Hui! Tammikuussa täytän jo 47 vuotta, tämä on kamalaa!!!
Mies on yli 10 vuotta nuorempi, ja ikäeromme näkyy jo ulospäinkin, olenhan melkein 50...
Kommentit (43)
kun täytin 18v. Nyt ikää "vasta" 21v enkä haluaisi kyllä yhtään vanheta. Hoidankin homman niin, että omia synttäreitäni ei meidän perheessä juhlita, mutta miehen ja lasten kyllä. Alaikäiset kaverit kun sanovat odottavansa, että täyttävät 18v, totean heille suoraan. että ei kannata. Ei se elämä helpota yhtään, ennemmin minäkin olisin vielä alaikäinen, lapsia en vaihtaisi, mutta en haluaisi olla täysi-ikäinen :D
55v.
t: 2
Se kirjoitti, että äiti täyttäISI eli tarkoittaa varmaankin, että parempi täyttää vuosia kuin olla täyttämättä.
samanikäinen mieheni on paljon nuoremman näköinen.
On muuten epäreilua, että miehet eivät vanhene ulkoisesti niin kuin naiset.
Vanhenee ne ja voi niitä raukkoja, jotka on harvahapsia jo 3-kymppisinä. Jotkut kasvattaa kaljamahan, toiset kuivuu kasaan kuikeloiksi. Ei ole helppoa miehilläkään vanhenemisen suhteen.
on alkanut näyttää koomiselta, kun nainen on jo 46 ja mies "kakara", 34- vuotias.
Siis ihan harmoninen ja onnellisen oloinen pariskunta muuten, mutta kun tiedän tämän naisen maailman turhamaisimmaksi ihmiseksi, joka on aina arvostellut muiden ulkonäköä, mietin mahtaako häntä häiritä tämä epäsuhtaisuus.
ex-mies on mua 12 vuotta nuorempi ja näyttää 12 vuotta mua vanhemmalta. Life is cool, vanheneminen kultaa ja elämä arvokas asia. Suhteuttakaa huolianne. Olette terveitä, lapsenne ovat terveitä, kumppanit ovat terveitä jne. Jos joku rypyistä huolehtiva sairastusi syöpään, alkaisi jokainen elinpäivä tuntua arvokkaalta että näkee lastensa ja lastenlastensa kasvavan.
Nin, itse täytän 45 ja olen ylpeä iästäni, joka vuosi. Asennetta peliin, mimmit.
Lisääntyvät rypyt? Lisääntyvät krempat? Kuoleman lähestyminen? (vaikka onhan siihen nyt vielä viiskymppiselläkin hyvällä tuurilla 40 vuotta aikaa...)
Vai mikä?
Mä olen 32 ja tähän asti ainakin musta on ollut ihanaa vanheta koko ajan. Elämästä tulee koko ajan helpompaa, itsetunto ja -luottamus lisääntyvät, osaa suhteuttaa asioita, osaa arvostaa pikkuasioita koko ajan enemmän, ei ota kaikkea enää niin kauhean vakavasti. Itse en ole vielä juurikaan rypistynyt, mutta mun mielestä niin naiset kuin miehetkin muuttuvat vain persoonallisemman ja mielenkiintoisemman näköisiksi, kuin tulee ryppyjä ja juonteita. Näkyy elämänkokemus, jotenkin se yhdistyy mielessäni jollain tavoin myös "elämänviisauteen"? :) Mä olen katsellut isäni ja äitini silmäryppyjä (toisella enemmän, toisella vähemmän) ja miettinyt, kummaltakohan perin rypyt, ja miltä mahdan itse näyttää sitten joskus naururyppyineni. Tämä ei siis kuitenkaan tunnu mitenkään kauhistuttavalta miettiä, vaan mielenkiintoiselta!
Sairastan vaikeaa syöpää ja menetin juuri työni yt-neuvotteluissa poissaolojeni vuoksi.
