taitaa olla molemmat herkkyydet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että miksi minäkin hysteerisesti pelkäsin, jos vanhemmat olivat poissa kotoa. Niin tapahtui hyvin harvoin, mutta silloin kun esim isovanhemmat olivat meitä hoitamassa itkin vain koko ajan lankapuhelimen vieressä odottamassa puhelua äidiltä.
Koko lapsuutta varjosti kamalat pelot, vaikka mitään traumoja ei taustalla pitäisi olla. Vanhemmat olivat normaaleja ja läheisiä. Yökastelin pitkälle ala-astetta ja yölliset pelot jatkuivat pitkälle. Muistan kuinka lähes joka ilta itkin peloissani. En kyennyt yökyläilemään lainkaan, ja tosiaan joka kerta kun äiti oli muualla itkin koko ajan täysin hysteerisenä.
En tajua mistä tuo johtuu. Omilla lapsilla ei vastaavaa nyt ole, ainakaan läheskään siinä määrin. Ja minusta kasvoi ihan normaali itsenäinen ihminen, ehkä jopa hieman tunnekylmä!
Olen myös pohtinut, että olisiko minulle joskus pienenä tapahtunut jotain kauheaa, jota en enää muista. Tuskin kuitenkaan, ehkä olen sitten vain syntynyt tällaiseksi.
Mitenköhän tällaiseen oireiluun nykyisin puututtaisiin? Muistan käyneeni kerran, pari jossain kasvatusneuvolassa. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaisia papereita minusta silloin kirjoitettiin. Luulen, että vanhempani eivät oikein tajunneet ongelman syvyyttä. Enhän juuri osannut vaikeuksistani puhua, koska silloin kun perhe oli koolla, kaikki oli hyvin.
Törmäsin jossain osuvaan lauseeseen "70 -luvun lapsuus on nykyajan heitteillejättö". Ehkä silloin ajateltiin, että kun koulu sujuu eikä lyö muita, lapsi on ok.
Minullakin oli, ehkä siinä 4-5 -vuotiaana voimakkaimmillaan. Minäkin pelkäsin että isä ei tulekaan enää työmatkaltaan, tai että äiti kauppareissultaan. Ja kerran kun isäni puhui kiinnostuneena avaruusmatkoista, olin varma että nyt isä menee sellaiseksi astronautiksi ja kuolee - kun en tajunnut vielä että eihän astronautiksi tosiaan noin vain edes pääsisi vaikka haluaisikin.
Mulla on myös ollut aikuisena masennusta ja paniikkihäiriötä, mutta pääsin niistä yli kolmenkympin iässä. Varmaan jonkinlainen peruspessimistinen temperamentti on osaltaan molempien takana, sekä lapsuuden vanhempien kuoleman murehtimisen, että aikuisuuden mielialaongelmien. Huomasin jo aika pienenä että olin ihan erilainen kuin esim. veljeni, joka oli aina aurinkoinen ja iloinen, minä taas olin synkkä ja pohdiskeleva. Sittemmin olenkin lukenut että myös tuo piirre kuuluu ihmisen synnynnäiseen perustemperamenttiin.