Miten oppisin iloitsemaan miehen lapsista?

isänsä kanssa?

Lähinnä sietää ja kestää se aika kun ne siellä teillä on. En minäkään mun miehen tyttären meillä olosta riemuiste, mutta kestetään...

ja hankkitaan vauva ennen kuin uusperheen kuviot ovat löytäneet paikkaansa ja kaikki sujuu suht kivasti??? Elänyt uusperheessä 14vuotta missä minun ja sinun lapset ensin 5vuotta ja sitten vasta tuli meidän yhteinen. Niin kauan kesti ennen kuin kaikki olivat löytäneet paikkaansa ja elämä oli tasapainoista. Jos sitä ei odota ei voi muuta kun tulla ongelmia, valitettavasti. Tsemppiä kuitenkin teille, liian myöhäistä nyt. Usein uusperheisiin syntyy yhteinen vauva vuosi yhdessäolon jälkeen, missä silloin lasten-ehdoilla-ajatus?? Heille on suuri järkytys ensin vanhempien ero, sitten mahd uusi kumppani ja yhteenmuutto hänen kanssaan ja sitten vielä VAUVA....jos tähän ei anneta AIKAA niin ei voi tulla muuta kuin soppa.....aikaa näihin asioihin menee usein VUOSIA....

ennen vauvantuloa?

kaltaisienne äitipuolien kynsiin:(



Lapsilla ei ole valinnanvaraa, mutta jos olisi, he tuskin olisivat sinun luonasi.

kaltaisienne äitipuolien kynsiin:(

Lapsilla ei ole valinnanvaraa, mutta jos olisi, he tuskin olisivat sinun luonasi.

ettei eksä ole ottanut uutta naista kanssaan asumaan... Ei tarvii muksujen kärsiä yhtään.

No ei se tilanne muutu sillä, että alkaa jossittelemaan ja syyttelemään.



Tilanne on ap.lla nyt tämä ja siihen hän kysyy neuvoja ja ajatuksia.



Kaikki uusperheet eivät toimi, koskaan, ikinä. Jotkut taas onnistuvat.

Jos lapsilla on käytösongelmia ja siihen päälle vielä saamaton mies, on ensimmäinen ongelmakenttä valmis.



Yleisesti on se tapaamisen kuvio, että ex-liiton lapsia tavataan joka toinen vkl ja ne tulevat isänsä kotiin, näinollen myös isän uuden/nykyisen perheen kotiin, jossa on se kumppani ja yhteiset lapset, kenties kumppanin lähilapset tämän edellisestä liitosta.



siinä on jo paljon palasia yhdistettäväksi, ja se vaatii paitsi lapsilta, myös aikuisilta.



Minäkin väänsin aikani, monta vuotta. Miehen lapset olivat aina nIIIIN suloisia. Kun yritin kertoa, mitä ajattelen, tunnen, miten lapset tomivat, minut haukuttiin ilkeäksi äitipuoleksi jonka pitäisi tehdä palvelus kaikille ja erota miehestä, jättää tämän viattomat suloiset lapser ja isä keskenään (mm. MLL:n kirjepalvelu, siihen aikaan kirjeitä ei tarkistettu ennenkuin ne lähti eteenpäin) ja meillä oli tuolloin jo yhteinen lapsi.



Kukaan ei koskaan vastuuttanut lapsia heidän käytöksestään - eikä koskaan heidän isäänsä !! MINUN piti sitä ja tätä..



Miehen lapset eivät riehuneet, eivät melunneet, eivät inttäneet. He olivat hiljaisella, eleettömällä ja äänettömällä, ilmeettömällä, tavala ilkeitä vauvalle, jota kiusasivat, ja välinpitämättömiä minua kohtaan, minua ei ollut olemassa, minuun ei reagoitu.



Mutta varkaaksi ja kiusaajaksi minua pystyi syyttämään (olen varastanut heidän korut, piilottanut kotiin palautuvia koulutavaroita vaikken ollut niihin koskenutkaan ja mies oli hiljaa, antoi lasten syyllistää).



