Miksi mulla on aina ulkopuolinen olo, oli kyse sitten koulusta/yliopistosta/työpaikasta?

Mulla oli aiemmin sama ongelma. Joka tilanteella on oma aaltotaajuutensa ja osa pystyy sulautumaan siihen mukaan helpommin ja osalle se on hankalampaa. Sitä voi kuitenkin harjoitella. Kuulostele vallitsevaa tunnetilaa, ajattelutapaa, rytmiä ja sykliä, yritä päästä siihen mukaan.

olin tosiaan masentunut, mutta en nyt sentään koko ikääni. Nyt voin mielestäni hyvin henkisellä tasolla. Huonot kokemukset sosiaalisella puolella jatkuvat silti aina vaan.



ap.

Minä olen aina ollut samanlainen. Ei vaan oikein kiinnosta samat asiat kuin muita enkä osaa jutella heidän kanssaan. Olen myös hyvin introvertti joten ei kovin vahvasti kiinnostakaan.



Nykyisin, kun olen 38-vuotias, en pidä asiaa enää ongelmana ollenkaan, vaan vain omana piirteenäni. En haluaisikaan kuulua mihinkään joukkoihin, en kaipaa sitä enää yhtään. Nuorena tietysti oli kova tuska se ettei päässyt koskaan porukoihin ja sisäpiireihin eikä saanut kavereita.

että olen jotenkin jähmeä muiden seurassa. En osaa heittää sellaista läppää tai vitsiä, jotta pääsisin piireihin. Ärsyttää vaan, kun kuitenkin haluaisin olla porukoissa mukana. Ehkäpä minäkin iän myötä hyväksyn itseni...



ap.

Joskushan ulkopuolisuuden tunteet ovat ihan ymmärrettäviä, jos kiinnostuksen kohteet ja ajattelutapa jne. poikkeaa vähän valtavirrasta. Silloin ulkopuolisuudentunteeseen onkin ihan syy ja se pitää oppia hyväksymään ja pitämään sitä vain tosiasiana, ettei tähän maailmaan olekaan pakko sopeutua niin täysillä. Voi elää vähän toiselaisenkin elämän, voi olla hieman vastarannan kiiskikin joskus. Ei kaikki ole niin sosiaalisiakaan, että olisivat kouluissa ja muissa laitoksissa kuin kala vedessä. Pääasia, että opit hyväksymään itsesi ja pitämään itsestäsi selaisena kuin olet. Älä ole itseäsi kohtaan ankara.

osaa tarkemmin määritellä, miten olisin erilainen kuin muut. Muuta kuin tuon läpänheiton osalta. Voiko se olla niin ratkaisevassa asemassa?



ap.

Ja epäilin joskus itselläni jopa jonkinlaista autistista oireyhtymää tämän vuoksi, niin oudolta kuin se kuulostaakin.



En koskaan oikein ole viihtynyt läpänheittäjien kanssa, tarvitsen ympärilleni itseni kaltaisia ihmisiä jotta viihdyn. En yleensäkään näe pelkällä puhumisella puhumisen vuoksi yhtään mitään arvoa. Tykkään olla porukoissa, joissa oikeasti esitetään ajatuksia ilmoille ja puhutaan ihan asiakeskustelua.



Mutta meitä ihmisiähän on monenlaisia ja moneen lähtöön.

ala väkisin olla hauska ja sukkela. Ole vain oma itsesi. Yleensä sinunlaisesi ovat parhaimmillaan, kun juttelevat yhden tai kahden kanssa, ja sellaiset ryhmätilanteet, jossa pitäisi olla sanavalmis ja tietyllä tavalla pinnallisesti hauska, eivät ole tällaisen ihmisen ominta aluetta. Älä tarkkaile itsesi epäonnistumista vaan yritä löytää ihmisiä, joiden kanssa olet samalla aaltopituudella. Kuuntele ihmisiä, ole heistä ja heidän asioistaan kiinnostunut, se on jo alku. Ei kaikki ole vitsinikkareita. Meitä tarvitaan monenlaisia tähän maailmaan.

tehdä aiheesta aloituksenkin :)



Töissä istun tässä työhuoneessani yksin kun muut istuu ja nauraa röhöttää kahvihuoneessa. Joskus harvoin menen pyynnöstä mukaan mutta en tunne oloani siellä mukavaksi.



Minulla on myös harrastuksena politiikka ja myös siellä tunnen olevani jotenkin ulkopuolinen, omassa ryhmässä erityisesti. Osallistun kokouksiin ja niiden keskusteluihin mutta muuten en tunne kuuluvani sinne.



