Mikä lääke auttanut teillä, jotka olette selättäneet masennuksen?

tosin ei se auta niihin syihin miksi olen ollut masentunut, siihen on tarvittu terapiaa, mutta lääkkeen avulla olen jaksanut mennä töihin ja olla muutenkin suht normaali ihminen.

lääkkeet saisikin.

kaikkien lääkkeiden ja alkoholin kokonaan pois jättäminen ja terapia.

Sepram kyllä palautti työkyvyn, mutta vei kaikki tunne-elämästä pois. Olen hylännyt yksi kerrallaan lääkkeet, joita on kokeiltu. Kaikki latistavat tunne-elämän ihan täysin.



Psykiatri päätyi toteamaan jo vuosia sitten, että ainakaan serotoniinin takaisinoton estäjät eivät vain sovi minulle.



Olen työstänyt masennuksia oikeastaan henkisesti. Tarvittaessa käynneillä psyksh:n ja terapeutin pakeilla. Ajoittain ahdistus- ja unettomuusoireita on hoidettu Xanorilla ja Stilnoct/ Tenox -yhdistelmällä.



Nykyisin pärjään ilman apuja.

Mulla sellainen käsitys, että lääkkeet helpottavat oireita ja lisäävät toimintakykyä ja terapia puuttuu masennuksen syihin ja auttaa voittamaan ne.

Efexor oli sellainen, joka ei jatkuvan ahdistuksen pois, mutta aiheutti lopulta monta vuotta lopettamisen jälkeen kestäneen liikahikoilun, joka vaikeutti todella paljon sosiaalista elämää... Enkä tarkoita mitään pientä kainaloiden kastumista vaan sitä, että näytin aika ajoin siltä, että olisin tehnyt juuri tunnin pituisen urheilusuorituksen.



Mutta oikeastaan se, mikä masennukseen auttoi, oli että kun ahdistus oli hallinnassa, niin tein vain päätöksen, että alan rakentaa elämääni uudelleen kuntoon, ja vaikka en olisikaan toimintakykyinen, niin silti yritän olla mahdollisimman paljon. Omalla kohdalla tämä alkoi vaikka sellaisista asioista kuin säännöllisestä kaupassa käynnistä ja kunnollisen ruuan laittamisesta useampana kertana viikossa ja eteni siitä ensin osa- ja sitten kokoaikaiseen opiskeluun ja vähitellen myuös sosiaaliseen elämään jne. Eteneminen ei ollut mitään lineaarista suoraan ylöspäin-tyyppistä, mutta jos tarkasteli vaikka parin kuukauden aikavälillä, niin huomasin aina, että vointini keskimäärin oli parantunut.

Litium ja citalopraami auttoivat jonkinverran. Aika paransi, ja se on muuten yksi masennuksen hoitokeinoistakin. Sopii kärsivällisille tyypeille.

Sepram auttoi ahdistukseen, mutta vei mukanaan kyvyn orgasmiin ja ilontunteisiin. Kokeilin jotain muita ja yhdestä pilleristä tuli viikoksi sellainen harhainen olo, että teki mieli vaan hakata päätään seinään.

Ei mikään lääke. Luin vain tämän: http://kutri.net/blog/2012/05/10/enta-jos-masennus-on-vain-ajatus/

Efexor oli sellainen, joka ei jatkuvan ahdistuksen pois, mutta aiheutti lopulta monta vuotta lopettamisen jälkeen kestäneen liikahikoilun, joka vaikeutti todella paljon sosiaalista elämää... Enkä tarkoita mitään pientä kainaloiden kastumista vaan sitä, että näytin aika ajoin siltä, että olisin tehnyt juuri tunnin pituisen urheilusuorituksen.

Mutta oikeastaan se, mikä masennukseen auttoi, oli että kun ahdistus oli hallinnassa, niin tein vain päätöksen, että alan rakentaa elämääni uudelleen kuntoon, ja vaikka en olisikaan toimintakykyinen, niin silti yritän olla mahdollisimman paljon. Omalla kohdalla tämä alkoi vaikka sellaisista asioista kuin säännöllisestä kaupassa käynnistä ja kunnollisen ruuan laittamisesta useampana kertana viikossa ja eteni siitä ensin osa- ja sitten kokoaikaiseen opiskeluun ja vähitellen myuös sosiaaliseen elämään jne. Eteneminen ei ollut mitään lineaarista suoraan ylöspäin-tyyppistä, mutta jos tarkasteli vaikka parin kuukauden aikavälillä, niin huomasin aina, että vointini keskimäärin oli parantunut.

Akuutissa vaiheessa on usein ihan viisasta ottaa vastaan lääkkeellistäkin apua, mutta pitemmän päälle masennuksesta toipuu ja "paranee" vain sillä kuuluisalla "ota itseäsi niskasta kiinni" -systeemillä.

Huomasin, että minulla on taipumus vaipua alakuloihin ja masennusjaksoihn ja aloin tunnistaa ensimmäiset merkit siitä, suurinpiirtein syklinkin. Päätin, että en ala pelätä niitä enää tai heittää hankoja tiskiin. Toivotin masennusjakson tervetulleeksi kuin vanhan vieraan, mutta päätin, että en jää siihen makaamaan kuin muutamaksi päiväksi, sitten on pakko tehdä sitä-ja-tätä.

