30 vuotias: Miten näet 23 vuotiaan itsesi?

lyhyesti sanottuna: vaihdoin asuinpaikkaa ja jätin taakseni koko sen hetkisen elämän ihmisineen. siitä alkoi jos ei hyvä, niin ainakin parempi aika.



-2 & 7

Muuten olin aika samanlainen kuin nyt, paitsi huonommassa fyysisessä kunnossa, sinkku, kokematon seurustelujen suhteen.

Ja aika hukassa, en siis tiennyt yhtään mitä elämältä haluan. En kyllä täysin tiedä nytkään, kituutan opiskelemassa väärää alaa kun olen liian vanha aloittamaan kokonaan uutta. Oli mulla hauskaakin, olin hyvällä tavalla levoton, tykkäsin juhlia. Mutta parasta "nuoruusaikaa" mulla oli joskus 25-vuotiaana. Silloin olin itsevarmempi ja itsenäisempi mutta kuitenkin tavallaan nuori henkisesti, oli hauskaa olla villi ja vapaa, juhlia jne.



Kaksvitosen ja kolmenkympin välissä onkin sitten tullut aikuistuttua oikein urakalla, sekä positiivisista että etenkin rankoista kokemuksista johtuen.

syvästi, lähes psykoottistasoisesti, masentunut enkä minkään hoidon piirissä, erittäin yksinäinen ja onneton, syömishäiriöinen, surkeassa duunissa, yo-opinnot kesken, ihmissuhteet hajanaisia, tulevaisuus kaiken kaikkiaan erittäin epävarma.

Bylsin pomoni kanssa, jätin poikaystäväni, olin työttömänä, ryyppäsin, aloin styylata exäni ystävän kanssa... Wunderbaumnippu ja aluvanteet ruletti :)

Silloin vaan opiskelin, kun nyt olen töissä. Mutta ihan samanlainen rauhallinen koti-ihminen olin kuin nykyisinkin.

että en tunne koko tyyppiä. Tuntuu aivan vieraalta ihmiseltä.

Olin ostanut talon, naimisissa elämäni miehen kanssa, yksi lapsi, toinen tilauksessa. Olin nuori ja jaksoin tehdä mitä vain ja samalla pitää perheeni kanssa hauskaa ja huolehtia omasta hyvin voinnistani.

syvästi, lähes psykoottistasoisesti, masentunut enkä minkään hoidon piirissä, erittäin yksinäinen ja onneton, syömishäiriöinen, surkeassa duunissa, yo-opinnot kesken, ihmissuhteet hajanaisia, tulevaisuus kaiken kaikkiaan erittäin epävarma.

ympärilläni oli koko ajan ihmisiä jotka näin jälkeenpäin ajateltuna varmasti halusivat hyvää ja yrittivät tutustua paremmin, mutta itse mm. surkean itsetuntoni, yleisen luottamuspulani sekä myös korkeitten vaatimuksieni vuoksi käyttäydyin heitä kohtaan usein todella tylysti ja eristin itseni henkisesti muusta maailmasta, sillä en pystynyt tai edes halunnut päästää ketään lähelleni.

23 vuotias minä oli sata vuotta nuorempi ja sinisilmäinen kuin mikä. Ei nähnyt norsua keskellä olohuonetta. Tai näki, mutta oli niin toivoton tapaus, että ei osannut tehdä sille mitään.

Se tyyppi kaipasi kipeästi potkua perseelle ja kunnon oppituntia siitä miten JUMALAUTA SUUTUTAAN KUNNOLLA!



Noh, parempi myöhään. Eikä kai vielä niin myöhä olekaa... =)

ihan liian epävarma itsestään. Jätin tekemättä monia asioita, joita olisin halunnut tehdä, koska en kehdannut. Naurettavinta on, että peittelin olemattomia mahaläskejäni(haloo, 167cm/50kg+sikspäkki enkä omasta mielestäni voinut käyttää bikineitä).

Olin 23-vuotiaana 2- ja 4 -vuotiaiden lasten äiti, joka aloittelin opintojani yliopistossa. Hyvää aikaa oli ja ihan sama ihminen olin kuin olen nytkin. En oikeastaan muista missään vaiheessa elämääni aikaa jolloin olisin ollut jotenkin perustavalla tavalla erilainen, sama minä se olen aina ollut vaan. Kai olen sitten niin rauhallinen ja tasainen luonne ettei ole ollut mitään suuria eroja siinä mitä olen halunnut ja miten olen elänyt nuorena tai vanhempana.

syvästi, lähes psykoottistasoisesti, masentunut enkä minkään hoidon piirissä, erittäin yksinäinen ja onneton, syömishäiriöinen, surkeassa duunissa, yo-opinnot kesken, ihmissuhteet hajanaisia, tulevaisuus kaiken kaikkiaan erittäin epävarma.

ympärilläni oli koko ajan ihmisiä jotka näin jälkeenpäin ajateltuna varmasti halusivat hyvää ja yrittivät tutustua paremmin, mutta itse mm. surkean itsetuntoni, yleisen luottamuspulani sekä myös korkeitten vaatimuksieni vuoksi käyttäydyin heitä kohtaan usein todella tylysti ja eristin itseni henkisesti muusta maailmasta, sillä en pystynyt tai edes halunnut päästää ketään lähelleni.