Äitipiireissä olen mukana, esitän viihtyväni ja juttelen sujuvasti lapsista. Mutta ei tunnu hyvältä ei. Minusta muut ovat ihan eri planeetalta. En jaksa kuunnella ja keskustella loputtomiin kultamussukoiden kanteleensoitosta.



On minulla muutamia harvoja, mutta sitäkin tärkeämpiä, ystäviä. Heidän kanssaan synkkaa ja olen kuin kala vedessä.



Isossa ryhmässä (siis jos se on joku epämääräinen kokoonpano) olen puhelias ja heitän juttua. Osaan nauraa itselleni ja se on usein monista viihdyttävää. Small talk toimii kunhan se ei ole mikään pysyvä yhteisö.



En koe että monellakaan ihmisellä on antaa minulle mitään. Siksi en halua viettää heidän kanssaan aikaa. Jos he vain imevät energiaa niin pysyn kaukana.



Olen siis yksin ja joskus töissä yksinäinen. Mutta siihenkin tottuu.

osaa tarkemmin määritellä, miten olisin erilainen kuin muut. Muuta kuin tuon läpänheiton osalta. Voiko se olla niin ratkaisevassa asemassa?

ap.

Nämä ovat synnynnäisiä temperamenttipiirteitä eikä niitä pysty itseltään tai lapseltaan poistamaan, vaikka voikin jonkin verran opetella esittämään erilaista kuin pohjimmiltaan on.

Ja kyllä se niin on, että ne ei-ujot ja ekstrovertit lähinnä pääsee "suosioon" ja saa äkkiä kavereita, koska tosiaan osaavat heti ensikontaktissa heittää läppää. Varautunut, ujo tai introvertti alkaa jutella luontevasti vasta kun jo tuntee ihmisen paremmin.

tehdä aiheesta aloituksenkin :)

Töissä istun tässä työhuoneessani yksin kun muut istuu ja nauraa röhöttää kahvihuoneessa. Joskus harvoin menen pyynnöstä mukaan mutta en tunne oloani siellä mukavaksi.

Minulla on myös harrastuksena politiikka ja myös siellä tunnen olevani jotenkin ulkopuolinen, omassa ryhmässä erityisesti. Osallistun kokouksiin ja niiden keskusteluihin mutta muuten en tunne kuuluvani sinne.

Äitipiireissä olen mukana, esitän viihtyväni ja juttelen sujuvasti lapsista. Mutta ei tunnu hyvältä ei. Minusta muut ovat ihan eri planeetalta. En jaksa kuunnella ja keskustella loputtomiin kultamussukoiden kanteleensoitosta.

On minulla muutamia harvoja, mutta sitäkin tärkeämpiä, ystäviä. Heidän kanssaan synkkaa ja olen kuin kala vedessä.

Isossa ryhmässä (siis jos se on joku epämääräinen kokoonpano) olen puhelias ja heitän juttua. Osaan nauraa itselleni ja se on usein monista viihdyttävää. Small talk toimii kunhan se ei ole mikään pysyvä yhteisö.

En koe että monellakaan ihmisellä on antaa minulle mitään. Siksi en halua viettää heidän kanssaan aikaa. Jos he vain imevät energiaa niin pysyn kaukana.

Olen siis yksin ja joskus töissä yksinäinen. Mutta siihenkin tottuu.

Hyvä kirjoitus. Tällainen saa olla. Ennenvanhaan kun ihmiset asuivat syrjäisllä maatiloillaan tekemässä loputonta työsarkaansa, kukaan ei edes voinut olla niin yltiösosiaalinen kuin nykymaailmassa "vaaditaan".

Suo, kuokka ja Jussi. Kai Jussi oli sitten autisti tai asperger tai jotain. TAI sitten tämä nykymaailma suosii vain tällaisia trendikkäitä sosiaalisia hölöttäjiä? Minusta on täysin ok olla erilainen, introvertti, omissa ajatuksissaan viihtyvä ihminen.

http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunteiden_ongelmia/tunneluk…

Tuntuu, että olen ihan eri aaltopituudella, kuin kaikki muut. Osaan kyllä esittää muuta, ja olla porukassa mukana, ja välillä teenkin niin. Se on ihan hauskaa välillä, mutta en vain oikeasti ole sellainen. Yleensä teen niin, koska minun sivussa olemiseni tuntuu häiritsevän muita enemmän kuin minua.



