Olen vihainen äidilleni siitä, että asetti alkoholistimiehensä meidän lapsiensa edelle :(

kantaa vihaa sisälläni, se on turhaa. Olen täydessä sovussa menneen kanssa ja vastaan vain omasta tulevaisuudestani. Vihan kantaminen polttaa vain loppuun.

Hei mä en kiellä itseltäni niitä tunteita enkä mitään muutakaan. Mutta olen onnellinen siitä, etten ole jäänyt tuleen makaamaan kuten esimerkiksi toinen sisaruksistani. Ja hänestä kyllä huomaa, kun edelleen keski-ikäisenä syyttelee vanhempiaan ja sitä ja tätä. Kyllä säkin pystyt itsellesi jotain tekemään niin huomaat että elämä on paljon parempaa. Toi kauheen mittava agresiivinen olotilas ei tee sulle mitään hyvää, syö vaan sua. Ala elää, omilla avuillasi.

Miksi pitää jankuttaa? Mistä olet saanut käsityksen, että en ole "tehnyt itselleni mitään"? Miksi sanot, että minä en elä omilla avuillani? Miksi tällaista jatkuvaa dissaamista? Saatko tästä jotain?

Mulla on takana rankkoja juttuja. Ikinä en ole periksi antanut. Vuosia menin eteenpäin "pakene mennyttä, katso eteenpäin" tyylillä, päällepäin kaikki hyvin, mutta syvällä sisällä paha olla. Syvällä aina tunne etten ikinä täysin kelpaa tai etten ikinä ole tarpeeksi hyvä. Sitten törmäsin "kiviseinään." Tuli romahdus. Nyt käyn läpi koko elämän historiaani ja etsin vastauksia siihen, miksi minulla on sellaisia ongelmia ja vääränlaisia toimintamalleja elämässäni, mitkä vaikeuttavat olemistani ja elämistäni. Ihan itse kannan vastuuta hyvinvoinnistani nyt ja etsin ratkaisuja. Se että tunnen vihaa ei tarkoita, ettenkö itse vastaisi onnellisuudestani. Mulle vaan on niin, että se viha on tunnettava, koska se on juuri se, mikä on kääntynyt itseäni vastaan. Mullakin on oikeus olla vihainen! :) Eikä mun tarvitse kaikkea niellä, eikä kaikista maailman ihmisistä huolehtia. Tärkeintä, että huolehdin itsestäni.

Hyödytkö sä siitä jotain, että kannat sisälläsi vihaa?

Yllättävän vähän siedät kritiikkiä omista valinnoistasi kun ottaa huomioon, että sun koko pointtis perustuu sille, että oot vihainen toisen ihmisen valinnoista. Kyse ei muuten ole mistään pakoilusta vaan hyväksymisestä asiat sellaisena kun ne on ollut ja vaatia itseltään se voima elää nykyhetkessä, koska on oikeutettu olemaan onnellinen. Eikä mitään hampaat irvessä puurtamista.

Tää uhriutuminen on yhteiskunnallisestikin merkittävä kysymys, sillä jossain vaiheessa se pahoinvoinnin kierre on katkaistava ja uuden sukupolven vastattava omasta onnellisuudestaan.

valitsen lapsen. Mies on aikuinen, ei hoivattava lapsi. Teen kaikki päätökset aina ajatellen ensimmäiseksi lapsen etua.



Ehkäpä juuri siksi meillä menee miehenkin kanssa hyvin, hänkin osaa arvostaa hyvää äitiä, ja myös miehelle lapsi on kaikkein tärkein.



Jos miestä ei kiinnostaisi katsoa sitä, että lapsi menee hänen edelleen, niin on vapaa lähtemään. Jos ei sovi, tuossa on ovi...



Miettikää nyt eukot! Se ukko voi lähteä nuoremman perään siinä vaiheessa kun lapsi on vaikka 18, tai aikaisemmin. Ikinä, ikinä ei pidä laskea mitään toisen ihmisen varaan. Ja miettikääpä kuinka kadutte, että hyysäsitte jotain aikuista ukkoa, ja lapset jäi kakkoseksi! Mitä teille siinä vaiheessa jää? Ei mitään, olette yksin.



Elämäni tärkein ihminen on lapsi, toiseksi tärkein minä itse.



Ja naurettavia get over it-tyyppisiä neuvoja täällä annettu, aikuisellekin alkoholistin kanssa asuminen on hirveän ahdistavaa, saati lapselle.