Vähitellen jaksot ovat lyhentyneet ihan lyhyiksi tai ainakin pystyn toimimaan normaalisti, vaikka ei ihan siltä tunnukaan. Pystyn teeskentelemään reipastumista ja ruokkimaan siten ihan aitoa mielialan kohoamista aika nopeasti. Miehelle voin sanoa: taas se alkaa... En vain jää tunteeseen kieriskelemään, mutta hän ymmärtää miksi olen vähän hymyttömämpi ja loitekyvyn kanssa on kova tiristäminen hetken aikaa. Hän kannustaa lyhyesti ja viisailla ideoilla: taidanpa viedä sut uimahalliin piristymään ja ruvetaan käymään kävelylenkeillä

Liikuntaan patistelu siis auttaa, vaikka se onkin vastenmielisintä mitä voi masentuneena ruveta tekemään.

(Kyllä. Olen kokenut myös vaikeita masennuksia. Olen ollut sairaalassa. En ole heitä, joiden mielestä kevyt lenkkeily parantaa kaiken)

Vielä tehokkaampaa on kuitenkin rankka hikiliikunta. Sen jälkeen kun aloitin sen, en ole syönyt yhtään mielialalääketablettia. Sitä ennen minulla oli kolme diagnosoitua masennusta, josta yksi vakava. Olen käynyt myös terapiassa ja sekin on auttanut. Mikään ei kuitenkaan voita itsensä rääkkäämistä. Terveisin entinen liikunnanvihaaja.

Kertokaapa, masentelijat. Jos masennus on sarja masentuneita ajatuksia ja toivottomuutta tulevaisuuden suhteen jne, niin miten se liikunta tai mikään masennuslääke muuttaa mitään ajattelussa? Peittääkö se vaan ne? Siirtää myöhemmäksi?

otin lainan ja menin analyysiin.



Olen ollut oireeton ja työkykyinen viitisen vuotta.

Näin se vain on. Vietin päiviä sängyssä jaksamatta nousta jaloilleni, itkeskelin, haudoin itsetuhoisia ajatuksia, kaikki toivo mennyt. Näin jatkui jokusen vuoden ajan.



Jonkin aikaa d-vitamiinia syötyäni mieli alkoi hiljalleen kirkastua. Ihan uskomatonta, en edes odottanut tuollaista sivuvaikutusta. Nyt mieliala aaltoilee normaaleissa rajoissa hyvine ja huonoine päivineen. Olen ihan eri ihminen kuin aikaisemmin, työkykyinen, jaksan taas innostua asioista ja olo tuntuu terveeltä. D-vitamiinia syön joka päivä, en mitään mahtavia yliannoksia vaan ihan normisuositusten mukaan, tosin niiden ylärajoilla.



Kohtalotovereita?

En suostunut nuorena mitään lääkkeitä syömään. Parannuin masennuksesta kun elämäntilanne muuttui ja sain paljon uusia kavereita. Tylsä vastaus, mutta oma masennukseni johtui yksinäisyydestä.

oma masennukseni johtui yksinäisyydestä.

Ei, vaan siitä, miten sinä suhtaudut yksinäisyyteen.

Sitä ennen opiskelu ja selvitytyminen siitä.

Mä syön Seroniliä. Pystyn tämän ansiosta käymään töissä, harrastamaan, liikkumaan ja olemaan sosiaalinen.



Jos olen lääkkeettä, ahdistus ja pelot valtaavat arjen yöt. Jännitän kaikkea nukkumaan menosta asiakkaiden tapaamiseen asti, kärsin pakkoajatuksista, en halua liikkua, syödä tai tehdä mitään muuta kuin maata peiton alla.



Ihanaa jos te olette niin hyviä ihmisiä, että mielenterveys kohenee tahdon voimalla. Oikeesti, haistakaa iso vittu.



Mä olen ottanut vastuun itsestäni ja pidän itseni kunnossa lääkityksellä, joka MAHDOLLISTAA normaalin, liikkuvaisen ja harrasteitakin sisältävän elämän.



Se, jonka mieli paranee lenkillä ja D-vitamiinilla, ei aidosti tiedä helvettiäkään mistään alakuloa pahemmasta.

Kertokaapa, masentelijat. Jos masennus on sarja masentuneita ajatuksia ja toivottomuutta tulevaisuuden suhteen jne, niin miten se liikunta tai mikään masennuslääke muuttaa mitään ajattelussa? Peittääkö se vaan ne? Siirtää myöhemmäksi?

Se tuottaa aivoihini puutuvaa mielihyvävälittäjäainetta silloin, kun sen määrä tuntuu olevan hälyttävän matala ja toimintakyky alkaa kärsiä. Uskon, että masennustaipumukseni on aivoperäistä.

Uusilla ajattelumalleilla ja pakollisilla toiminnan ohjaamisilla voin kompensoida vaikeimpia hetkiä niin, että elämä sujuu yhteiskunnallisesti, sosiaalisesti ja lopulta myös itseäni tyydyttävällä tavalla no:5

Joillakin kyse on hyvinkin puhtaasti aivojen kemiasta jolloin tarvitaan lääkitystä ehkä läpi koko elämän. Joillakin taas voi olla syynä aivokemia, ympäristön vaikutus jne. Tai ehkä joku traumaattinen tapahtuma.



Lievän masennuksen hoidossa lenkkeilyllä on yhtä iso teho kuin mielialalääkkeillä. Keskivaikea tai vaikea masennus onkin jo asia erikseen. Tai jos masennuksen lisäksi on esim. pakko-oireita.