Miksi mulla on aina ulkopuolinen olo, oli kyse sitten koulusta/yliopistosta/työpaikasta?

Tunnen itseni varautuneeksi tietyissä porukoissa ja haluan itse pitää etäisyyttä, en mm. halua olla työkavereiden kanssa liian läheisiä. Juttelen kyllä ja heitän läppää tarpeen vaatiessa mutta pidän kuitenkin etäisyyttä.



Olen tarkkailija, seurailen ihmisiä mielelläni.

Toisaalta olen sosiaalisesti lahjakas, osaan lukea ja tulkita ihmisiä, olen hyvä ihmistuntija. Olen myös hyvä smalltalkissa niin halutessani ja pystyn keskustelemaan kenen kanssa vain, tästä on apua myös työssäni. Työhaastattelut yms. tilanteet ovat minulle lastenleikkiä.

Tietyissä tilanteissa ja ryhmissä en kuitenkaan ole esillä, en tiedä miksi.

Olin jo lapsena hyvin ujo, enkä ollut päiväkodissa koskaan. Minut kasvatettiin ns. kiltiksi, enkä oppinut pitämään puoliani, jolloin toisten ihmisten kanssa oleminen syö paljon voimavaroja. Kehityin aikaisin fyysisesti ja kiinnostuksen kohteeni ovat aina olleet "outoja", eli esim. 12-vuotiaana luin parapsykologiaa, uskonnonhistoriaa jne. Ei siihen ulkopuolisuuteen muuta tarvita, kuin monta tällaista yhteensattumaa. Aikuisena syntynyttä tilannetta on mahdoton muuttaa, ja koen sitä paitsi olevani edelleen "outo", myös ulkomuodoltani (en meikkaa, käytän armeijakuteita jne.).

ap:lle tuntuu olevan näistä apuakin. Oma kokemukseni on tämä ja kommenttina etenkin nro 16:lle. Olen sisäänpäinkääntyneen äidin lapsi ja samaistuin häneen hyvin vahvasti. Koululuokassa olin ulkopuolinen, kotipihassa muutamia kavereita oli. Mutta aina mietin, mitä minulta puuttuu ihmisyydestä, toisilla tuntuu kommunikaatio olevan niin helppoa. Luulin vain olevani ujo ja introvertti niinkuin äitini ja äidinpuolen suku ylipäätään. Ei minulla silti hyvä olo ollut itseni kanssa, suorastaan välillä vihasin itseäni ja yritin olla enemmän ihmisten kanssa huonolla menestyksellä. En nauttinut työporukoissa, enkä harrastuksissa ihmisten parissa, silti kaipasin lähempää yhteyttä ihmisiin, mutta salaisesti kuitenkin arvostelin heitä milloin mistäkin (itse asiassa silloin arvostelin itseäni).

Vasta keski-iässä mieheni sai minut ylipuhutuksi kokeilemaan masennuslääkitystä, vaikka selkeitä masennuksen oireita ei ollutkaan. Tapahtui kummia hyvin nopeasti; rentouduin ihmisten joukossa, aloin hyväksyä erilaisia ihmisiä, pinnallisiakin ja ärsyttävinä pitämiäni. Kiinnostuin heistä ja fokukseni siirtyi itsestäni toisiin. Vähän ajan päästä huomasin myös itsesyytösteni vähentyneen ja lopulta ne loppuivat kokonaan. Minun alkoi olla hyvä olla omissa nahoissani ja se näkyi välittömästi kaikissa ihmissuhteissani. Enää en tunne olevani ulkopuolinen juuri missään porukassa, tai jos tunnekin, niin suhtaudun siihen kiinnostuneena ja huumorilla, se ei herätä ikäviä tunteita. Tajusin viimeinkin, etten ole introvertti, enkä ujo, eikä muuten ole äitinikään (hänkin aloitti masennuslääkityksen samoin tuloksin) ja tuskin hänen sukunsakaan. Piilomasennus vain oireilee näin. Kuinkahan paljon tällaisia ihmisiä ja sukuja on Suomessa? Tällä en halua sanoa, etteikö oikeasti introvertteja ihmisiä olisi, mutta erona meihin piilomasentuneisiin on se, etteivät he kärsi ulkopuolisuuden tunteesta tai yksinäisyydestä.

