Onko ketään muuta jolla jokin elämäntapahtuma on aiheuttanut valtavan kyynistymisen

enkä mä voi antaa sulle mitään lääkettä tohon vaivaan. Nykyään elän yksin enkä rakenna ihmissuhteita. Jossain vaiheessa siihenkin tottuu ja alkaa pitämään sitä luonnollisena tilana ja ajoittain voi olla ihan onnellinenkin.



Ongelma on, että elämä on aika paskaa lopultakin kaikille. Ne pysyvät onnellisina, jotka pystyvät pitämään illuusiolasit nenällään. Mutta ne, jotka on nähneet niiden taakse, eivät luonnollisesti voi enää uskoa illuusioihin. Tsemppiä. Ihmelääkkeitä ei ole.

Ongelma on, että elämä on aika paskaa lopultakin kaikille. Ne pysyvät onnellisina, jotka pystyvät pitämään illuusiolasit nenällään. Mutta ne, jotka on nähneet niiden taakse, eivät luonnollisesti voi enää uskoa illuusioihin. Tsemppiä. Ihmelääkkeitä ei ole.

Puit tämän hyvin sanoiksi. Haluaisin takaisin ne illuusiolasit. ap

sitä muulla pääse eteen päin kuin sillä että aika kuluu vaikka ei haluaisikaan.



Mä oon menettäny uskoni kaikkeen ja kaikkiin, mutta jotenkin vain se elämä tiputtaa mulle uusia ihmisiä ja vanhoja taikaisin joihin usko elää.

Ihan mielenkiinnosta kysyn.

pieniin asioihin, siihen, että teen hyvää tässä lähellä. Minkään muun varaan en rakenna, kuin itseni, ja kaikki hyvä, mitä elämässä on, on plussaa.



Välillä luen uutisia turhautuneena: kuinka ihmeessä asiat voivat olla näin, että itsekkyys, ahneus, materialismi jne. ovat punaisena lankana kaikelle sille, mihin ihmiskunta kulkee. Sitten taas palaan katsomaan vain lähelleni, ja näen niitä pieniä hyviä asioita omassa ja läheisteni elämässä.

Mitä teille on tapahtunut?

Ihan mielenkiinnosta kysyn.

mutta jotain sellaista mistä paljastui se että kaikkein lähimmät, esim. omat vanhemmat, appivanhemmat eivät välitä minusta ihmisenä todellisuudessa juurikaan. Ja sanotaan nyt vielä että en ole tehnyt mitään pahaa tai aiheuttanut mitään pahaa kennellekään. Minulle vain tapahtui kurjia asioita ja siitä sitten taas seurasi asioita jotka on ollut hyvin vaikea sulattaa. ap

Muistan että minäkin olen ihmiskuntaa. Voin edustaa sitä muutosta jonka toivon muissa näkeväni. En mieti sitä kuinka paljon pienet tekoni maailmaa muuttavat, vaan vain sitä että teen parhaani.



Uskonsa menettäneellä on paha olla, eikä sitä pahaa oloa voi paeta mitenkään. Sen sijaan voi yrittää edustaa hyvää, ja silloin on se lohtu että näkee hyvää omassa elämässä.

Sitä ennen olin jo jäänyt leskeksi, ja kokenut lapseni vaikean sairauden ja vammautumisen. Yllättäen se oli avioero joka pudotti ne illuusiolasit.



Se oli ihan käsittämätön tilanne. Siihen oli kaikilla ulkopuolisilla joku mielipide, ja puoli valittuna, vaikkei meistä puolisoista kumpikaan sitä pyytänyt. Läheiset ihmiset oli ihan käsittämättömän raadollisia.

liikenneonnettomuudessa pysyvästi.



Jotenkin elämältä lähti pohja. Lähti usko siihen, että elämä kantaa. Siihen, että elämä antaa jotain hyvää.



Ei anna. Tässä ollaan ja yritetään selvitä edes tämä päivä.

Ja huomenna herään taas tähän samaan painajaisuneen.

kyynistyminen koskee lähinnä työelämää, ei oikein tiedä, mitä pitäisi enää odottaa siltä.

Ja siis töissä tulee vaan vietettyä niin paljon aikaa, että ei voi sanoa, etteikö olisi väliä.



Olen viime aikoina miettinyt, että voinko vaan asennoitua uudelleen ja olla katkeroitumatta tuosta työelämän scheissesta. Se katkeruus vaan myrkyttää oman lopunkin elämäni.

kyynistyminen koskee lähinnä työelämää, ei oikein tiedä, mitä pitäisi enää odottaa siltä. Ja siis töissä tulee vaan vietettyä niin paljon aikaa, että ei voi sanoa, etteikö olisi väliä. Olen viime aikoina miettinyt, että voinko vaan asennoitua uudelleen ja olla katkeroitumatta tuosta työelämän scheissesta. Se katkeruus vaan myrkyttää oman lopunkin elämäni.

