Sinä, joka tiedät mitä AHMIMINEN on. Ja joka olet kenties saanut sen loppumaan?

Totaalikieltäytyminen on ollut minulle ainut vaihtoehto. Suklaa, jäätelöt, pulla ym ovat minulle kuin huumetta ja kaupassa kerään niitä ihan omissa maailmoissa. Ihan kuin alkoholistilla tippakin aiheuttaa repsahduksen niin sama sokerissa. Olen yrittänyt kohtuudella syöntiä mutta aina lähtee käsistä. Ainut vaihtoehto siis olla täysin ilman herkkuja ja syödä 5x päivässä terveellistä ruokaa vain. Herkkuna esim proteiinimutakakkua, banaanilettuja, hedelmiä, proteiinipatukkaa jne. Ilman herkkuja eläminen voi tuntua uhraukselta, mutta herkut voi korvata muilla jutuilla kuitenkin ja tekee itselleen palveluksen! Muut voivat pahastua jos et ota sitä jäätelöä , pullaa, karkkia, kakkupalaa, torttua ja mitä aina tarjotaan, mutta itse olen sanonut että en kiitos ota tällä kertaa koska juuri söin tai että en tykkää tai jtn. Vartalo pilattu ahmimisella mutta suunta ei ole kuin ylös :)

Sain selville, että mulla ne hiilarit saivat aikaan sen ahmimisentarpeen. Eli mulla kyseessä oli ihan kemiallinen tila, jonka melko tiukka karppaus sai hallintaan.

einesruuat. Voin joskus silti edelleen ahmia hirveitä määriä vaikkapa bulgarian jugurttia, mutta sitä ei voi silti ahmia niin paljon kuin italiansalaatti-metwursti-grahamlihapiirakoita.



Jos todella haluat päästä ahmimisesta, älä pidä kotona mitään eineksiä, keksejä tai leipää. Ainoastaan kasviksia ja lihaa, lohta ym. Mitä yksipuolisempi ja intohimoja herättämättömämpi setti ruokaa sulla on kotona, sitä vähemmän sua kiinnostaa ahmia.

Paistettu lohi on mahtavaa, mutta ei sitä jaksa loputtomiin. Sen sijaan lohta, jonka kaverina on kermakastike ja kermaperunat tuoretta lämmintä ruiskleipää, voi ahmia niin että maha räjähtää.



Einesten poisjättö kuulostaan tylsältä ja sitä sen onkin. Mutta ruokaongelmaisen on tehtävä ruuasta tylsää, jotta se ei enää houkuta. Alkkis voi lakata kokonaan juomasta mutta syömistä kukaan ei voi lopettaa. Siksi siitä on tehtävä epäkiinnostavaa.

Opein vähitellen suhtautumaan omiin ahmimisimpulsseihini kuin ulkopuolisena, tarkkailemaan niitä mutta niin ettei minun tarvi tehdä mitään, ei siis ahmia. Katsella vaan kun himo tulee, kun se kutkuttaa ja kalvaa, ja kun se sitten menee. Kaiken tuon prosessin ajan minä vaan seurailen ikään kuin taustalta mitä mielessäni ja ruumiissani tapahtuu, tietoisena siitä että en aio suostua tekemään impulssien mukaan.



Ennen meditaation ja hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittamista mulla ei jotenkin ollut ollenkaan käytettävissä tuollaista tarkkailevaa itsen tasoa, joka olisi järkevästi sanonut himon hetkellä että ei, se ei ole hyväksi nyt ahmia, anna himon olla ja mennä vaan ohi. Siksi aina kun tarpeeksi voimakas himo tuli, kääntyi tahtoni siihen että minä tahdonkin nyt syödä ja siitä alkoi ahmimiskohtaus.

Alkkis voi lakata kokonaan juomasta mutta syömistä kukaan ei voi lopettaa. Siksi siitä on tehtävä epäkiinnostavaa.

Minä taas olen tehnyt ahmimishäiriöstä päästyäni syömisestä enemmän kiinnostavaa ja nautittavaa. Ennen en oikeastaan nauttinut ruoasta. Ruoat joita ahmin oli oikeastaan aika tylsiä ja yhdistelminä joita saatoin samalla ahmimiskerralla ahmia suorastaan oksettavia, tyyliin paketti jäätelöä, ison köntti juustoa, pari lihapasteijaa, pullia, suolapähkinöitä, irtokarkkeja, olutta. Maulla ei ollut niinkään väliä, mieliteko ei varsinaisesti ollut riippuvainen ruoan mausta.