Tein eilen (tai joskus suht vähän aikaa sitten) aloituksen siitä, miten mua ahdistaa sosiaalinen nauraminen, siis se kun esim. jossain naisporukassa nauretaan koko ajan kaikelle ilman, että se nauraminen liittyisi mitenkään huumoriin tai hauskoihin juttuihin. Mä nauran kyllä, kun mua naurattaa oikeasti, mutta sosiaalista naurua en osaa.

ja tuollaista ap:n kuvaamaa ulkopuolisuutta myös. Olen kokenut tuota tunnetta koko aikuisikäni. En ole koskaan osannut nauraa sitä nopeasti syttyvää ja sammuvaa sosiaalista räkätysnaurua, jota kuulee kahvitauoilla naisvaltaisilla aloilla päivittäin. Useimmat asiat joille noissa tilanteissa nauretaan lähinnä vain ärsyttävät minua. Huumorintajuton en kuitenkaan ole vaan rakastan hyvää tilannehuumoria ja verbaalikomiikkaa.

Viihdyn paljon omissa oloissani ja analysoin asioita mielelläni. Olen huomannut että edustamani ominaisuudet ovat miehille paljon hyväksytympiä kuin naisille. Naisilta odotetaan ja jopa lähes vaaditaan sosiaalista ja pinnallista luonnetta ja sulautumista massaan, etenkin työpaikoilla. On naisena paljon vaikeampaa olla persoonallisesti oma itsensä joutumatta silmätikuksi.

Mutta tunnen silti samoin kuin ap.

Olen itse huomannut että ajattelen eri tavoin kuin muut. Olen analyyttinen, abstrakti ja hahmotan hyvin nopeasti erilaisia yhteyksiä mm. syy ja seuraus tms.

Tämä erottaa minua jollain tapaa muista. Olen kokenut useita kiusallisia tilanteita avattua suuni palavereissa kun kukaan muu ei ole käsittänyt mistä puhun vaikka asia olisi itselleni aivan selvä ja myöhemmin todettavissa.

Itseluottamukseni on hyvä ja minulla on muutama hyvä ystävä jonka kanssa olen samalla aaltopituudella, isompia ryhmiä en kaipaa. En ole koskaan kokenut sellaista yhteenkuuluvuutta että olisin luonteva osa jotain ryhmää. Joukkuelajit ovat minulle kauhistus.

Olen itse huomannut että ajattelen eri tavoin kuin muut. Olen analyyttinen, abstrakti ja hahmotan hyvin nopeasti erilaisia yhteyksiä mm.

jollakin on tavallista nopeammasta älystäkin kyse, mutta en usko että kaikilla. Jos oikeasti kyse on esim. siitä huonosta itseluottamuksesta ja omasta epävarmuudesta, niin tekee vain hallaa itselleen jos uppoaa siihen haavemaailmaan, että sos. tilanteet ei onnistu, koska on jotenkin erilaisuudessaan parempi kuin muut (itse harrastin tätä...). Että varmaan tämän ketjun tyyppiset ihmiset oikeasti ajattelevatkin asioista vähän poikkeavasti, mistä on monessa asiassa hyötyä, mutta jos kokee, että itse kyllä haluaisi osata olla sosiaalinen, niin sitten uskon, että sitten myös on oikeasti sosiaalinenkin, siihen ei vain ole vielä taitoja/itseluottamusta.

Useimmat ihmiset kokee minun mielestäni olevansa tarkkailijoita, tai siis kyllä ne sosiaalisetkin tarkkailee koko ajan muita eikä se ole vain introverttien erityisominaisuus. Sellainen "sosiaalinen" introvertti vain tarkkailee niin paljon itseäänkin, ettei mistään tule mitään- ja tällöin on minusta ongelma enemmänkin omassa minäkuvassa.