Vanheneminen ei ole koskaan harmittanut. Sairastamisesta tai työttömyydestä en juuri perusta...
onneksi mä olen vielä nuorempi, 32v. mutta vanhenen pelottavaa vauhtia! :(
..SAAT elää EHKÄ 47-vuotiaaksi. Huomisesta kun et tiedä.
ja minustakin vanheneminen on kamalaa- sulle 32- vuotiaalle, epäilen ettei ne omat rypyt ja veltostunut iho ja maksaläiskät ja muut enää sitten tunnukaan niin hehkeiltä ja mielenkiintoisilta (voin toki olla väärässäkin juuri sinun kohdallasi). Syöpäkommentteja en ihan osta, kyllä eräs syöpähoidot läpikäynyt tuttuni harmitteli ihoaan, joka oli hoitojen myötä mennyt huonompaan kuntoon, vaikken itse siinä mitään kovin kummallista nähnyt. Mutta, onhan täällä osa ihan tyytyväisiä elämäänsä iästä huolimatta joten ei kai se vanheneminen automaattisesti tarkoita että elämästä tulisi vain vuosi vuodelta kurjempaa..
ajattelin sinun ikäisenäsi, oli ainoastaan jännittävää miettiä minkänäköiseksi ikäännyn ja odotin jotain ihme seestymistä. Voin vannoa, että näin reilu 10 vuotta myöhemmin ikääntymisessä ei todellakaan ole mitään mukavaa, rypyissä ei ole mitään hauskaa, niitä vain tulee halusi tai ei. Muutoinkin huomaa monesta asiasta, ettei ole enää nuori, kaikki palautuminen ja toipuminen kestää kauemmin kuin aikaisemmin, ilmenee kummia vaivoja ja kipuja siellä täällä, plääh.
Lisääntyvät rypyt? Lisääntyvät krempat? Kuoleman lähestyminen? (vaikka onhan siihen nyt vielä viiskymppiselläkin hyvällä tuurilla 40 vuotta aikaa...)
Vai mikä?
Mä olen 32 ja tähän asti ainakin musta on ollut ihanaa vanheta koko ajan. Elämästä tulee koko ajan helpompaa, itsetunto ja -luottamus lisääntyvät, osaa suhteuttaa asioita, osaa arvostaa pikkuasioita koko ajan enemmän, ei ota kaikkea enää niin kauhean vakavasti. Itse en ole vielä juurikaan rypistynyt, mutta mun mielestä niin naiset kuin miehetkin muuttuvat vain persoonallisemman ja mielenkiintoisemman näköisiksi, kuin tulee ryppyjä ja juonteita. Näkyy elämänkokemus, jotenkin se yhdistyy mielessäni jollain tavoin myös "elämänviisauteen"? :) Mä olen katsellut isäni ja äitini silmäryppyjä (toisella enemmän, toisella vähemmän) ja miettinyt, kummaltakohan perin rypyt, ja miltä mahdan itse näyttää sitten joskus naururyppyineni. Tämä ei siis kuitenkaan tunnu mitenkään kauhistuttavalta miettiä, vaan mielenkiintoiselta!
niin siitä voi päätellä, että jotkut ne jaksavat ns. vanhoinakin. Ei siis vielä hätää, vaikka 45:n rajapyykki lähestyy uhkaavasti.
Onko lemmy melkein seisemänkymppinen? Olisin veikannut reilua viittäkymppiä.
jos joku ei täytä 47, vaan kuolee aiemmin.