Lapsi on täysin vanhempiensa armoilla, ja aikuiset tekevät sen ilmapiirin kotiin! Ei tarvita edes alkoholia, vaan mielisairas / tunnevammainen aikuinen, niin koti on jo ahdistava paikka! Itse en jaksaisi hetkeäkään kodissa, jossa ei saa olla vapaasti ja nauraa, leikkiä, remuta...



Vanhemman tehtävä on helppo. Huolehtia, että lapsella on puhtaita ja lämpimiä vaatteita, ruokaa, suht säännöllinen elämänrytmi, hoivaa, kavereita ja leluja. Omasta viihtymisestään lapsi huolehtii itse, kun puitteet on kunnossa ja ilmapiiri on oikea.

Hei mä en kiellä itseltäni niitä tunteita enkä mitään muutakaan. Mutta olen onnellinen siitä, etten ole jäänyt tuleen makaamaan kuten esimerkiksi toinen sisaruksistani. Ja hänestä kyllä huomaa, kun edelleen keski-ikäisenä syyttelee vanhempiaan ja sitä ja tätä. Kyllä säkin pystyt itsellesi jotain tekemään niin huomaat että elämä on paljon parempaa. Toi kauheen mittava agresiivinen olotilas ei tee sulle mitään hyvää, syö vaan sua. Ala elää, omilla avuillasi.

Miksi pitää jankuttaa? Mistä olet saanut käsityksen, että en ole "tehnyt itselleni mitään"? Miksi sanot, että minä en elä omilla avuillani? Miksi tällaista jatkuvaa dissaamista? Saatko tästä jotain?

Mulla on takana rankkoja juttuja. Ikinä en ole periksi antanut. Vuosia menin eteenpäin "pakene mennyttä, katso eteenpäin" tyylillä, päällepäin kaikki hyvin, mutta syvällä sisällä paha olla. Syvällä aina tunne etten ikinä täysin kelpaa tai etten ikinä ole tarpeeksi hyvä. Sitten törmäsin "kiviseinään." Tuli romahdus. Nyt käyn läpi koko elämän historiaani ja etsin vastauksia siihen, miksi minulla on sellaisia ongelmia ja vääränlaisia toimintamalleja elämässäni, mitkä vaikeuttavat olemistani ja elämistäni. Ihan itse kannan vastuuta hyvinvoinnistani nyt ja etsin ratkaisuja. Se että tunnen vihaa ei tarkoita, ettenkö itse vastaisi onnellisuudestani. Mulle vaan on niin, että se viha on tunnettava, koska se on juuri se, mikä on kääntynyt itseäni vastaan. Mullakin on oikeus olla vihainen! :) Eikä mun tarvitse kaikkea niellä, eikä kaikista maailman ihmisistä huolehtia. Tärkeintä, että huolehdin itsestäni.

Me ollaan kaikki erilaisia, joten käsitelläänkin asioita myös erilailla. Ei voi sanoa, että yksi tapa olisi se ainut oikea.

Ymmärrän hyvin sua, ja sitä että olet vihainen. Mulla on ollut myös se vaihe että olin tosi vihainen kaikeasta mitä tapahtui lapsuudessa (ei alkoholismia mutta väkivaltaa ja muuta), ja tässä "vihavaiheessa" myös käsittelin asiaa paljon ajatuksissani ja aloin ymmärtämään itseänikin paremmin, miksi regoin tietyllä lailla ja mistä jotkut käyttäytymismallit on peräisin.

Nyt (viimeinkin) olen päässyt vihasta ja isoimmasta surusta eroon, ja olen myös voinut muuttaa itsessäni noita käyttäytymismalleja parempaan suuntaan.

Silti edelleen tiedän että vanhempani tekivät paljon virheitä, mutta en enää ole vihainen. Siitä vihasta pääsi yli sillä että sen käsitteli. Siihen menee aikaa, toisillä enemmän ja toisilla vähemmän.

Itse olin myös perheestä jossa en saanut ikinä olla oma itseni, tuntui että minua muokattiin muottiin sopivaksi, enkä siihen sopinut vaikka kuinka parhaani yritin. Omat tunteet piti myöskin tukahduttaa, ja pitkään en osannut osoittaa rakkautta, pettymystä tai surua oikealla lailla. Nämä piti kaikki opetella uusiksi.

Toivon sulle kaikkea hyvää, tiedän että pääset tuosta vihavaiheesta kyllä yli vaikka aikaa siihen saattaa mennä. Joidenkin meistä on vain se matka tehtävä :)

-ohis

yksinään ja miettiä mikseivät lapsensa pidä häneen yhteyttä.