Naisilta odotetaan ja jopa lähes vaaditaan sosiaalista ja pinnallista luonnetta ja sulautumista massaan, etenkin työpaikoilla. On naisena paljon vaikeampaa olla persoonallisesti oma itsensä joutumatta silmätikuksi.

on minusta vähän yksioikoista ajattelua- vaikka nauraisi porukassa jollekin typerälle asialle työpaikan kahvihuoneessa, niin eihän se tarkoita, ettei tämä ihminen koskaan tee tai ajattele mitään sen järkevämpää/syvällisempää. Jos persoonallisesti oma itsensä tarkoittaa sitä, että katsoo muita nenänvartta pitkin ja ei periaatteestakaan hymyile jos ei ihan varmasti hymyilytä, niin onhan se muista vähän ahdistavaa- enkä nyt tarkoita että sinä tekisit näin! Monet ihmiset kyllä arvostaa persoonallisia ihmisiä, kunhan nämä persoonallisetkin arvostaa muita. Mutta tietty on sitten ihmisiä, joilla on päässä kuva jostakin ainoasta oikeasta käytöksestä ja jos ei toimi niin niin sitten on hullu tai tyhmä, mutta se taas on heidän ongelmansa.

Useimmat ihmiset kokee minun mielestäni olevansa tarkkailijoita, tai siis kyllä ne sosiaalisetkin tarkkailee koko ajan muita eikä se ole vain introverttien erityisominaisuus.

Lisäksi muistuttaisin, että sosiaalisuus ei ole sama asia kuin ekstroverttiys. Minä olen aina ollut ekstrovertti: en koko ajan mieti mitä ihmiset mahtavat minusta ajatella, joten menen matalalla kynnyksellä mukaan tilanteisiin ja puhun avoimesti niin köykäisistä kuin raskaammistakin asioista. Ulospäin suuntautuminen on helppoa, koska nehän ovat vain irrallisia tilanteita. En rakenna mitään sen suurempaa sosiaalista kontekstia elämälleni.

En ole kovin sosiaalinen. En välitä kovin monista ihmisistä, ja kaikissa elämäni vaiheissa olen toivonut että minulla olisi enemmän aikaa olla ihan kokonaan yksin. Minun on helppo tutustua ihmisiin, mutta en millään jaksaisi pitää niihin yhteyttä sen jälkeen.

No se voi joskus riippua eri asioista... Koska olen itsekki Nii melko aina ulkopuolinen.... Taino tällä hetkellä.. Koska olen nyt kylällä ja.. Tapahtu just semmonen juttu että.. Ku kaverit .. No niit on Ny kaks.. Nii ne soitti mulle klo. 12.20.. ..et pääsisinkö niittenkaa donaan syömään.. No minä suostuin siihe.. .. Siit oli kulunu tunti kun lähdin silloin.. Kun sanoin käyväni suihkuss ennen lähtöä.. Sit krjoitin et : Now i come.. Nii katoin sen viestin.. Kun olin s.marketin pihass.. Nii ne kirjoitti mulle et Se ei enää käy.. No mä vastasin sit ok.. Mutt sitt kun ajoin yhen torin ohi.. Niin ne istuivat sitte siinä.. Olin vaan niiku silleen et .". Ok.. Miks ne ei voinu sanoo mulle suoraan.. ET ne ei haluu olla munkaa.." no oikeestaan kukaan ei haluu olla kanssani.. Koska olen ulkopuolinen..niiku mun kaverit sanoo aika monesti.. ET olen "outside" kaveri... ...

Hyvää keskustelua, vaikkakin vanha ketju. Minä oireilin piilossa olevaa masennustani muun muassa sillä, että tunsin aina sosiaalisissa tilanteissa ulkopuolisuutta. Kun masentuneisuuteni valkeni minulle pikkuhiljaa ja aloin käydä terapiaa, olen pikkuhiljaa vapautunut tilanteissa, jotka ennen olivat hyvin tuskaisia. Toki takapakkeja tulee, mutta sen olen hyväksynyt.

Minäkin tunnen itseni oudoksi ja ulkopuoliseksi työpaikalla ym. Ikinä en päässyt kotona ollessani ns. kotiäitiporukoihin. Tunnen itseni välillä todella yksinäiseksi, vaikka minulla sentäs on yksi hyvä ystävä. Olen kyllä ulospäinsuuntautunut mutta tuntuu, että jokin minussa on sellaista, mikä työntää ihmisiä pois. Ystäväni on sitä mieltä, että se on toisten kateellisuus.