Välillä tuntuu yksinäiseltä, ja toivoisin, että löytyisi porukka, jolla olisi vähän samanlainen ajatuksenjuoksu, kuin minulla, mutta useimmiten olen tyytyväinen elämääni tällaisenaan.

niin että suurin osa tuntee jotain epämääräistä ulkopuolisuuden tunnetta - sitä vain ei voi av:lta selvittää, kun täällä ei koskaan tiedä kuka puhuu totta ja kuka provoilee.



Mä olen itse varmaan niitä "läpänheittäjiä" joiden on helppo mennä sosiaalisiin tilanteisiin ja saada ihmiset pitämään itsestäni sillä lyhyellä tähtäimellä. Juuri sitä pinnallista facebook-kaveruustasoa minulla on satojen kaverien verran (vaikka en koskaan kirjoita sinne mitään, lue muiden juttuja tai pyydä itse ketään kaverikseni), oikeita ystäviä on vain yksi.



Olen koko elämäni tuntenut oloni ulkopuoliseksi, sillä jo koulussa sosiaalisuus oli minulle vähän kuin velvollisuus, jonka suorittamisen palkintona oli se ettei tarvinnut olla yksin välitunneilla. En halunnut olla yksin, mutta vaihtoehtokin tuntui työläältä. Sama on nyt aikuisena: en halua olla yksin esim. työpaikalla, mutta se sosiaalisuuden ylläpitäminen tuntuu aina vaivalloiselta. Näen paljon vaivaa ollakseni suurin piirtein suosittu, ja olenkin, mutta onko se kaikille muillekin vaiva?



Ehkä meillä kaikilla erilaisilla ihmisillä on oma tapamme kokea ettemme kuulu joukkoon?

Aspergeria, autismi, masennusta, tunnelukkoja tarjotaan siihen, että ihminen on introvertti ja varautunut sosiaalisissa tilanteissa. Nämä on ihan normaaleja ihmisen luonteenpiirteitä, ei sairauksia tai ongelmia!



Ei pitäisi Suomessakin mennä jenkkiläisen hömpötykseen jossa kaikki yritetään pakkotunkea samaan sosiaaliseen muottiin. Ollaan me vaan juroja ja erakoita ja ujoja ja hyväksytään itsemme sellaisina.

itse luulen, että omalla kohdallani ulkopuolisuus johtuu siitä, että olen aika pitkään sellainen tarkkailija ja varovainen, koska jotenkin odotan, että erilaisissa ryhmissä ihmisten huonot puolet korostuvat. (Koulukiusaustaustasta on yllättävän vaikea päästä eroon.) Olen kyllä sosiaalinen ja tulen suhteellisen hyvin ihmisten kanssa toimeen sitten kun alan hahmottaa, millaisia he ovat, mutta yleensä siinä vaiheessa muut ihmiset ovat jo muodostaneet minusta sen erakkovaikutelman, jota on todella vaikea jälkeenpäin muuttaa.



Tuo jähmeys on muuten täydellinen sana kuvaamaan sitä, millainen olen uusien ihmisten, varsinkin ryhmien seassa. Sanat eivät vain tule suusta ulos mitenkään järkevästi ja vaikka normaalisti osaisinkin osallistua johonkin keskusteluun, jos sitä käytäisiin kavereiden kanssa, niin kurkusta tuleekin ulos vain hitaita ja yksisanaisia lauseita.

ajatellut, että jos erilaisuudestaan huolimatta kuitenkin haluaa olla tuommoisissa porukoissa, niin sitten asialle voi tehdä jotain. Itse oon tullut siihen tulokseen, että minäkin olen vähän tuollainen "erilainen", että en koe yhteenkuuluvuutta oikein kenenkään kanssa, mutta kumminkin tykkään ihmisten seurasta ja arvostan läpänheittoa yhtä paljon kuin jotain syvällistäkin keskustelua. Mulla on vaikeutena huono itsetunto josta johtuu se jähmeys ja varautuneisuus ihmisten seurassa- voiko sullakin olla tästä kyse? Kuitenkin olen itse oppinut jotenkin rennommaksikin ja kykenen sitä läppääkin heittämään, vaikka useimmiten se meneekin niin että sanon jotain tosissani ja muista se onkin hauskaa, koska ajatuksenkulkuni on toisinaan niin omituista (silti uskon että ne nauraa with me eikä at me..). Mutta siis, jos ihmisten seura virkistää eikä vaan väsytä niin silloin on varmaan sekoitus introverttiä ja ekstroverttiä, ne omat itsetunto- ja muut ongelmat vain estää tuota jälkimmäistä puolta tulemasta esiin.