On todella typerää kauhistella vanhemista.
ja minustakin vanheneminen on kamalaa- sulle 32- vuotiaalle, epäilen ettei ne omat rypyt ja veltostunut iho ja maksaläiskät ja muut enää sitten tunnukaan niin hehkeiltä ja mielenkiintoisilta (voin toki olla väärässäkin juuri sinun kohdallasi). Syöpäkommentteja en ihan osta, kyllä eräs syöpähoidot läpikäynyt tuttuni harmitteli ihoaan, joka oli hoitojen myötä mennyt huonompaan kuntoon, vaikken itse siinä mitään kovin kummallista nähnyt. Mutta, onhan täällä osa ihan tyytyväisiä elämäänsä iästä huolimatta joten ei kai se vanheneminen automaattisesti tarkoita että elämästä tulisi vain vuosi vuodelta kurjempaa..
siis tajuan toki, että jos juuri nyt sairastaa vakavasti, niin varmasti ulkoisilla seikoilla ei ole mitään väliä tietenkään ja pahoitteluni sinulle joka juuri nyt sairastat syöpää, toivottavasti paranet- tarkoitin vain, että omista sairasteluistani olen huomannut, ettei minun luonteeni ole jalostunut vaan rypistymiset ja muut harmittaa ihan yhtä paljon vaikka olisin joskus kuolemaakin pelännyt..tai sitten ne rypistymiset ahdistaa juuri siksi kun konkreettisesti huomaa miten täällä ei olla ikuisesti..
Onhan se kiva, kun ei ole rahahuolia. Mutta työpaikka on määräaikainen, jatkosta ei ole tietoa, kuka näin vanhan palkkaa.
Kroppa vaan ei tahdo jaksaa, vaikka olen normaalipainoinen. Laskettelurinteillä ei juuri minun ikäisiä näy. Onneksi lapset ovat nuoria alle 10v. Joten he pitävät liikkeessä.
Silmäluomet roikkuu ja hampaat ovat menneet huonoon kuntoon parin viime vuoden aikana. Painon kanssa on oltava tarkka, kun helposti tulee lisäkiloja.
realistinen tosiasia on, että tässä on vain yksi elämä. Se nyt vain menee niin, että sitä vanhenee. Elän siinä iässä sellaisena, kuin olen. Ryppyjä tulee ja nuoruus on eletty. Treeneistä ei palaudu enää niin nopeaa kuin nuorena ja lepopäiviä on pidettävä enemmän. Väsyy herkemmin yms.
Mutta kun hyppää virtaan matkaan hyväksen sen, saa elämästään enemmän irti. Surkeaa sitä on elää 40 vuotta niin, että on koko ajan tyytymätön. Tässä iässä on kuitenkin vielä vahva ja lihaksikas ja ei ole suurempia kulumia ja jaksaa hyvin.
Se, joka täyttää kohta 48v
ajattelin sinun ikäisenäsi, oli ainoastaan jännittävää miettiä minkänäköiseksi ikäännyn ja odotin jotain ihme seestymistä. Voin vannoa, että näin reilu 10 vuotta myöhemmin ikääntymisessä ei todellakaan ole mitään mukavaa, rypyissä ei ole mitään hauskaa, niitä vain tulee halusi tai ei. Muutoinkin huomaa monesta asiasta, ettei ole enää nuori, kaikki palautuminen ja toipuminen kestää kauemmin kuin aikaisemmin, ilmenee kummia vaivoja ja kipuja siellä täällä, plääh.
Lisääntyvät rypyt? Lisääntyvät krempat? Kuoleman lähestyminen? (vaikka onhan siihen nyt vielä viiskymppiselläkin hyvällä tuurilla 40 vuotta aikaa...)
Vai mikä?
Mä olen 32 ja tähän asti ainakin musta on ollut ihanaa vanheta koko ajan. Elämästä tulee koko ajan helpompaa, itsetunto ja -luottamus lisääntyvät, osaa suhteuttaa asioita, osaa arvostaa pikkuasioita koko ajan enemmän, ei ota kaikkea enää niin kauhean vakavasti. Itse en ole vielä juurikaan rypistynyt, mutta mun mielestä niin naiset kuin miehetkin muuttuvat vain persoonallisemman ja mielenkiintoisemman näköisiksi, kuin tulee ryppyjä ja juonteita. Näkyy elämänkokemus, jotenkin se yhdistyy mielessäni jollain tavoin myös "elämänviisauteen"? :) Mä olen katsellut isäni ja äitini silmäryppyjä (toisella enemmän, toisella vähemmän) ja miettinyt, kummaltakohan perin rypyt, ja miltä mahdan itse näyttää sitten joskus naururyppyineni. Tämä ei siis kuitenkaan tunnu mitenkään kauhistuttavalta miettiä, vaan mielenkiintoiselta!
täytän helmikuussa 58, eikä yhtään tunnu siltä,
Näin nelikymppisenä alkaa jo nähdä, miten nuoret asennoituu vanhemiin ihmisiin. Ne luulee, että vanhemmat olis jotenkin kypsemiä ja jollain ihme tavalla erilaisia kuin ne.