Huippu ketju! Mulla myös tuota ulkopuolisuuden kokemista. Nyt, iän myötä, olen nelikymppinen, suhtautumiseni tuohon omaan "outouteeni" on muuttunut. Olen ajatellut että saan olla tällainen kuin olen. Minulla on muutama ystävä, hyvä aviomies ja kaksi lasta, heidän kanssaan tunnen yhteenkuuluvuutta, mutta muiden kanssa en oikeastaan. Eipä se haittaa, kun en siitä mitenkään itse kärsi. Olen sanavalmis, osaan hyvinkin small talkin, mutta syvemmällä tasolla vain harva ihminen kiinnostaa minua. Olen toisille kohtelias mutta vältän ihmisiä, jotka ripustautuvat tai ovat kovin omistushaluisia. En ole ns laumasielu, vaan pikemminkin vastarannan kiiski, ihan positiivisessa mielessä. En turhaan hangoittele vastaan asioissa, mutta jos on tärkeä asia sanon oman mielipiteeni vaikka se olisi ihan vastakkainen kuin muiden.. minulla on jonkinlainen ikuinen punk-asenne! Olen melko pidetty työkaverina ja tuttavana, ja itsekin ihan pidän ihmisistä, vaikka en kauheasti käytä aikaani missään yhteistoiminnassa. Viihdyn kaikkein parhaiten omassa kodissa, varmaankin olen jonkinasteinen sosiaalinen erakko, joa jaksaa muita ihmisiä pieninä annoksina. Mikäs hätä tässä, kyllä tämmöinenkin tallaaja tänne pallolle mahtuu!

Vanha ketju tosiaan, mutta tutulta kuulostaa... Itsekin olen huomannut, että en oikein löydä omaa paikkaani mistään. Ulkopuolisuuden tunteesta tulee noidankehä: kun kokee itsensä ulkopuoliseksi, jää yhä helpommin kotiin sen sijaan, että menisi vaikka työporukan illanviettoon. Olen vaihtanut työpaikkoja ja jopa alaa - ehkä jonkin paremman toivossa? Mutta kai se on itsestä kiinni, eikä muutu ympäristöä vaihtamalla...

Mutta ehkä kaikkien kanssa ei tarvitsekaan tulla sydänystäviksi, tai olla se porukan suosituin. Riittää että on muutama hyvä ystävä ja työ- tai opiskelukavereiden kanssa tulee toimeen.

Varmaan usein riittää, että tulee toisten kanssa toimeen kuten nro 38 kirjoitti. Ei oe pakko olla kaikkien ystävä, mutta kohtelias ja muut huomioiva käytös helpottaa kaikkea arjessa niin työssäkäyntiä kuin vapaa-ajan toimintaakin. Ulkopuolisuuden tunne ei välttämättä ole pelkästään huono, voihan se olla ihan tietynlaista itsenäisyyttäkin ja oman tien kulkemista. Tosin jos se estää sosiaalisen osallistumisen lähes tyystin, niin silloin pitää jotakin yrittää tuolle tehdä, js siitä itse kärsii. 

Mä ajattelisin niin, että joko kyse on ihan luonteenpiirteistä ja sosiaalisuuteen taipumuksesta, tai sitten taustalla voi olla jotain isompaakin, kuten lapsuudessa koettua syrjintää joko perheen tai kavereiden taholta. Varsinkin me monet naiset olemme kokeneet lapsuudessa ja nuoruudessa "traumaattisia" (huomaa lainausmerkit) ystävyyssuhteita ja -porukoita, joissa sosiaalisesti eristetään tai nolataan hetkeksi aina joku porukasta. Siitähän oli joku tutkimuskin, että tyttöjen väliset ystävyyssuhteet ovat todellisia valtasuhteita ja monille aika rankkojakin kokemuksia. Minulla ainakin on ollut tällaisia kaveriporukoita ja yksittäisiä kavereita, ja niin monilla muillakin. Minuun se ainakin jätti jälkiä, että piti tavallaan aikuisena opetella uudestaan luottamaan toisiin ihmisiin mahdollisina ystävinä, ja ennen kaikkea olemaan välittämättä siitä että tuntee olonsa hyvin erilliseksi yksilöksi muiden joukossa. Eli vaikka koen joitain tunteita, niin voin silti olla muiden kanssa ja ennen pitkää usein alkaa kokemaan nautintoa muiden seurastakin. Mutta tosiaan voi sulla aivan hyvin olla kyse vain luonteenpiirteistäkin, et vaan nauti muiden seurasta ja olet enemmänkin introvertti :) Toivottavasti sulla on kuitenkin muutamia hyviä ihmissuhteita, joissa saat kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luottamusta.