Toinen neuvo oli, että minun pitäisi lähteä vauvan kanssa joka toinen vkl vaikkapa hotelliin !!!!!! jos kerran en voi kodistani karata mummolaan, mökille tms.



Missä oli minun tai minun lasteni oikeus omaan kotiin. Tapaamisoikeutta ex-lapsiin kun kukaan ei ollut viemässä.



Meidän tilanne muuttui ja parani kun - erosimme.



Toisinkin olisi voinut tehdä.

Mies olisi voinut muuttaa tapaamisia niin, että tapaa lapset jossain muualla kuin meillä kotona. yhteyttä vaan lastenvalvojaan ja uusi tapaamissopimus. Kyse on lasten oikeudesta tavata isäänsä, ei siitä, että äiti saa vapaaviikonlopun.

Missä lakikirjassa sanotaan, että ainoa oikea ja paras tapaamistapa on tuo joka toinen vkl ja isän kotona?



Kyse on myös "uusien" lasten oikeusta normaaliin, rauhalliseen, turvalliseen perhe-elämään.



Niin, Me olemme eronneet. En tiedä miten mies tapaa ex-liiton jo isoja lapsia. Se on hänen asiansa järjestää ja hoitaa, minulle se ei kuulu.



Minun lapsia / meidän yhteisiä, vielä aika pieniä lapsia hän tapaa lasten kodissa kerran viikossa , joskus useammin. Joskus jää yöksi (patjalla lattialla mutta ei minun huoneessani) , ja huolehtii lapset aamulla kouluun ja päiväkotiin. Yleensä ei jää.

tapaamiset toteutuvat, eikä lapsia tarvitse raijata mihinkään automatkojen päähän, heidän arkensa ei katkea, vaan isä tulee hoitamaan sitä hetken.



Jos minulla olisi kumppani, tms., tapaaiset olisivat niinikään siten, ettei lapset mene yöksi asti isänsä luo,, vaan toteutuvat toisella tavalla . Mutta ei mitään joka toinen vkl -juttuja. Minun lapsillani ei leikitä kotileikkiä. Uusperheet eiv ät onnistu eikä yhdenkään naisen tarvitse ottaa vastuuta minun lapistani tai hyväksyäkään, että lapseni menevät hänen kotiinsa.

kaltaisienne äitipuolien kynsiin:(

Lapsilla ei ole valinnanvaraa, mutta jos olisi, he tuskin olisivat sinun luonasi.

Voisiko ne tapaamiset hoitaa jotenkin muuten kuin isän kotona?

Ja voisitko vaikka kasvattaa tenavasi, se toinen ihminen, vaikka isin uusi naisystävä onkin, ei ole hirviö eikä uhka ei sinulle eikä lapsillesi. Voisitko sen naisen antaa tutustua ja opeta lapsillesi, että kaikkia aikuisia on toteltava. Ja ettei toisten koti ole mikään temmellyskenttä.

Voi ottaisitko itse kotiisi pari naapurin häirikkötenavaa riehumaan, huutamaan, sikailemaan ruokapöydässä, valvottamaan, kiusaamaan omia lapsiasi jne?

Ja kun kiellät, kasvatat, komennat, vastaus on näsäviisastelua ja välinpitämättömyyttä?

ikäänkuin sytytä sitä kiintymystä? Toiseksi jos ajattelet että ne isommatkin lapset on samalla viivalla vauvan kanssa, siis saman perheen rakkaita lapsia?

Mä en ymmärrä millaista arki on, kun ei näe sit'ä lasta. Siis aikuisten armoilla olevaa hyväksyntää ja syliä tarvitsevaa pientä ihmistä. Ota ne lapset sun lähelle, juttele, ihaile, rapsuta, hassuttele. Miten voi olla niin vaikeaa tykätä lapsista??

Ei kai voi olettaa että istuvat kun tikut paskassa perjantaista sunnuntaihin?



Hekin tarvitsevat huomiota, jos eivät saa sitä hyvällä, niin ottavat pahalla. Näin lapset usein toimii, ei he pysty ajattelemaan kuten aikuinen.



