Lue keskustelun säännöt.
Mikä lääke auttanut teillä, jotka olette selättäneet masennuksen?
12.12.2012 |
Itse vasta saanut diagnoosin ja aloittanut lääkityksen.
Kommentit (37)
On olemassa tietysti ihmisiä, joiden masennus on suorastaan tappava ja mikään ei auta, mutta kerroin vain oman tarinani. Olen yrittänyt vakavasti itsemurhaa ja ollut sairaalahoidossa. Olen toipunut omasta vuosien itsetuhoisuudestani ja lääkkeiden tarpeesta. Toipuneiden tarinoita kai kyseltiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta mun ensimmäistä kamalaa masennusta seuraavat masennukset ovat olleet lievempiä. Tunnen itseni paremmin ja osaan helpottaa oloani.
Silloin ensimmäisellä kerralla en tiennyt mistään mitään ja masennus veti vauhdilla mukaansa.
On olemassa tietysti ihmisiä, joiden masennus on suorastaan tappava ja mikään ei auta, mutta kerroin vain oman tarinani. Olen yrittänyt vakavasti itsemurhaa ja ollut sairaalahoidossa. Olen toipunut omasta vuosien itsetuhoisuudestani ja lääkkeiden tarpeesta. Toipuneiden tarinoita kai kyseltiin.
mutta käskin syödä ne ihan itse. En suostunut syömään lääkkeitä ja kielsin itseäni myöntämästä, että mulla oli masennus, vaikka kaikki merkit siihen näytti. Lopulta, kun hyväksyin tosiasian, että mulla on vakava masennus, aloin selviytyä. Tai yrittää selviytyä, ensin tuntui, että kaikki on vain yhtä karikkoa. Lopulta aloitin selviytymiseni ilman terapiaa (kokeilin sitä, muttei se auttanut. Terapiatäti vain sekoitti kaikki asiat koko ajan). Nykyään vain hävettää, kuinka olen masennuksessa viillellyt itseäni ja yrittänyt lopettaa elämäni. En kehtaa kenellekään myöntää, että minulla on ollut masennus ja pidän arvet piilossa.
Kyllä kai me kaikki tiedämme, että masennus on tappava tauti ja etteivät kaikki saa sitä koskaan hallintaan. Joidenkin syöpäkin paranee, toisten ei.
Ja sille, jonka mielestä masennus on vain alakuloisia ajatuksia: ajatukset ovat sähköimpulssien liikettä synapseissa, ja välittäjäaineet vaikuttavt siihen, mihin suuntaan ilmpulssit etenevät. Sekä lääkkeiden että liikunnan masennusta parantava vaikutus liittyy siihen, että ne vaikuttavat välittäjäaineiden määrään ja/tai toimintaan.
Jos olen lääkkeettä, ahdistus ja pelot valtaavat arjen yöt. Jännitän kaikkea nukkumaan menosta asiakkaiden tapaamiseen asti, kärsin pakkoajatuksista, en halua liikkua, syödä tai tehdä mitään muuta kuin maata peiton alla.
sisältävän elämän.
No kuka muukaan ne ahistavat ja pelottavat ajatukset ajattelee ku sinä ite? Nii. Ota ite vastuu ajatuksistas ja tunteistas. Ei siihen tarvita vittu mitään tahdonvoimia, vaan älyä, että se oma ajattelu ei vittu lamaannuta. Huom. vastuunottoa ei ole lääkitys. Se on todellista vastuunvälttelyä, kun ei tarvitse tuntea mitään. Tunteet on normaaleja, se ettei tunne, ei oo.
Jos ottasit sen lääkityn pääs sanonko mistä, niin näkisit, että joitenkin ajatukset nyt vaan on alakulosempia d-vitamiinipuutoksessa tai liian vähällä liikunnalla. Se tottakai kohenee, kun ongelma korjaantuu. Niin se vittu on sunki kohallas.
Mikä on sun selitykses, ettet muka voi muuttaa ajatteluas?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä kai me kaikki tiedämme, että masennus on tappava tauti ja etteivät kaikki saa sitä koskaan hallintaan. Joidenkin syöpäkin paranee, toisten ei.
Ja sille, jonka mielestä masennus on vain alakuloisia ajatuksia: ajatukset ovat sähköimpulssien liikettä synapseissa, ja välittäjäaineet vaikuttavt siihen, mihin suuntaan ilmpulssit etenevät. Sekä lääkkeiden että liikunnan masennusta parantava vaikutus liittyy siihen, että ne vaikuttavat välittäjäaineiden määrään ja/tai toimintaan.
Ei, masennus ei ole sairaus, vaan valinta.
Välittäjäaineet kuluvat loppuun, koska ihmiset valitsevat ajatella ajatuksia, jotka saavat heidät voimaan henkisesti huonosti. Alakuloiset ajatukset kuuluvat elämään, ei niille tarvita diagnoosia ja lääkitystä.
Se tuottaa aivoihini puutuvaa mielihyvävälittäjäainetta silloin, kun sen määrä tuntuu olevan hälyttävän matala ja toimintakyky alkaa kärsiä. Uskon, että masennustaipumukseni on aivoperäistä.