Sen olen todennut, että minä vain löydän niitä hengenheimolaisia itselleni pienemmästä prosentista kuin muut ihmiset, mutta eihän kaikkien kanssa tarvitsekaan olla niin syvällinen ystävä ja silti voi tulla ihan hyvin toimeen ja olla hauskaa. Mutta kuten ketjusta käy ilmi, ei kaikki pidä semmoista pinnallista läpänheittoa minään tavoiteltavana asiana.

että usein tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa ihmisten juttuihin, niin minusta johtuu juuri siitä, että itse ajattelee sen kyseisen asian ihan eri tavalla ja sitten kun itsellä on se oletus, että se toisen ajattelutapa on parempi (koska se on yleisempi), niin sitten jäykistyy kun ei keksikään mitään sanottavaa- vaikka oikeasti sitä sanottavaa olisikin, se vain olisi eri näkökulmasta, muttei sitä kehtaa sanoa. Eikä sitä välttämättä edes tajua, että onhan minulla tuosta asiasta joku mielipide tai näkemys kun on jo ehtinyt jäätyä.

paljon hyvin valaisevista kommenteista! Kun rupesin pohtimaan itseäni niiden valossa, tulin siihen tulokseen, että minulla on huono itsetunto. Se voisi selittää jäykkää käytöstä ryhmätilanteissa, vaikka sisälläni palaa halu kommunikoida vilkkaastikin muiden kanssa. Mitähän asialle pitäisi tehdä, voih...



ap.

Tein eilen (tai joskus suht vähän aikaa sitten) aloituksen siitä, miten mua ahdistaa sosiaalinen nauraminen, siis se kun esim. jossain naisporukassa nauretaan koko ajan kaikelle ilman, että se nauraminen liittyisi mitenkään huumoriin tai hauskoihin juttuihin. Mä nauran kyllä, kun mua naurattaa oikeasti, mutta sosiaalista naurua en osaa. Mulle on siksi jotenkin kuluttavia kaikki tilanteet, joissa tiedän että "pitäisi" käyttäytyä tietyllä tavalla mutten vaan jotenkin osaa, kun tuntuisi niin teennäiseltä.



Tämä siis liittyy mulla tavallaan tuohon ulkopuolisuuden tunteeseen; oon aina ollut vähän sellainen ulkopuolinen tarkkailija sosiaalisissa tilanteissa. Siinä missä moni muu tekee asioita ikään kuin automaattisesti (omaksuvat ne asiat sosiaalisesti), niin mä en tee ja ihmettelen vain mikä ihmiset saakin toimimaan niin laumasieluisesti. Enkä sano, että tämä mun tapani olla ja ajatella olisi jotenkin kehittyneempää kun ei ole laumasieluista, päinvastoin ajattelen tietyn laumasieluisuuden kuuluvan normaaliin ihmisluontoon. Mulla ei sellaista oikein ole.



Mullakin on muutamia hyviä ystäviä, heidän kanssaan kyllä olen aivan samalla aaltopituudella. Mutta suurimman osan ihmisistä kanssa mä en vaan pääse samalle aaltopituudelle. Mulla ei oikein ole mitään sanottavaa mihinkään, vaikka haluaisin osallistua keskusteluun. Yleensä jos yritänkin sanoa jotakin, niin mun päälle puhutaan tai ei muuten vaan noteerata mitenkään. Olen jotenkin näkymätön. Tuntuu, että vain olemalla itseni mua ei huomaa kukaan ryhmätilanteessa. Tuntuu, että mun pitäisi huutaa suoraa huutoa, että mut noteerattaisiin edes.



JA mikä "parasta", olen loppusuoralla sosiaalialan opinnoissa enkä todellakaan tunne, että olisin oikealla alalla. Mua kiinnostaa kyllä sosiaalinen todellisuus, psykologia jne, mutta juuri tämä kun en vaan osaa ottaa kontaktia ihmisiin rohkeasti ja avoimesti. Sulkeudun hirveän helposti ja tosiaan olen parhaimmillani 2-3 hengen ryhmässä ja läheisten ystävien kanssa. Isommissa ryhmissä muutun heti näkymättömäksi. Vieraiden kanssa mutta pienessä (se 2-3 hlö) porukassa olen suht ok, siis en koe pelkääväni tilannetta tai mitään, mutta silti mun on jotenkin vaikea olla kontaktissa muihin. Sillä tavalla avoimesti ja omana itsenäni ilman mitään roolia.



Sitten taas, jos mulla on selkeästi jokin asia esitettävänä tai hoidettavana, niin saan siitä asiasta turvaa ja pystyn olla ihan supliikki ja miellyttävä jne. Eli kun pääpaino on asiassa eikä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.