Toivottavasti löydätte ratkaisun.

ikäänkuin sytytä sitä kiintymystä? Toiseksi jos ajattelet että ne isommatkin lapset on samalla viivalla vauvan kanssa, siis saman perheen rakkaita lapsia?

Mä en ymmärrä millaista arki on, kun ei näe sit'ä lasta. Siis aikuisten armoilla olevaa hyväksyntää ja syliä tarvitsevaa pientä ihmistä. Ota ne lapset sun lähelle, juttele, ihaile, rapsuta, hassuttele. Miten voi olla niin vaikeaa tykätä lapsista??

Olen tuo, joka kirjoitti otsikolla "jossittelua ja syyttelyä".

Minäpä kerron oman kokemukseni, miksi niistä miehen lapsista on niin vaikea tykätä.

Siksi, että he kiusaavat omaa vauvaasi. Itkettävät. Vetävät leluja vauvan kädestä. Härnäävät siten, kahta puolen heiluttavat helistintä: "kato tänne" "eikun tänne" niin, että vauva, ikää muutama kuukausi (2-4 kk) menee hämilleen, lopulta alkaa itkeä.

tai tilanne, jossa vauva itkee, itkee, itkee, eikä me aikuiset kuulla sitä, mutta vieressä on kaksi pientä niiin suloista lasta, jotka ei tee elettäkään. Eivät lohduta, eivät hae aikuista, ovat kuin vauvaa itkuineen ei olisi olemassakaan.

ja kun vauva kasvaa, kiusaaminen jatkuu. Tönimistä, lelujen viemistä, fillarilla lelujen yli niin että meneävät rikki. J os pieni 2 v kaatuu, itkee, tuijotetaan vieressä ilmeettömänä .

Kiusataan, ihan oikeasti, niin että 1 v itkee, ja nauretaan päälle.

Ja tämä kaikki siitäkin huolimatta, että on pidetty sylissä, siolitetty, harjattu, rasvattu, oltu kivoja, viety paikkoihin, leikitty, askarreltu jne. Aivan tavallista hyvää kohtelua mitä normaali aikuinen antaa lapsille.

Mutta miten monta vuotta pitää katsoa ja sietää? Missä se isä on? Miksi isä ei tee mitään? Siksi, että lapset "eivät ymmärrä, ovat niin viattomia, eivät tarkoita, no se sai jo nuhdesaarnan... " jne.

Kait minunkin lapsillani on oikeus kotiin, jossa ei tarvitse tulla kiusatuksi?

Missä perheessä isompien sisarusten annetaan häiriköidä niin, että vauva tai pienemmät sisarukset kärsivät? Missä perheessä isommat sisaret saa kiusata huomattavasti nuorempia? Mikä etuoikeus se etälapsilla on tähän?

Minä kestin, minä siedin, ymmärsin, kasvatin, rajasin ja lopulta lakkasin välittämästä ja sitten aloin inhota suunnattomasti - noin 8 vuotta. Sinä aikana pieni vauva kasvoi koululaiseksi ja pienempi sisarus päiväkoti-ikäiseksi.

Ja sitten en vaan enää jaksanut. totesin, että ei tämä muuksi muutu. en voi tehdä enää mitään, en voi tehdä tämän enempää. totesin, että jos se olisi minusta kiinni, tämä olisi toinut jo vuosia sitten.

totesin, että minun ensisijainen tehtäväni äitinä on huolehtia omista lapsistani, olla jaksava täysipäinen äiti omille lapsilleni ENSIN, ja suoda heille normaali perhe-elämä jossa kukaan ei kiusaa, ei itketä heitä, ja sitä se ei siinä uusperhekuviossa ollut.

