Saimme asuntolainamme lyhennettyä loppuun ja mieheni lopetti ansiotyön...

...ja sanoi alkavansa vihdoinkin toteuttaa itseään (tuohon asti - 20 vuoden ajan - hän oli tehnyt lujuuslaskentainsinöörihommia). Heti irtisanouduttuaan hän alkoi kirjoittaa innostuneesti "kaunokirjallisuutta" (jota hän viimeksi oli kijoittanut alla parikymppisenä) eli sekä proosaa (käytännössä novelleja) että runoja (kävi myös Avoimen Yliopiston luovan kirjoittamisen perusopinnot ja pari muuta luovan kirjoittamisen kurssia).



Tuosta hänen elämänmuutoksestaan on kulunut nyt neljä vuotta eli hän on kirjoittanut nyt neljä vuotta (muutaman tunnin päivässä) ja on edelleen todella innostunut ja tohkeissaan kirjoittamisesta. Ainoa ongelma on, että hän on tarjonnut valmiita käsikirjoituksiaan (=novellikokoelma ja kolme runokokoelmaa joista kaksi on tyylillisesti - käsittääkseni - melko kokeellista) kustantajille, mutta yksikään kustantaja ei ole toistaiseksi suostunut niitä kustantamaan (hylkäyskirjeitä on tullut yhteensä jo yli parikymmentä), eli kustannussopimusta ei ole tullut, eli mieheni ei suomeksi sanottuna ole vielä tienannut kirjoittamisellaan senttiäkään.

Outoa kyllä, mieheni ei ole tilanteesta lainkaan masentunut vaan uskoo itseensä ja tekemiseensä, sekä menee myös "matka on tärkeämpää kuin päämäärä" -asenteella sekä sanoo että hänen kirjoituksensa ovat tuhat kertaa innovatiivisempia, luovempia, arvokkaampia ja tärkeämpiä kuin yhteenlaskettuna kaikki ne pedantit laskelmat mitä hän insinöörinä tuotti (hän viittaa tällä myös siihen, että mikä lopulta on tärkeintä ts. mitä persoonallisia merkkejä ja muistoja me jätämme itsestämme, kun aika meistä joskus jättää).



Hän kyllä on käynyt lavarunoklubi-illoissa open miccaamassa tekstejään ja tekstit uppoavat hyvin yleisöön. Mutta eihän tuollakaan tienaa mitään, vaikkakin tuota kautta hän on saanut tekstejään julki ja pääsee toteuttamaan itseään myös esiintyjänä (hän jännitti ja jopa vihasi esiintymistä silloin kuin toimi insinöörinä, mutta nyt hän on löytänyt myös esiintyjän itsestään, kun saa lukea ääneen omia luovia, omintakeisia tekstejään).



Olemme eläneet nämä neljä vuotta minun (aika hyvällä) palkallani, joka kyllä riittää kohtuulliseen elintasoon, koska lainaa meillä ei tosiaankaan enää ole, ja esim. yhtiövastike on erittäin alhainen. Emme siis varsinaisesti joudu tinkimään mistään.



Olen kuitenkin jossain määrin tyytymätön tilanteeseen: mieheni vaikuttaa erittäin onnelliselta ja hän on löytänyt kutsumuksensa, mutta ongelma on että hän ei - toistaiseksi - ole voinut kääntää kutsumustekemistään rahatuloksi. Ja toisaalta: itse en mitenkään suunnattomasti nauti omasta työstäni, tosin en sitä mitenkään inhoakaan, mutta joka tatapauksessa: tuntuu että miehelläni on kivempaa elämää kuin minulla, ja minä joudun rahoittamaan sitä hänen kivaa elämäänsä. Toisaalta: hänhän saattaa jossain vaiheessa saada kustannussopimuksen ja saattaa siis jossain vaiheessa alkaa tienata kirjoittamisella (realistisesti ajateltuna ei varmastikaan paljoa, mutta kuitenkin jotain), ja mikä tärkeää, hän todella on kuin uusi ihminen verrattuna siihen aikaan kun hän teki lujuuslaskelmia insinööritoimistossa: hän on iloinen, energinen, viriilimpi jne., eli kaikin puolin kivempi ja ihanampi kuin silloin kun oli "nuutuneessa" (tämä on hänen terminsä) ansiotyössään.



Miten minun kannattaisi suhtautua tilanteeseemme? Vaadinko miestäni hankkiutumaan takaisin "oikeisiin töihin"? Eläkkeeseen on meillä kummallakin aikaa vielä yli viisitoista vuotta. Mieheni eläke tullee aikanaan olemaan joka tapauksessa bruttona noin 1600-1700 euroa, joka kyllä riittää meille hyvin, varsinkin kun oma eläkkeeni tullee olemaan tuota suurempi. Eli eläkeajan tulo- ja elintasomme ei minua huolestuta lainkaan, vaan kysymys on siitä että miltä pohjalta me menemme nuo seuraavat viisitoista vuotta. Hyvää mieheni "kotimies"-elämäntavassa on toki myös se että hän hoitaa käytännössä lähes kaikki perheemme kotityöt, mikä tietysti oikein onkin. Sinänsä siis hänen "kirjoittajan elämäntyylinsä" (en sano "kirjailijan elämäntyylinsä", koska hän ei ole kirjailija koska ei ole julkaissut mitään) tarkoittaa minu kannaltani sitä, että töistä tullessani voin halutessani vain rentoutua, ja lämmin ateria ja ihana hieronta odottaa, eli että tuskinpa olisi kohtuullista sekään jos hirveän äänekkäästi valittaisin tilannettani. Mutta silti... tuntuu että minulla on vähän niin kuin musta pekka kourassa tässä yhtälössä.



Kommentoisitteko, kiitos !