Nykyisin suorastaan harrastan ruokaa ja pyrin syömään todella hyvin. Nautin aterioiden valmistamisesta ja herkullisesta mausta, hitaasti ja nautiskellen. Ruoan pääpointti nykyisin on minulle maku, ei enää se että saan äkkiä tungettua itseeni paljon ruokaa jotta levoton ja tyytymätön olo poistuu.

t. 4

Jos näitä ruokia ei ole kotona, syön tavallisesti. Yritän siis välttää ostamasta kyseisiä ruokia. Nämä "ahmimisruokia" on esim. tietty pullapitko, eräs leivos, graavilohi. En koskaan ahmi mitään monimutkaisia, laitettuja ruokia.

Itse kävin psykologilla joka kysyi: jos nyt kuolisit, hautakiveesi kirjotettaisiin se tyttö, joka söi paljon. Vai haluaisitko että siihen kirjotettaisiin jotain muuta?



Se kolahti aika paljon. Keskusteltiin myös elämänarvoista, ja siitä miten elää omien arvojen mukaista elämää. Olen toki syönyt senkin jälkeen paljon, mutta en kertaakaan semmoista määrää, mikä vuoksi psykologille alunperin menin.

Ruuan etiikkaa ja alkuperää käsittelevä kirjallisuus. Ahmimani ruoka alkoi pikkuhiljaa ällöttää, kun tiedostin sen epäeettisyyden ja epäterveyden.



Nyt olen vegaani ja laihtunut n.20kg.

Opein vähitellen suhtautumaan omiin ahmimisimpulsseihini kuin ulkopuolisena, tarkkailemaan niitä mutta niin ettei minun tarvi tehdä mitään, ei siis ahmia. Katsella vaan kun himo tulee, kun se kutkuttaa ja kalvaa, ja kun se sitten menee. Kaiken tuon prosessin ajan minä vaan seurailen ikään kuin taustalta mitä mielessäni ja ruumiissani tapahtuu, tietoisena siitä että en aio suostua tekemään impulssien mukaan.

Ennen meditaation ja hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittamista mulla ei jotenkin ollut ollenkaan käytettävissä tuollaista tarkkailevaa itsen tasoa, joka olisi järkevästi sanonut himon hetkellä että ei, se ei ole hyväksi nyt ahmia, anna himon olla ja mennä vaan ohi. Siksi aina kun tarpeeksi voimakas himo tuli, kääntyi tahtoni siihen että minä tahdonkin nyt syödä ja siitä alkoi ahmimiskohtaus.

Sain selville, että mulla ne hiilarit saivat aikaan sen ahmimisentarpeen. Eli mulla kyseessä oli ihan kemiallinen tila, jonka melko tiukka karppaus sai hallintaan.

apua. Joillain tuntuu, että se on hiilarit ylipäätään, monilla sokeri. Että kaikki syöminen menee hyvin kunnes työpaikan kahvipöydässä on otettava se yksi keksi, kun ei kehtaa kieltäytyä. Ja sitten mennään.

Prosessin tiedostaminen ja sitä vastaan toimiminen auttaa myös. Kaikkea laukaisevaa ei välttämättä tarvitse jättää. Mutta henkilökohtaistahan se on.

Erittäin hyvä neuvo oli myös tuo, että antaa tunteiden tulla ja mennä, eikä reagoi prosessiin vaan tarkkailee sitä sivusta.

Vielä yksi neuvo ap, tiedän, että tämä kuulostaa älyttömältä etkä halua tätä tehdä, mutta usko pois, tämä auttaa: Syö TARPEEKSI paljon ja säännöllisesti. 1200 kaloria on liian vähän. Syö enemmän ja terveellistä ruokaa ehdottoman säännöllisesti. Tämä perustuu siihen, että kun ihmisen ruoansaanti on alhaista ja epäsäännöllistä, mieli alkaa toimia niin, että kaikki ajatukset alkavat pyöriä ruoan ympärillä ja samaan aikaan laihtuutta alkaa tavoitella ja syömistä vältellä. Tämä kaikki yhdessä alhaisen verensokerin syömään houkuttelevan impulssin lisäksi johtaa ahmimiskohtauksiin. Tämä tapahtuu myös terveille ihmisille, ei ainoastaan syömishäiriöisille: Googleta Minnessotan koe.