Itse voin sanoa, että sisimmässäni olen ihan sama ihminen kuin aina ennenkin parikymppisenä ja nuorempanakin. Lapsena olin se, joka lukee kaiket päivät kirjoja ja haaveilee mielikuvitusmaailmassaan. Mihink luonne ihmisestä kuluisi? Muuttuuhan sitä ja muovautuu olosuhteissa tietysti, ihminen on joustava ja mukautuvainen. Mutta ik ei tee minusta erilaista.
Kaikista rsyttävintä on se, jos joku nuorempi alkaa vaikka puhua teennäisesti ja teititellä ja vältellä jotain puheenaiheita, joista luulee minun "vanhemman naishenkilön" loukkaantuvan. Naurettavaa! Minulla on yhtä valonarkoja ja perverssejä tapoja ja taipumuksia kuin silloin parikymmentä vuotta sitten, osa on jopa uusia, heh.
Itse pyrin kohtelemaan kaikkia ihmisinä, en ulkonäön mukaan. Toivoisin samaa muilta. Kiitos.
Elämähän on päivä päivältä parempaa! Lapset ei pyöri koko ajan jaloissa, on omaa aikaa, voi opiskella, keskittyä työhön, on aikaa harrastuksille ja parisuhteelle, ystäville, seksi on parempaa, toimeentulo vakaata jnejne.
En tosiaankaan haikaile nuoruutta pätkääkään. Itse olen reilusti yli 40 v ja siskoni vielä "lohduttaa", että elämä on aina vaan ihanampaa, hän on mua 10 v vanhempi.
tai kohdellut kertomallasi tavalla ja minulla on ikää päälle 50v :D
Ei pelota vanheneminen. Minulla on ollut hyvä elämä.
Näin nelikymppisenä alkaa jo nähdä, miten nuoret asennoituu vanhemiin ihmisiin. Ne luulee, että vanhemmat olis jotenkin kypsemiä ja jollain ihme tavalla erilaisia kuin ne.
Itse voin sanoa, että sisimmässäni olen ihan sama ihminen kuin aina ennenkin parikymppisenä ja nuorempanakin. Lapsena olin se, joka lukee kaiket päivät kirjoja ja haaveilee mielikuvitusmaailmassaan. Mihink luonne ihmisestä kuluisi? Muuttuuhan sitä ja muovautuu olosuhteissa tietysti, ihminen on joustava ja mukautuvainen. Mutta ik ei tee minusta erilaista.
Kaikista rsyttävintä on se, jos joku nuorempi alkaa vaikka puhua teennäisesti ja teititellä ja vältellä jotain puheenaiheita, joista luulee minun "vanhemman naishenkilön" loukkaantuvan. Naurettavaa! Minulla on yhtä valonarkoja ja perverssejä tapoja ja taipumuksia kuin silloin parikymmentä vuotta sitten, osa on jopa uusia, heh.
Itse pyrin kohtelemaan kaikkia ihmisinä, en ulkonäön mukaan. Toivoisin samaa muilta. Kiitos.
koen, että elämä on todella parasta tähän aikaan. Lapset isoja, aikaa itselleni. Kunto on hyvä vielä ja jaksaa harrastaa liikuntaa ja kroppa ei ole pahasti edes rupsahtanut vielä.
Elintaso on jo tässä iässä hyvä ja talo jo maksettu ja on aikaa miehen kanssa harrastaa yhteisiä juttuja.