Minulla on omassa kodissani yksityisyyden suoja; miehen lapsilla ei ole oikeutta penkoa lapseni koulureppua ja lukea reissuvihon viestejä, eikä mennä lapseni huoneeseen lupaa kysymättä ja alkaa penkoa hänen laatikoita, leluja, tavaroita, koska samaa oikeutta ei ollut tällä omalla lapsella suhteessa miehen lasten tavaroihin; niihin ei omani koskenyt vaikka ex-lapset olivat pois ja olisi ollu mahdollisuus. Jäi seisomaan huoneen kynnykselle, eikä mennyt vaikka lupa olisi ollut.

ikäänkuin sytytä sitä kiintymystä? Toiseksi jos ajattelet että ne isommatkin lapset on samalla viivalla vauvan kanssa, siis saman perheen rakkaita lapsia?

Mä en ymmärrä millaista arki on, kun ei näe sit'ä lasta. Siis aikuisten armoilla olevaa hyväksyntää ja syliä tarvitsevaa pientä ihmistä. Ota ne lapset sun lähelle, juttele, ihaile, rapsuta, hassuttele. Miten voi olla niin vaikeaa tykätä lapsista??

Olen tuo, joka kirjoitti otsikolla "jossittelua ja syyttelyä".

Minäpä kerron oman kokemukseni, miksi niistä miehen lapsista on niin vaikea tykätä.

Siksi, että he kiusaavat omaa vauvaasi. Itkettävät. Vetävät leluja vauvan kädestä. Härnäävät siten, kahta puolen heiluttavat helistintä: "kato tänne" "eikun tänne" niin, että vauva, ikää muutama kuukausi (2-4 kk) menee hämilleen, lopulta alkaa itkeä.

tai tilanne, jossa vauva itkee, itkee, itkee, eikä me aikuiset kuulla sitä, mutta vieressä on kaksi pientä niiin suloista lasta, jotka ei tee elettäkään. Eivät lohduta, eivät hae aikuista, ovat kuin vauvaa itkuineen ei olisi olemassakaan.

ja kun vauva kasvaa, kiusaaminen jatkuu. Tönimistä, lelujen viemistä, fillarilla lelujen yli niin että meneävät rikki. J os pieni 2 v kaatuu, itkee, tuijotetaan vieressä ilmeettömänä .

Kiusataan, ihan oikeasti, niin että 1 v itkee, ja nauretaan päälle.

Ja tämä kaikki siitäkin huolimatta, että on pidetty sylissä, siolitetty, harjattu, rasvattu, oltu kivoja, viety paikkoihin, leikitty, askarreltu jne. Aivan tavallista hyvää kohtelua mitä normaali aikuinen antaa lapsille.

Mutta miten monta vuotta pitää katsoa ja sietää? Missä se isä on? Miksi isä ei tee mitään? Siksi, että lapset "eivät ymmärrä, ovat niin viattomia, eivät tarkoita, no se sai jo nuhdesaarnan... " jne.

Kait minunkin lapsillani on oikeus kotiin, jossa ei tarvitse tulla kiusatuksi?

Missä perheessä isompien sisarusten annetaan häiriköidä niin, että vauva tai pienemmät sisarukset kärsivät? Missä perheessä isommat sisaret saa kiusata huomattavasti nuorempia? Mikä etuoikeus se etälapsilla on tähän?

Minä kestin, minä siedin, ymmärsin, kasvatin, rajasin ja lopulta lakkasin välittämästä ja sitten aloin inhota suunnattomasti - noin 8 vuotta. Sinä aikana pieni vauva kasvoi koululaiseksi ja pienempi sisarus päiväkoti-ikäiseksi.

Ja sitten en vaan enää jaksanut. totesin, että ei tämä muuksi muutu. en voi tehdä enää mitään, en voi tehdä tämän enempää. totesin, että jos se olisi minusta kiinni, tämä olisi toinut jo vuosia sitten.

totesin, että minun ensisijainen tehtäväni äitinä on huolehtia omista lapsistani, olla jaksava täysipäinen äiti omille lapsilleni ENSIN, ja suoda heille normaali perhe-elämä jossa kukaan ei kiusaa, ei itketä heitä, ja sitä se ei siinä uusperhekuviossa ollut.

