Tilitä vähän lapsettomiudestasi: Oliko elämäsi pahin kriisi?

Masennuin vuosikausiksi enkä saanut elämästä oikein mitään irti, mikä oli sääli, elin sentään "iloisia nuoruusvuosia". Pahin kriisi tuli sitten myöhemmin, kun lapsettomuushoidoilla aikaansaatu lapsi kuoli.

Masennuin vuosikausiksi enkä saanut elämästä oikein mitään irti, mikä oli sääli, elin sentään "iloisia nuoruusvuosia". Pahin kriisi tuli sitten myöhemmin, kun lapsettomuushoidoilla aikaansaatu lapsi kuoli.

Miten pääsit yli 1.:sestä kriisistä? Entä toisesta (Otan osaa.)? Mihin lapsesi kuoli? Pystyitkö puhumaan siitä kenenkään kanssa?

eikä mennyt kesken. Lapsettomuuskriisi loppui siihen. Lapsettomuuden aikana puhuin miehelle, en muille, masennuksestani. En mennyt psykologille silloin, vaikka olisi varmasti pitänyt, koska pelkäsin, että adoptiomahdollisuudet menevät jos paljastan masennukseni.



Vauva kuoli kätkytkuoleman, kävin vuoden ajan psykologilla, en ole vielä oikein päässyt siitä yli enkä varmaan pääsekään.

Juuri tuon takia sanon, että minunkin oli siihen astisen elämäni pahin kriisi. Kun on tullut muita (ei kakkosen veroisia) vastaan, on asia tasaantunut. Toisaalta sen lapsettomuuden myös hyväksyi.



Silti en ole koskaan päässyt siitä yli, vaikka olenkin kahden lapsen äiti. Saan jatkuvasti hämmästelyä ja jopa suuttumusta, kun totean ihan automaattisesti olevani lapseton, mutta fakta on, että vaikka lapsiani rakastan ja arvostan yli kaiken, jätti lapsettomuusvuodet kauhean pahat arvet. Joka kerta kun joku ilmoittaa raskausuutisen, mahassa muljahtaa, vaikka kuinka ilahdun sen jälkeen. Ihanaa olla kahden lapsen äiti, mutta meiltä puuttuu vielä lapsi, ehkä kaksikin, ja näitä en koskaan saa.



Koin myös kaksi keskenmenoa (varhaista), ja nämäkin osaltaan ovat vaikuttaneet. Lastensaannin jälkeen (meillä meni 7 vuotta ennen esikoisen saantia), on kriisi jäänyt taka-alalle, mutta edelleen se kyllä valitettavasti määrittää reagointiani vauvoihin ja pikkulapsiin - näitä katson aina kaipauksella. En ole ehjä ihminen, vaikka muunlaiset kriisit ovat laittaneet asian taustalle.

Joskus kyllä tuntuu,että ihminen saa enemmän surua ja ikävää kun jaksaisi kantaa.

Ikä iski viime syntymäpäivinä päin näköä kuin märkä rätti (38 v), että ei jumalauta, taisi mennä lasten tekeminen ohi minun kohdaltani kun olen vaan ajelehtinut tähän asti elämässäni ollenkaan tajuamatta että on asioita joita ei voi lykätä loputtomiin jos niitä haluaa - kuten nyt lapset. Minä aina vaan jotenkin ajattelin, että JOSKUS varmaan löydän jonkun kivan perhehenkisen miehen ja sitten saan pari lasta, enkä huomannut siinä sivussa vanhenevani koko ajan. 38 täyttäessäni tajusin, että ei taida enää tapahtua miehen löytämistä eikä ainakaan lasten saantia.



Jonkinlaista keski-iän kriisiä tuon jälkeen on pukannut, ahdistaa vähän väliä oma vanheneminen ja lapsettomuus ja se että olen hukannut elämäni ihmeelliseen teinibiletykseen jota olen jatkanut siis lähes nelikymppiseksi asti... Ja pahinta on etten vieläkään tiedä mitä mutua sitten haluaisin kuin sitä samaa boheemielämää kuin tähänkin asti. Se vituttaa, mutta muutkaan vaihtoehdot ei näytä kiinnostavilta. Plääh.

Ikä iski viime syntymäpäivinä päin näköä kuin märkä rätti (38 v), että ei jumalauta, taisi mennä lasten tekeminen ohi minun kohdaltani kun olen vaan ajelehtinut tähän asti elämässäni ollenkaan tajuamatta että on asioita joita ei voi lykätä loputtomiin jos niitä haluaa - kuten nyt lapset. Minä aina vaan jotenkin ajattelin, että JOSKUS varmaan löydän jonkun kivan perhehenkisen miehen ja sitten saan pari lasta, enkä huomannut siinä sivussa vanhenevani koko ajan. 38 täyttäessäni tajusin, että ei taida enää tapahtua miehen löytämistä eikä ainakaan lasten saantia.

Jonkinlaista keski-iän kriisiä tuon jälkeen on pukannut, ahdistaa vähän väliä oma vanheneminen ja lapsettomuus ja se että olen hukannut elämäni ihmeelliseen teinibiletykseen jota olen jatkanut siis lähes nelikymppiseksi asti... Ja pahinta on etten vieläkään tiedä mitä mutua sitten haluaisin kuin sitä samaa boheemielämää kuin tähänkin asti. Se vituttaa, mutta muutkaan vaihtoehdot ei näytä kiinnostavilta. Plääh.

Ymmärrän fiiliksesi, mutta ympärillä sattuu olemaan ihmisiä, jotka ovat raskautuneet 40+ iällä. Lapsenhan voi hankkia myös yksin.

Tsemppiä!

T. 38 ja raskaana

Ja ikävä kyllä minun kohdallani siihen auttoi vain raskaus. Tosin raskauden aikana en kokenut olevani ihan samalla aaltopituudella muiden odottajien kanssa.



Lapsi syntyi ja siihen liittyvistä vaikeuksista tuli kriisi, joka ehkä kiilasi lapsettomuus-asian yli. Nyt lapsi on terve ja kaikki on hyvin.



Kun aloimme yrittämään toista, ei sekundaarilapsertomuus ollut enää kriisi. Tyhjä syli oli minulle totaalisen eri asia kuin olla jo äiti yhdelle.