Tsemppiä toivottaa asiaan perehtynyt

kiitos tästä viestistä, otan oppia. T: ei ap, mutta ahmija

Itse sain paljon apua semmoisesta kuin Jon Kabat-Zinn: Kehon ja mielen viisaus. Siinä opetetaan juuri tietoista hyväksyvää läsnäoloa ja meditaatiotekniikoilta, joilla voi päästä irti omiin impulsseihin ja tunteisiin samaistumisista niin että joutuu heittelehtimään niiden mukana kuin lastu laineilla.

Useimmillehan ei pelkkä päätös että ok, nyt mä alan tarkkailla impulssejani ulkopuolisena ei riitä, vaan jotta se onnistuu tunnekuohussa ja ahmimishimossa, täytyy olla harjoittanut tällaista asennetta jonkinlaisen meditaation tai arkisemmissa tilanteissa itsetarkkailun kautta.

Itse kävin psykologilla joka kysyi: jos nyt kuolisit, hautakiveesi kirjotettaisiin se tyttö, joka söi paljon. Vai haluaisitko että siihen kirjotettaisiin jotain muuta?

Se kolahti aika paljon. Keskusteltiin myös elämänarvoista, ja siitä miten elää omien arvojen mukaista elämää.

Minulle tuollainen lätinä ei uppoaisi sitten yhtään :( Kiukuttaisi vain. Ruoka ei lisäksi ole minulle arvokysymys.

Meditaatio voisi toimia paremmin, vaikka sekin vaikuttaa jotenkin vastenmieliseltä hihhulitouhulta. Olen ihan tarpeeksi kosketuksissa sisimpääni, kiitos. Mutta kaipa sitä implussihallintaa pitäisi harjottaa, vaikka se kaikessa muussa toimiikin täydellisesti.

En ole ap.

Ruoka ei lisäksi ole minulle arvokysymys.

Mutta kaipa sitä implussihallintaa pitäisi harjottaa, vaikka se kaikessa muussa toimiikin täydellisesti.

En ole ap.

Sanot, ettei ruoka ole arvokysymys, mutta se on silti ainoa asia, jossa impulssinhallintasi ei toimi. Sillä on siis sinulle erityisasema. Miksi ja millainen?

Ruoka vaikuttaa aivokemiaan, se voi olla yksi syy. Säännöllinen ruokailu ja riittävän raskas liikunta voivat auttaa.

Yksi syy voi olla, että suhteesi ruokaan on vääristynyt esimerkiksi lapsuudessa. Myös yhteiskunnan suhtautuminen ruokaan ja naisen vartaloon voivat vaikuttaa.

Kuulostaa siltä, että olet antanut itsellesi luvan olla holtiton juuri ruoan suhteen, vaikka et minkään muun. Löydätkö tälle syytä?

-se asiaan perehtynyt

1200kcal on tosi vähän. Ahmimishäiriöisen ei pitäisi keskittyä laihtumiseen vaan normaaliin syömiseen. Mitäs jos nostaisit kalorimäärän esim. 2000kcal/pvä. Helpompi noudattaa sellaista.

Tulin raskaaksi ja eka kertaa vuosiin mietin sitä mikä on minulle ja sikiölle hyväksi. Ruokailu kerrallaan aterioiden koostumus muuttui ravitsemuksellisesti tasapainoisemmaksi ja samalla ahmimiskohtaukset jäi. Minulla liittyi ahmimiseen myös oksentelu. Ajattelen, että elimistöni oli ollut vuosikausia oikeiden ravinteiden puutteessa vaikka energiaa olinkin saanut ruoasta (siitä hiilarimössöstä lähinnä) riittävästi ja se raivoisa puute ajoi ahmimiseen. En ollut langanlaiha vaan näytin ehkä jopa terveeltä ja sporttiselta.

Mä sairastin nuorena bulimiaa mutta sitten rakastuin,uskalsin puhua sairaudestani ensimmäistä kertaa tälle miehelle ja aloin parantua,kukaan muu ei tiennyt sairaudesta niin salassa sen kanssa olin elänyt.rakkaus paransi minut,yhdessä olemme edelleen 15 aviovuotta takana.