Minulla on omassa kodissani yksityisyyden suoja; miehen lapsilla ei ole oikeutta penkoa lapseni koulureppua ja lukea reissuvihon viestejä, eikä mennä lapseni huoneeseen lupaa kysymättä ja alkaa penkoa hänen laatikoita, leluja, tavaroita, koska samaa oikeutta ei ollut tällä omalla lapsella suhteessa miehen lasten tavaroihin; niihin ei omani koskenyt vaikka ex-lapset olivat pois ja olisi ollu mahdollisuus. Jäi seisomaan huoneen kynnykselle, eikä mennyt vaikka lupa olisi ollut.

oleet. En minäkää jaksaisi tuollaista.

Kauanko olit miehen kanssa ennen ensimmäistä yhteistä muksuanne? Miten nämä isän muksut siihen asti olivat käyttäytyneet? Kait olit heihin tutustunut, ennen yhteistä elämäänne? Kaikki oli silloin normaalia, jotta luottavaisena uskalsit tehdä yhteisen, ja vielä toisen???

Huh, olen pahoillani puolestasi. Oli kuitenkin mukava lukea ajatuksiasi, vaikutat todella järkevältä ja hyvältä äidiltä. Yritit parhaasi, mutta se ei aina riitä, uusperheen toimivuuteen vaikuttaa niin moni seikka ja niin monta osapuolta. Kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi, hienoa että olet välittävä ja ajattelet omien lastesi parasta!

Olimme yhdessä 2 vuotta ennen vauvan syntymää. Tulin vahingossa raskaaksi. Aborttia en todellakaan alkanut tehdä sen takia, että miehen lapsilla voisi olla paha olla. Kuka tekisi? Olisin varmaan katkeroitunut ikuisesti.



Lapset käyvät meillä joka toinen vkl, välillä viikollakin. Eniten ahdistaa vauvan puolesta, hän kun selvästi kärsii siitä jatkuvasta metelistä. Tuntuu, ettei vauvalla ole normaalia kotia silloin. Vähän siis samoja ajatuksia kuin oliko se nyt nrolla 8.



Mieskin on melko saamaton. Kyllästynyt komentamaan lapsia, koska "ei ne usko" ja "ei se auta". Meilläkin on tuota, että ehdotetaan että minä menen viikonlopuksi pois. En kai minä lähde pienen vauvan kanssa joka toinen viikonloppu muualle? Miksi lapseni pitäisi lähteä kotoaan vain siksi, että isommat lapset eivät osaa käyttäytyä? Kyllä minä meteliä kestän ja voisin itse lähteä jonnekin, mutta se ei ole oikein vauvaa kohtaan. Ja pitäisihän vauvan jossian välissä alkaa luoda jotain suhdettakin näihin sisarpuoliin... Etenkään nuorempi lapsista ei osaa yhtään huomioida vauvaa, vanhempi sentään ymmärtää jotain, mutta en silti pysty rentoutumaan jos vauva+lapset ovat samassa huoneessa ja minä muualla. En, vaikka vuava olisi sitterissä. Sitä menee kuitenkin joku heikuttamaan niin kovin, että vauva alkaa itkeä.



En oleta että istuvat hiljaa nurkassa koko viikonlopun. Oletan, että osaavat olla koko ajan kiljumatta ja tappelematta. Että osaavat leikkiä normaalisti kuten tavalliset lapset. Että vauva ei ole hermostunut.



Niin, en tiedä. Välillä mies käy lasten kanssa mummolassa, mutta ei sekään aina onnistu. Kai tämä tästä kun vauva kasvaa eikä ole enää niin alakynnessä, mutta siihen on vielä pitkä aika...

kannata lisääntyä, ei ikinä, mutta jos näin kuitenkin tekee, tarvitsee itse ottaa se kasvattajan rooli, et voi muutakaan. Voita ensin se vanhin muksu ja sen kanssa sitten se toinenkin.



Toivottavasti teillä ei ole liian hiljaista silloin, kun isän muksut eivät ole teillä, ettei vauva tosiaan ns vaadi totaalihiljaisuutta.



Muista, että noin voi olla ihan ydinerheessäkin, josko se jeesais jaksamaan ja kasvattamaan, ehkä vielä tykkäämään?

näkökulmasta ajatellen oppia iloitsemaan tekijöistä, jotka aiheuttavat häiriötä.