Miksi et sitten selvitä sitä, miksi välittäjäainetasosi ovat lopussa? Ja hae muutosta siihen? Se, mitä sieltä suusta menee alas ja mitä ei, on tässä aika lailla tärkein kohta. Ja uni. Eli ruokavalio ja muutkin elämäntavat kuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki vaan puhuu välittäjäaineista ja niiden vähyydestä, mutta eivät viitsi muuttaa elämäänsä siihen suuntaan luonnollisella tavalla, että ne korjaantuisivat.
Veikkaan, että tämä johtuu siitä, että normaalit tunteet on päätetty diagnosoida ja jos on diagnoosi, hoidettaan oiretta eikä itse ongelmaa, ja ei itse voi tietenkään tehdä mitään vaan lääkärin pitää parantaa ja lääkkeillä mielellään.
Hän poisti mun masennuksen.
Kunnia siitä Herralle.
J-P
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivat masennuksen. Seronil auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin koneenhoitaja kun tilalleni laitettiin nuorempi.
Minut siirrettiin tehtäviin, mitä kesäapulaiset tekee.
Olin n. vuoden paskahommissa, kunnes sain tarpeekseni.
En enää jaksanut "kyykytystä". Menin mielenterveystoimistoon
ja sanoin, että tollasen nöyryytyksen jälkeen minun on
mahdotonta palata tonne takaisin töihin.
Tämä tapahtui 2008. Kävin "hoidoissa" ja sain lääkkeitä.
Lääkkeistä ei ollut muuta apua, kuin että paino nousi pirusti.
Lopulta pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle.
Silloin lopetin kaikki "lääkkeet"!
Olen nyt 57v. Enkä ole eläissäni näin hyvin voinut 2012.
Siis en saanut mitäänapua lääkkeistä, vain myönteinen
tapahtuma elämässä auttaa!
Lulen että lääkkeet auttavat vain niitä jotka "uskovat" hoitoon.
Olen tässä oikonut aikalailla, mutta lukekaa "rivienvälistä":)))
Sulla ei kai ongelmaa!
Painu helevettiin täältä viisastelemasta!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut kaikkia viestejä, mutta numero 11 on oikeilla jäljillä.
Oma diagnoosi oli keskivaikea masennus, jonka sain vasta kun meinasin kävellä junan alle. No, yritin syödä jotain Cipralexiä vai mikä olikaan, oksensin vaan kaiken.
Paras lääke oli uni ja sitten ryhmäterapia, tai miksi sitä nyt sitten voi kutsua, paljon hulluja samassa tilanteessa ihmettelemässä.
Vuosi nyt takana, olen päässyt elämän syrjään kiinni, vaikka välillä meinaa flippaa. Ei haittaa, kun tiedän että itse teen valintani. en ole uhri, olen turpaani saanut ja siitä oppinut.
Kokeiltuja:
- alkuun Venlaflaxin, ei apua
- vaihdettiin Paroxetin Ratiopharm, ei apua ja kammottavat sivuvaikutukset
- Vaihdettiin mirtatsapiini. ei auttanut yhtään
- Lisättiin bentso, Rivatril
- ei auttanut, lisättiin mirtan ja bentson päälle neurolepti fluanxol
- Siitä tuli kamalat sivuvaikutukset joten vaihdettiin neuroleptiin Ketipinor
Kun tuonkin teho häipyi kahdessa viikossa, päätin heitttäää kaikki lääkkeet roskikseen ja sitten vaikka kuolla jos en ilman lääkkeitä kestä. Ja siitä lähti mun hidas nousu ylös masennuksesta, kun lääkkeet lopetin. Vieroitusoireet oli aivan kamalat, ja join liikaa viinaa niitä helpottaakseni. Mutta vuodne päästä lopetuksesta olin jo paremmassa kunnossa kuin lääkkeillä koskaan. Nyt olen jo pitkään ollut työkykyinen enkä lainkaan masentunut. Ihan ilman lääkkeitä tai terapiaa. Terapian koin itse pelkäksi turhaksi lässytykseksi josta ei ollut mitään apua. Psykiatrini oli myös sitä mieltä, että mun masennus on aivokemiaperäistä, ei traumoista tai vääristä ajattelumalleista johtuvaa, jolloin terapiasta ei todennäköisesti ole paljoa apua.
Se oli oikea taivaanlahja. Piti mut pinnalla sen aikaa, että sain terapian käyntiin. Noin vuoden terapian jälkeen lääke ajettiin alas. Kävin läpi paljon asioita, opin ajattelemaan positiivisemmin, jätin alkoholin kokonaan pois, opin käsittelemään tunteitani... Aloin harrastaa liikuntaa. Uskon, että nuo asiat ovat ehkäisseet masennuksen uusiutumisen (nyt jo kulunut viitisen vuotta), mutta ilman lääkitystä en olisi selvinnyt.
Se saa minut tuntemaan itseni huonoksi, läskiksi, mitättömäksi ja ties miksi. Liikuntaan, hikoiluun ja sykkeen nousemiseen liittyy minulla niin paljon negatiivisia mielleyhtymiä, että en pysty harrastamaan sitä.