Joku muukin tässä ketjussa kertoi alkaneensa vegaaniksi hillitäkseen ahmimista, ja itse olen tehnyt samoin. Lempiherkkujani, joilla lihoin useita kymmeniä kiloja, olivat kermajäätelö, erilaiset juustot ja maitosuklaa, jotka jäivät pois vegaaniruokaan siirtymiseni jälkeen ja sen huomaa myös keventyneessä kropassa. Vegaaniruoka on maukasta, mutta ei niin maukasta, että sitä haluaisi syödä ylenmäärin, toisin kuin vaikkapa juustopasta, jota meni helposti kattilallinen (!) Tämä ei tietenkään ole kaikille sopiva ruokavalio, mutta minuun se tepsi.

Mä sain ahmimiseni kuriin sekä kaloreiden laskemisella, ts. opettelin uudestaan järkevän ruokarytmin ja ateriakoot (kilolkubi) että sallivammalla asenteella. Päivittäinen ahmiminen muuttui kerran kuussa tai parissa tapahtuvaksi, enkä enää ahmi kerralla niin paljon. Nykyään ajattelen, että jos hirveä himo iskee, niin okei, ahmin. Ei siihen maailma kaadu. Mutta vaan ekstrahyviä herkkuja :) Määrät jää tosiaan aiempaan verrattuna paljon vähäisemmiksi, ilman mitään pakkoa - ta syyllisyyttä. Ehdin ahmia todella, todella paljon yli kymmenen vuotta.

Perusruokarytmini on nyt hyvä, syön itseni kylläiseksi ja nautin hyvästä ruoasta, kohtuudella. Olen normaalipainoinen. Kotiin en silti voi ostaa herkkuja. En uskalla ruokkia kiusausta... Kerran ruokaholisti, aina ruokaholisti.

Mulla auttoi, kun mietin syitä, siis ihan oikeita psyykkisiä syitä miksi ahmin ja tiedostin ne. Aina kun teki mieli ahmia, mietin onko mulla oikeasti nälkä vai onko se tunneperäistä valtavan ahdistuksen sanelemaa. Yritin siis ahmimalla turruttaa pahaa oloani ja ahdistusta ja tämän asian jo pelkkä tiedostaminen auttoi, tai oli ainakin alku ahmimisen loppumiselle pikkuhiljaa. Vähitellen huomasin, että ahmin yhä harvemmin ja harvemmin ja nykyään minun ei tee mieli ahmia enää koskaan minkä en uskonut olevan mahdollista vielä kolmisen vuotta sitten. Pakko myös huomauttaa, että 1200kcal on melko vähän. Itsekin tein sen virheen, että yritin pärjätä liian pienillä kalorimäärillä, jolloin ahmimisesta oli vaikeampi päästä eroon. Opettele kuuntelemaan kehoasi, nauttimaan ruuasta ja mieti milloin sinulla on nälkä ja milloin olet kylläinen.

Minulla on auttanut täsmäsyöminen ja "laihdutusajattelun" lopettaminen. Tosin olen ahminnut vain makeita herkkuja, eli pullaa, jäätelöä, karkkia, sekä suolaisia kaloripommeja kuten sipseit ja pizza.. Ei tulisi mieleenkään ahmia mitään "normaalia" kotiruokaa..

Nykyään syön 5 kertaa päivässä, säännöllisin välein. Pyrin syömään terveellisesti mutta annan itselleni luvan myös syödä herkkuja, vaikka joka päivä jos siltä tuntuu. Ajattelen vain että "jos nyt syön jälkiruoaksi tämän tupla-patukan, niin ei se haittaa... syön tämän yhden ja sitten voin huomenna taas syödä jos siltä tuntuu". Jotenkin on helpottanut kun olen päässyt irti tästä jojottelusta ahminnan (lihomisen) ja laihduttamisen väliltä. Se on tosi vaikeata antaa itselleen lupa syödä herkkuja, kun on tottunut siihen että EI SAA, APUA, HYI MINÄ, TÄMÄ OLI KIELLETTYJEN LISTALLA. Mutta silloin jos jotain kieltää itseltään ajatukset pyörivät vain sen kielletyn ympärillä, ja jos ajattelen että okei tänään saan vielä syödä koska HUOMENNA alkaa uusi elämä syön kyllä sitten ihan sairaalloisen paljon. Sillä mentaliteetilla että pitää nyt syödä kaikkea mitä mieleen tuleen ku huomisen jälkeen ei sitten enää saa.

Sen takia auttaa ainakin itseäni tämä "luvan antaminen", koska tiedän että saan huomenna ja ylihuomennakin syödä mitä tekee mieli. Kunhan syön kohtuullisesti.