Mielenterveysongelmaisesta puolisosta eronneita?

Jos sairastunut itse ymmärtää tilanteensa ja ottaa vastuun, niin miksi eroisitte? Kaikesta voi kuitenkin selviytyä.

Toisinaan on kuitenkin niin, että sairastuneesta ei ole vastuunkantajaksi ja tilanne voi uuvuttaa "terveen" puolisonkin niin, että ero on huonoista vaihtoehdoista se paras. :(

niin terveellä puolisolla ja lapsilla ei ole siinä hulinassa mitään sanansijaa. siksi erosin.

Minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että mielenterveystyössä korostetaan vahvasti parisuhteiden ja perheiden koossa pysymistä toisen puolison mielenterveysongelmista huolimatta. Haluaisin kuulla tarinoita niiltä palstalaisilta, joiden eron yhtenä syynä oli puolison mielenterveysongelma. Oletteko kokeneet syyllisyyttä tai syyllistämistä siitä, että ette jaksaneet?

raivoepileptisiä kohtauksia jotka olivat seurausta siitä aivovauriosta joka hänelle työtapaturman jälkeen tuli. Mies saattoi pilkkoa huonekaluja paljain käsin ja huutaa meille että hakkaa meidät kaikki tohjoksi samalla tavalla.

Osa ihmisistä, etenkin vanhemmista naisista, on sitä mieltä että en olisi kaikesta huolimatta saanut erota ja että avioero on aina väärin. Ja sitten on tietenkin niitä joiden mielestä yksinhuoltaja on aina paha nainen ja kaikkeen mahdolliseen syyllinen, oli eron taustat mitkä tahansa.

Olisimme aivan varmasti kuolleet koko perhe jos olisimme jääneet asumaan saman katon alle ja olisin jäänyt omaishoitajaksi. Mies joutui väkivaltaisen käytöksensä vuoksi onneksi lopulta ihan ympärivuorokautiseen laitoshoitoon.

vaikka suunniteltiin jo tulevaisuutta ym. Mielenterveysongelmat olisivat olleet ihan ok ja aika kauan tuntui siltä, että mies suhtautui niihin vastuullisesti, kävi hoidossa jne. Mutta vähitellen hänen alkoholinkäyttönsä lisääntyi, muuttui sekakäytöksi ja vaikka välissä oli selviäkin kausia, niin nekin olivat täynnä selittelyä siitä, että miten joku muu tai jokin muu pakottaa hänet juomaan, eikä mikään ollut koskaan hänen vikansa. Ja kun asenne oli tuo, niin alkoholinkäytöstä ei voinut edes keskustella, koska mies syytti siitä aina jotain muuta kuin itseään.



Lopulta havahduin siihen, että piti valita joko oma hyvinvointi tai parisuhde, jonka tulevaisuus olisi todennäköisesti ollut todella synkkä.

joka oli kärsinyt pitkään masennuksen kaltaisesta oireilusta. Tuntui, että hän olisi lopulta vetänyt minutkin mukanaan siihen mustaan aukkoon. Hän oli mm. katkera minulle siitä, että osasin nauttia elämästä. Yhteiselämämme kävi lopulta niin sietämättömäksi, etten olisi millään jaksanut odottaa tilanteen paranemista enää vuottakaan poikaystäväni rinnalla. Olen toisinaan tuntenut syyllisyyttä, vaikka olinkin pakkoraossa.

Minä sairastin traumaperäisen psykoosin, ja trauma oireili 4 vuotta. Sitten sain sen käsiteltyä ja sitä käsittelyä kesti 9kk. Mies oli paras psykiatrini, ilman häntä en olisi selvinnyt.

Meillä oli rankkoja vaiheita oireiluni takia, mutta mies tuki koko ajan ja ymmärsi ihan kaiken mitä puhuin ja koin. Hän ei koskaan syyllistänyt minua vaan tuki ja ymmärsi.

Nyt kaikki on ohi, ja meillä on tosi ihana parisuhde. Minä palasin työelämään ja elän tasapainoista onnellista elämää. En tiedä kuinka katkera olisin, jos mieheni olisi minut jättänyt sairauteni takia.

Jos sairastunut itse ymmärtää tilanteensa ja ottaa vastuun, niin miksi eroisitte? Kaikesta voi kuitenkin selviytyä.