Eli työelämä tökkii (peli on mennyt aika kovaksi - ja samalla pintaliito-tekopirteys-arvot painavat paljon... Ihan oksettaa välillä).

Ja, no, viime aikoina myös "ystävyys/kaveruus"-asiat ovat aiheuttaneet kyynistymistä. On vaan tullut eteen kaikenlaista, mikä on tuonut esiin ihmisten itsekkyyden, tekopyhyyden ja pinnallisuuden... Pettymys ja yksinäisyyden tunteet ovat päällimäisenä.

Mä oon menettäny uskoni kaikkeen ja kaikkiin, mutta jotenkin vain se elämä tiputtaa mulle uusia ihmisiä ja vanhoja taikaisin joihin usko elää.

Liian monta pahaa asiaa tapahtui pienen ajan sisällä. Sinänsä ihan tavallisia juttuja, kuten läheisen vakava sairastuminen, rakkaan ihmisen kuolema, työttömyys, pettäminen... Mutta kun se kaikki tapahtui ikään kuin kerralla, rytinällä, niin tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Se vei pohjan elämältä pitkäksi aikaa. Ja sitä toivottomuuden tunnetta kesti kauan. Ulkoisesti toimin kuten kuka tahansa muu, mutta sisälläni vallitsi toinen todellisuus. Esimerkiksi pitkän tähtäimen suunnitelmien tekeminen loppui kokonaan. Tuntui turhalta suunnitella, kun ajatteli, että koska tahansa saattaa taas tapahtua jotain ihan kamalaa.

Toipuminen on tapahtunut jotenkin salakavalasti ihan itsestään. Jossain vaiheessa aloin huomata, että kyllä minullekin tapahtuu myös hyviä asioita. Ja ympärilläni on myös hyviä ihmisiä. Aika parantaa.

kyynistyminen koskee lähinnä työelämää, ei oikein tiedä, mitä pitäisi enää odottaa siltä. Ja siis töissä tulee vaan vietettyä niin paljon aikaa, että ei voi sanoa, etteikö olisi väliä. Olen viime aikoina miettinyt, että voinko vaan asennoitua uudelleen ja olla katkeroitumatta tuosta työelämän scheissesta. Se katkeruus vaan myrkyttää oman lopunkin elämäni.

Eli työelämä tökkii (peli on mennyt aika kovaksi - ja samalla pintaliito-tekopirteys-arvot painavat paljon... Ihan oksettaa välillä).

Ja, no, viime aikoina myös "ystävyys/kaveruus"-asiat ovat aiheuttaneet kyynistymistä. On vaan tullut eteen kaikenlaista, mikä on tuonut esiin ihmisten itsekkyyden, tekopyhyyden ja pinnallisuuden... Pettymys ja yksinäisyyden tunteet ovat päällimäisenä.

Tää oli kuin suoraan mun ajatuksista.

Liikaa virheitä tapahtuu ja laiminlyöntejä - omalla kohdalla esim nämä:



- äiti valitti vatsakipuja 2 vuotta - tulkittiin lihaskivuiksi eikä tutkittu kunnolla kun oli 66v. Kuolinsyy hormoniperäinen maksakirroosi (lähes absolutisti koko elämänsä) ja sen aiheuttama aortan repeämä

- putosin portaista viimeisilläni raskaana, 8 tunnin päivystyksessä roikkumisen jälkeen ei voitu (tietenkään) kuvata jalkaa vaan minut lähetettiin keppien kanssa kotiin. Niillä sitten linkutin viikon töissä kunnes sain kotiin sairaslomalapun.... lääkäri "unohti" mainita loman

- kätilön (ei tälläkertaa lääkäri) piti laittaa minulle supistusten estotippa 33 raskausviikolla -laittoi käynnistystipan ja lapsi syntyi keskosena

- nyt todettu borrelioosi - sain tapella itselleni 3 vkon antibioottikuurin, tuskin tulen muuta hoitoa kipuihini koskaan saamaankaan......



Et silleen, ja tästä maksetaan veroista mansikoita.... ihan sama julkkari tai yksityispuolella....

ja siihen, että Suomi olisi oikeusvaltio. Uskoin ennen sokeasti siihen, että täällä oikeus voittaa ja paha saa palkkansa. Kuitenkin olen erittäin läheltä seurannut poliisin ja oikeuslaitoiksen mielivaltaisuutta, joihin liittyy turhia kotietsintöjä, pidätyksiä jne. Asioita, joita en olisi koskaan voinut villeimmissä painajaisissanikaan kuvitella omalle kohdalleni.