Mulla on samaa. Nyt aloitin opinnot, ja olen yllättänyt itseni positiivisesti, kun olen saanut yhden läheisen ystävän ja olen jopa jutellut muidenkin luokkalaistemme kanssa. Asialla saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että kyseessä on insinööriopinnot - muut ovat samanlaisia sosiaalivammaisia...

[quote author="Vierailija" time="22.12.2012 klo 10:32"]

Olen itse huomannut että ajattelen eri tavoin kuin muut. Olen analyyttinen, abstrakti ja hahmotan hyvin nopeasti erilaisia yhteyksiä mm.

jollakin on tavallista nopeammasta älystäkin kyse, mutta en usko että kaikilla. Jos oikeasti kyse on esim. siitä huonosta itseluottamuksesta ja omasta epävarmuudesta, niin tekee vain hallaa itselleen jos uppoaa siihen haavemaailmaan, että sos. tilanteet ei onnistu, koska on jotenkin erilaisuudessaan parempi kuin muut (itse harrastin tätä...). Että varmaan tämän ketjun tyyppiset ihmiset oikeasti ajattelevatkin asioista vähän poikkeavasti, mistä on monessa asiassa hyötyä, mutta jos kokee, että itse kyllä haluaisi osata olla sosiaalinen, niin sitten uskon, että sitten myös on oikeasti sosiaalinenkin, siihen ei vain ole vielä taitoja/itseluottamusta.

Useimmat ihmiset kokee minun mielestäni olevansa tarkkailijoita, tai siis kyllä ne sosiaalisetkin tarkkailee koko ajan muita eikä se ole vain introverttien erityisominaisuus. Sellainen "sosiaalinen" introvertti vain tarkkailee niin paljon itseäänkin, ettei mistään tule mitään- ja tällöin on minusta ongelma enemmänkin omassa minäkuvassa.

Oot saanut muutamia alapeukkuja, mutta minä ymmärrän mitä ajat takaa. Olen siis itse omasta mielestäni ihan älykäs ja välillä koen noin myös, mutta yksi suurimpia harhaluuloja mitä ihmisellä voi olla, on että muut eivät ajattele. Siis kuvittelemme olevamme ainoita jotka hoksaavat jonkin asian, tai ainoita joiden vaisto kertoo jotain, tai ainoita jotka oivaltavat jotain suurta elämästä, ainoita jotka tekevät huomioita toisista ihmisistä jne. Tähänhän tunteeseen myös uskonnot ja ideologiatkin viime kädessä pohjautuvat. Mutta tottakai sitä aina välillä elämässä tulee kohdattua totaalinen idiootti, jonka ei voi ihan oikeasti kuvitella ajattelevan mitään vähänkään aivoja vaativaa asiaa. Toki toisen mieleen ei voi mennä sisälle, ja tätä ikinä todeksi todentaa. Uskallan silti väittää, että suurin osa ihmisistä on jo evoluutionkin myötä ihan yhtä ajattelevia ja hoksaavaisia kuin minä -tiedon määrä voikin sitten olla eri luokkaa tietenkin, ja sitä myöten johtopäätökset erilaisia eri ihmisillä. 