Avainsana on lasten isä, jonka on kerrassaan otettavaa vastuu lapsistaan ja laitettava säännöt, kuinka teillä ollaan.

Toisaalta säälittää nuo lapset, sillä joutuvat oikeasta kodistaan teille todennäköisesti vastoin tahtoaan ja jakavat isän huomion sinun kanssasi ja vauvan. Oireilevat tuota(kin).

Mies voisi miettiä lastensa tapaamisen muualla, vaikkapa lasten omassa kodissa tai missä vaan toisaalla.

Uusperheissä joutuu säätämään kaikenlaisia hankalia kuvioita, joista ydinperheissä ei ole ongelmaa.

Jos et siedä perherauhasi häiriöitä miehen lasten taholta ja mies on vätys, joka jättää kurinpidon sinulle pitääkseen lapset tyytyväisinä, en jatkaisi suhdetta.

Meillä on uusperhe, mutta asumme eri osoitteissa, ei yhteisiä lapsia ja molempien omat jo nuorimmatkin teinejä.



**************************************



Hieno kirjoitus sinulta, joka kerroit avoimesti uusperheen elämästä.

Ne miehen lapset ovat olleet ensin. MIehen ensisijainen velvollisuus olisi tarjota näille lapsille turvallinen koti isäviikonlopuiksi ja muille tapaamisille (lomat yms). Jos hän tuo lasten ja hänen kotiinsa uuden ihmisen, hänen ensisijainen tehtävänsä pitäisi olla varmistaa, että tämä uusi ihminen on turvallinen aikuinen, joka pitää kiinni yhteisistä pelisäännöistä ja joka ajattelee yhtälailla lasten parasta kuin mieskin. Koti ei ole tämän uuden naisen ja miehen vaan nimenomaan heidän kaikkien. Tämä nainen on tullut perheeseen viimeisenä, joten tärkeintä olisi, että hän vakiinnuttaisi asemansa tärkeänä aikuisena isän rinnalla.



Uusi vauva ei sovi kuvioihin, ennen kuin kaikkien asema perheessä on vakiintunut. Jos tulee vahinko, sen korjaamiseen on sitouduttava ja luotava selkeät, helpot ja kaikille osapuolille reilut säännöt. Vaihtoehtona ei voi olla, että etälapset ajetaan pois kodistaan. Vaihtoehtona ei voi olla, että uusi nainen ajetaan pois kodistaan. Eikä vauvaakaan ajeta pois kodistaan. Ainoa järkevä tapa on hakea apua, jos omat voimavarat eivät riitä ja puhua ja varmistaa, että kaikki tietävät roolinsa ja ovat hyväksyttjä, täysivaltaisia perheenjäseniä. Riidat ratkaistaan reilusti ja avoimesti.



Ap:n tapauksessa vika on lasten isässä. Häntä ei kiinnosta kasvattaminen eikä hän ole sitouttanut ap:täkään siihen hommaan (eikä ap:n velvollisuus edes ole kasvattaa vaan vain noudattaa yhdessä sovittuja sääntöjä). Mies on siis vätys, ja sille pitää sitten vahinkovauvoja pykätä. Mikähän ehkäisy tässäkin sitten petti?



Ainoa keino on nyt sopia selkeät säännöt. Otatte käyttöön plussa/miinus-taulukon ja tietystä määrästä plussia pääsee tekemään jotain mukavaa. Kohtelette lapsia erillisinä, he eivät vastaa toistensa virheistä. Isä pitää myös huolen, että isäviikonloppuina on puuhaa. Lasten ei kuulu keksiä omat puuhansa syrjässä, kun isä ja äitipuoli ihastelee vauvaa vaan isän pitää viedä heitä uimaan, luistelemaan, pulkkamäkeen, elokuviin, ostoksille jne. Kun päivittäin on puuhaa ja ulkoilua, niin ne kotihetket eivät ole niin rasittavia ja riitaisia. Esim. aamulla ulkoilua koko perheen voimin (vauvakin varmaan nauttii) esim. pulkkamäessä, luistelemalla jne. Lounas yhdessä tai vaikkapa päivän kunniaksi mummolassa tai hampurilaiselle. Iltapäivästä isä vie lapset uimaan/hoplopiin/elokuviin/leikkipuistoon/polkupyöräilemään/ostoksille/kirjastoon ja vauva saa rauhalliset päiväunet. Illaksi varataan aikaa leipoa yhdessä pizzaa tai muuta iltapalaa ja katsotaan yhdessä elokuvaa, kun vauva on jo nukahtanut.



