Minkälaisen kasvatuksen seurauksena ihmisestä tulee pitkävihainen?

Empatia voisi auttaa. Jos ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan ja sitä kautta ymmärtämään loukkaajaa, anteeksianto on helpompaa. Lapsille voi jo varhain alkaa opettaa empatiaa. Toiset oppivat helposti, mutta joillekin se on haasteellista. 

Minä olen jossain määrin pitkävihainen, en nimenomaisesti vihainen mistään välttämättä mutta välttelen tiettyjä ihmisiä. Luulen että suurin syy on yksinkertaisesti hyvä muisti. Miksi olisin hyvää pataa ihmisen kanssa joka jatkuvasti esimerkiksi pettää lupauksensa. Pari kertaa vielä menee mutta sitten alkaa riittää. En yksinkertaisesti jaksa tuhlata aikaani ihmisiin jotka eivät ole sen arvoisia, tai ainakin suhtaudun todella varauksella heihin.

Ainakaan mulle ei käy niin että pettyisin kerta toisensa jälkeen. Toisaalta ihmiset voi muuttua ja "pitkävihaisuuteni" estää huomaamasta sitä, mutta ei voi mitään.

Empatian puute, kateus, kostonhimo, ylikorostunut omanarvontunto... varmaan samanlaisella kasvatuksella kuin niitä kauheita narskujakin?

Minä olen pitkävihainen. Siis sellaisissa tapauksissa, jossa joku on ärsyttänyt ja ärsyttänyt kuukausia. Jossain kohtaa paskanpuhumismittari tulee täyteen ja lakkaa kiinnostamasta miten asiat hoidetaan asiallisesti. Sen jälkeen kestää aikansa ennen kuin ollaan väleissä taas.

Kaunan kantaminen itse asiaan verrattuna suhteellisen pitkään ja siten "pitkävihaisuus" ovat seikkoja, joihin taipumus johtuu ihmisellä aivokemiasta, tiettyjen välittäjäaineiden ja hormonien pitoisuuksista ja eri aivoalueiden aktiivisuustasoista. Syitä voi olla muitakin, mutta taipumusta tällaiseen voi olla juuri em. syistä.

Samaan oireistoon em. taipumuksen kanssa kuuluu mm. taipumus jäädä jumiin negatiivisiin ajatuksiin, olla turhaan tarpeettomasti huolestunut, vaikeus siirtää keskittymistä toiseen kohteeseen siitä mitä on tekemässä ja taas takaisin, vaikeuksia nähdä tilanteessa muita kuin yksi vaihtoehto, joustamattomuus, ei oikeasti kuuntele toisten mielipiteitä, murehtiminen, vaatimus saada tehdä asiat juuri halutulla tavalla.

Pitkävihaisuutta ei ole kantaa kaunaa kirvesmurhaajalle tai autosi pihalla tahallaan rutanneelle naapurin häirikölle loppuelämäsi ajan, vaan lähinnä pienestä suhteellisen vähäisestä asiasta tällaisen pitkäkestoisen negatiivisen suhtautumisen muodostuminen. Esimerkiksi unohdat tuoda kaupasta illaksi raejuustoa 40 muun tuotteen joukossa, ja puolisosi aloittaa tästä viikon kestävän mykkäkoulun, jota ei perustele mitenkään. Tai joku hänen sisaruksistaan käyttäytyy typerästi omissa asioissaan, eikä puolisosi tunne vuosienkaan jälkeen halua olla enää tähän missään tekemisissä.

Kasvatuksella ei em. asiassa ole mitään sanaa. Ja tällainen ihminen on syntymästään asti reagoinut samoin.

Olen pitkävihainen ja varsinkin vanhemmilleni, mutta syytkin ovat raskaat, mm lukemattomia kertoja hakkasivat niin kauan että taju lähti ja sain eliniäksi nivelrikko vammoja. En anna ikinä anteeksi. Osaan olla pitkävihainen myös muille ihmisille, ei ole hyvä luonteenpiirre mutta sellainen olen. Ainakin näin saa kasvatettua pitkävihaisen.

helikopterivanhemmuuden?

Enkä ole ollut aina pitkävihainen, päinvastoin ,lapsena ja nuorena yritin antaa kaikille kaiken anteeksi. Pitkävihaisuus tuli aikuisiällä.

Sanoisin että sellaisen jonka luottamus on petetty liian raskaalla tavalla. Silloin menee perusluottamus elämään. En itse ollut pitkävihainen ennen kuin minulle kävi näin monta kertaa peräkkäin sattuman kauppana. En tiedä toivunko enää koskaan. Ei ole enää hyvää jota kohti ponnistella, ja toisaalta vihasta saa voimaa. Voima on parempi kuin masentuminen.

Miksi kysyt? Oletko pettänyt luottamuksen liian karvaasti ja nyt toivoisit, että toinen unohtaisi mitä teit?

Olen samaa mieltä kuin edellä kirjoittanut, että jos tapahtuu tarpeeksi suuri luottamuksen menetys, niin ei sitä unohtaa kannatakaan. Miksi pitää yhteyttä kehenkään, joka ei ole luotettava. Olkoon sitten ystävä tai rakastettu. Anteeksipyyntökään ei pyyhi pois tehtyä tekoa välttämättä.

Koin lapsena paljon epäoikeudenmukaisuutta, lyttäämistä ja haukkumista. Sen lisäksi ikätoverit käytti kiltteyttäni röyhkeästi hyväkseen.

Siten olen alkanut erittäin varautuneeksi ja minun on vaikeaa unohtaa edes muuten hyväntahtoisen ihmisen väärintekoa. En sitä heittele ilmoille ja yritän unohtaa, mutta se kalvaa.

Olisiko itsetunnolla merkitystä?

Mies on pitkävihainen ja omaa myös huonon itsetunnon. Ei pääse yli.

Minä olen lyhyt vihainen, osuutta asialla on myös superhuono muistini. Toisaalta ehkä en muista koska asiat eivät ole uponneet syvälle.

Ehkä semmoinen kun oikeudet on riistetty ei anneta puolustautua.  On myös tietty kansallinen erityispiirre, liika tunteellisuus, pienistä loukkaantuva. haavemaailmassa eläjä, sitten nämä samankaltaiset ihmiset helposti vihaavat toisiaan.

Joka pitää omia tuntemuksiaan jaloina, melkein on alhainen toisten mielestä.