Ja vanha ketju, mutta hyviä ajatuksia sain itselleni mietittäväksi. Ja kyllä niin: olen aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi, vaikka minusta pidetään ja halutaan ystäväksi ottaa. En vain jotenkin osaa, se ahdistaa ja olen erakoitunut. Olen saanut paljon apua noista tunnelukko-kirjoista ja artikkeleista. Olen pystynyt niiden avulla pikkuhiljaa muistamaan ja helposti yhdistämään lapsuuden kokemuksiani tunnelukkojen syntyyn. Minulla on vahvana riippuvuuden ja ulkopuolisuuden tunnelukko ja se näkyy elämässäni siten, etten pysty sitoutumaan mihinkään tai kehenkään, en vain osaa, en tunne yhteenkuuluvuutta. Muutin paljon eri paikkakunnilla enkä tuntenut kuuluvani minnekään. Olen vaihtanut koulua ja työpaikkaa kuin sukkia, koska en ole oppinut päättämään asioista, en tuntenut itseäni enkä tiennyt mitä haluan. Esim sukulaiseni eivät ongelmaani tiedä, vaikka olen yrittänyt kertoa. He eivät vain ymmärrä mistä puhun eivätkä siis kuule mitä sanon. He vain pitävät minua rohkeana kun uskallan mennä ja lähteä ja jättää aina kaiken taakseni. Läheisten ongelmia ei haluta aina kuulla eikä nähdä. Ne voivat olla niin kaukana siitä omasta maailmankuvasta tai mistälie, että ne ovat kuin siansaksaa puhuisi. Ei tarkoiteta pahaa, ollaan vain sokeita ja kuuroja. Siksi olenkin taas hakemassa uuteen kouluun; Sosionomiksi :) Saa nähdä miten ongelmaisen käy :D

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 10:17"]

Ja vanha ketju, mutta hyviä ajatuksia sain itselleni mietittäväksi. Ja kyllä niin: olen aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi, vaikka minusta pidetään ja halutaan ystäväksi ottaa. En vain jotenkin osaa, se ahdistaa ja olen erakoitunut. Olen saanut paljon apua noista tunnelukko-kirjoista ja artikkeleista. Olen pystynyt niiden avulla pikkuhiljaa muistamaan ja helposti yhdistämään lapsuuden kokemuksiani tunnelukkojen syntyyn. Minulla on vahvana riippuvuuden ja ulkopuolisuuden tunnelukko ja se näkyy elämässäni siten, etten pysty sitoutumaan mihinkään tai kehenkään, en vain osaa, en tunne yhteenkuuluvuutta. Muutin paljon eri paikkakunnilla enkä tuntenut kuuluvani minnekään. Olen vaihtanut koulua ja työpaikkaa kuin sukkia, koska en ole oppinut päättämään asioista, en tuntenut itseäni enkä tiennyt mitä haluan. Esim sukulaiseni eivät ongelmaani tiedä, vaikka olen yrittänyt kertoa. He eivät vain ymmärrä mistä puhun eivätkä siis kuule mitä sanon. He vain pitävät minua rohkeana kun uskallan mennä ja lähteä ja jättää aina kaiken taakseni. Läheisten ongelmia ei haluta aina kuulla eikä nähdä. Ne voivat olla niin kaukana siitä omasta maailmankuvasta tai mistälie, että ne ovat kuin siansaksaa puhuisi. Ei tarkoiteta pahaa, ollaan vain sokeita ja kuuroja. Siksi olenkin taas hakemassa uuteen kouluun; Sosionomiksi :) Saa nähdä miten ongelmaisen käy :D

[/quote]

Ja tuohon amerikkalaistyyliseen diagnosointiin vielä sanoisin - mistä joku kommentoija jo kirjoittikin - niin itse koen hyvänä asiana sen, että eri ongelmien piirteitä voidaan rajata sitten vaikka lokeroimalla ja diagnosoimalla. Helpottaa ongelman määrittelyä ja ongelman syiden löytymistä. Eihän mikään ole ongelma jos ei siitä ole mitään haittaa. Mut jos tuntuu pahalle, niin se kannattaa korjata. Itse ainakin haluan tuntea itseni onnelliseksi vaikka suruja ja murheita tuleekin. Epämääräinen pahaolo on syytä poistaa, että voi elää onnellista ja täyttä elämää itsensä kanssa. Silloin vaikeudetkin on helpompi kohdata.