Kun päivä on täynnä puuhaa, riidoille ei jää aikaa eikä ole mahdollisuutta kiusata vauvaa. Ne päivät pitää osata vain organisoida. Kotona isä pelaa lautapeliä tai laittaa lapsille tietokonepelin ja huolehtii, että heillä on mielekästä puuhaa. Ei luulisi olevan vaikeaa, kun kyse on parista päivästä kahden viikon välein. Kun vielä huonosta käytöksestä tulee miinusta ja hyvästä käytöksestä plussaa, niin luulisi, että homma alkaisi luistaa ja ap:n olisi helpompi sietää lapsipuoliaan.



Lähtökohtana on kuitenkin se, että ap ja mies puhaltavat yhteen hiileen yhteisen päämäärän eteen. Osaan ohjelmasta osallistuu ap ja vauva, osaan ei. Näin isommat lapset saavat välillä isän jakamatonta huomiota eikä tarvitse kilpailla siitä vauvan kanssa,mutta samalla vauva tulee luonnolliseksi osaksi perhettä ja tottuu myös isompiin sisaruksiin. Ihan konkreettisesti opastatte, miten pikkusisarusta kohdellaan. Lapset kohtelevat vauvaa nätisti eikä vauva saa viedä näiden isompien leluja. Reilu peli.

Järkyttävän paljon kuulee miten äiti ihmiset kertoo katsoneensa vierestä vuosikausia jopa vuosikymmeniä sitä miten etälapset rääkkää vauvoja ja pieniä lapsia.

Ettekö te välitä yhtään miltä vauvasta tuntuu kestää sellasta fyysistä ja henkistä väkivaltaa omassa kodissaan?

Kaikki aina puolustaa etälapsia koska niillä on rankkaa mut entä se viaton jolla pitäisi olla samat ihmisoikeudet kuin muilla?

Mulla ihan särkee sydäntä lukea tässäkin ketjussa kirjoituksia vuosikausien pahoinpitelyistä joihin EI OLE PUUTUTTU koska äitipuolten velvollisuus on hyväksyä kaikki paska etälapsilta ja näiden isältä.

Onko teidän käsitys rakkaudesta noin häiriintynyttä kun te pistätte parisuhteenne, näiden pahoinpitelijöiden isään, lastenne edelle?

hei, eihän se oikeasti voi mennä niin, että "edellisen liiton lapset olivat ensin" ja näinollen heillä olisi jotenkin etulyöntiasema isäänsä / äitiinsä erossa ?

Myös se Exä oli ensin. Se perhe exän kanssa oli ensin.

Onko siis niin, että eron jälkeen se seuraava kumppani ja yhteiset lapset ovat kakkossijalla? Joutuvat aina väistymään?

Että isä antaa aikansa, rahansa, kotinsa ensimmäisille lapslle, sopii asioista ensimmäisen vaimokkeensa kanssa jne ja se seuraava on toden totta kakkonen ja saa tyytyä rippeisiin?



Meneekö se ydinperheessäkin niin? Että se esikoinen saa leijonanosan ja seuraavat lapset rippeet jos mitä on antaa?



Meillä miehen exä opasti omia pieniä lapsiaan kertomalla, että "me olemme isin oikea perhe, isin uusi perhe (minä ja lapsi) olemme pelkkä korvike, koska minä halusin eron"



Koti kuitenkin hankittiin niin isoksi että miehen ex-liiton lapsilla oli yhteinen huone, joka siis oli muun ajan tyhjillään, käytössä vain joka toinen vkl.



Miehen lapset olivat hieman erikoisia jo heti ensitutustumiselta, mutta ajattelin, että kun heihin tutustuu... ja kun se exä tottuu ajatukseen etten ole uhka enkä vie äitiyttä häneltä jne... ja kun aika kuluu, niin ne ongelmat, mitä oli, laantuvat...

Mutta ikinä niin ei käynyt. Kesälomat muuttuivat vuosi vuodelta karmeimmaksi, koko 2-viikkosen jaksoivat olla inhottavia. En tarkoita, että kiusasivat meidän pientä mutta käytös oli todella huonoa ja mies sitten oli täysin "lapanen".



Ja muuten; minä kyllä opastin miehen lapsia sen suhteen, miten vauvan kanssa ollaan, miten pienen kanssa ollaan, miten leikitään. Olin vierellä, opastin. Minä. Ei heidän isänsä.



Olimme miehen kanssa sitä mieltä, etteivät he osaa olla pienen kanssa, koska heidän tuttavapiiriin ei kuulu kuin tämä meidän yhteinen pieni, jota tapaavat harvakseltaan.



Mutta silmäni avautui tapauksessa, jossa yhteinen lapsemme oli 2 v ja olimme sukulaisissa. Siellä oli myös saman ikäinen 2 v lapsi. Ja voi, miten kauniisti miehen ex-liiton lapset leikkivätkään tämän pienen kanssa! he olivat todella herttaisia - ja samaan aikaan vetivät lelut meidän yhteisen nokan edestä! Ja mies istui takakenossa ja jutteli sukulaisten kanssa, minä en voinut puuttua, koska kerran aikaisemmin puutuin, kielsin (miehen lapsi repi mummolassa mattoa hajalle, sanoin lapsen etunimen ja lapsi lopetti ) ja minä sain moitteet (lapset nyt tekee kaikenlaista, torui lasten ukki minua).



Kun elää sen kaiken keskellä, ei näe metsää puilta vai miten se menikään.

Kun yritti hakea perspektiiviä, sai vain syyttelyitä: sinun pitää nyt niiden lasten kanssa... ja itsehän olet "lapsellisen "miehen ottanut, olet ilkeä äitipuoli, pitää ymmärtää. Sain myös anopin haukut päälleni.



Ei kukaan näistä lapsista ole pyytänyt saada syntyä, ihan itse me aikuiset valintamme teemme lastenkin hankinnan suhteen.

Jokaiselle lapselle pitäisi suoda oikeus hyvään lapsuuteen.

Erossa päävastuu on lapsista lähihuoltajalla.



ja lapsilla on vain yksi koti. Vaikka isän kotiin onkin tervetullut ja sinne tehdään mukavat ja kotoisat olot, se on silti isän koti, jossa ollaan sen kodin säännöillä.Eihän lasteni kaveritkaan saa tulla minun kotiini mellastamaan, vaikka olisivat siinä taloyhtiössä asuneet ennen meitä.



Kun tekee lapsia, heistä kaikista on vastuussa ja heitä pitää kohdella hyvin, tasapuolisesti. Eikä niin, että "nämä lapset oli ensin, heille kaikki ensin; aikani, rahani, kotini. Vasta sitten katson, mitä minusta jää seuraaville lapsille antaa"





En minä nyt meidän erossamme kuvittele, että mies etäisänä, kun kerran viikossa tapaa, jotenkin olisi vastuussa lasteni koulun käynnistä tai muustakaan isommasta kuviosta. Hän tapaa lapsia ja minä kannan vastuun lapsistani niin hyvässä kuin ikävässäkin.



Myös lasten käyttäytymisestä minä olen tavallaan päävastuussa. Jos lasteni isällä olisi uusi kumppani, en hyväksyisi omilta lapsiltani huonoa käytöstä tätä ihmistä kohtaan, vaan kaikkia ihmisiä on kohdeltava hyvin.

Riippumatta siitä, kuka oli "ensin". Sillä myös niillä seuraavaksi tulleilla ihmisillä on oikeus tulla kohdelluksi hyvin.