Äitisi ei välttämättä ollut väärässä.

Saavat helliä sitä viinapulloaan ihan rauhassa vaan. Välit olen katkaissut jo aikoja sitten.

no voi kyynel. Ai että ihan masennus. Ei pahalla, mutta 16v teiniangstinenkin saa diagnoosin.Mäkin olen saanut vakavan masennuksen diagnoosin, valitsin kuitenkin pärjäämisen, en piiloutumista diagnoosin taakse. Btw tutki asiaa, noi diagnoosit on 99% hölynpölyä ja mututuntumaa.

Mutta tosiaan jos se sua helpottaa niin ole hyvä ja uhriudu Ja ole niin pirun masentunut. Kaikki sun tunteet on oikeita ja hyviä, jopa se vihaisuuskin, mutta mä olen erimieltä siitä, että se viha tai uhriutuminen olisi mikään kantava voima, sillä se siirtää pois vastuuta siltä sun elämän tärkeimmältä henkilöltä.

Mikä sun ongelma on? Miksi koet tarvetta vähätellä mun tilannetta, sairauksia ja toimintatapoja? Sä et tiedä musta yhtään mitään. Jos tämän ketjun aihe ei sua kiinnosta tai se sua harmittaa, niin mene johonkin toiseen ketjuun tai mene vaikka terapiaan. Ei tarvii tulla vittuilemaan masennuksesta kärsivälle alkoholistin lapselle. Etsi uhrisi muualta. Kiitos.

Käytöstavat sulta ainakin jäi oppimatta...

Hän oli oman aikakautensa kasvatuksen uhri ja teki parhaansa sen tiedon mukaan, mikä hänellä oli.

En minä äitiäni vihaa, mutta isääni eli sitä alkohlistia vihasin kauan.

Tiedän sen, vaikka olen absolutistiperheessä kasvanut absolutisti.

Rakkaus on luja side ja puolison alkoholismi ei välttämättä kuihduta rakkautta. Sinä voisit nähdä äitisi olosuhteiden uhrina, kuten sinäkin olit. Kun antaa anteeksi, on kevyempi taakka jatkaa matkaa eteenpäin. Ihan itsesi vuoksi.

tai maton alle lakaisusta. Vaan siitä, että hyväksyy lapsuutensa ja päättää, että minulla on vara valita. Annanko sen tuhota minut vai otanko elämäni käsiini.

Ja kyllä, minulla on myös ollut sellainen lapsuus, että jos alkoholismi olisi ollut ainoa pelättävä asia, pitäisin lapsuuttani jopa normaalina. Lapselle voidaan tehdä paljon pahempiakin asioita kuin alkoholismi.

Pakko myöntää. Tässä piilee loppujen lopuksi kuitenkin totuuden siemen.

Pakko myöntää. Yritin vuosikaudet niin, että katson vain eteenpäin. Mulle se ei ollut lopullinen ratkaisu, ikävä kyllä. Se mennyt otti mut kiinni ja hakkaan päätäni seinään uudelleen ja uudelleen. Se mitä olin vuosia paennut ei jättänyt rauhaan. Jos jollekin toiselle toimiva ratkaisu on lakaista mennyt maton alle, se hänelle suotakoon. Ihan turha tulla vänkäämään sille jolla pakoon juokseminen ei toiminutkaan pidemmän päälle.

Onneksi on esim. vertaistukiryhmiä ja terapiaa tarjolla:

<a href="http://www.kaleva.fi/teemat/hyva-elama/hapea-hiertaa-alkoholistin-aikui…" alt="http://www.kaleva.fi/teemat/hyva-elama/hapea-hiertaa-alkoholistin-aikui…">http://www.kaleva.fi/teemat/hyva-elama/hapea-hiertaa-alkoholistin-aikui…;

<a href="http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Onnellinen-lapsuus-aikuisena/1287/" alt="http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Onnellinen-lapsuus-aikuisena/1287/">http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Onnellinen-lapsuus-aikuisena/1287/</a&…;

jos alkoholismi olisi ollut ainoa pelättävä asia, pitäisin lapsuuttani jopa normaalina. Lapselle voidaan tehdä paljon pahempiakin asioita kuin alkoholismi.

Mistä teitä kusipäitä oikein pulppuaa mitätöimään toisten kokemuksia? Että alkoholistiperheessä kasvaminen on lapselle vaan pikkumurhe :D

Vittu mitä kusipäitä! Niin av:ta, niin av:ta. Tulkis hyvä mieli? :)

no voi kyynel. Ai että ihan masennus. Ei pahalla, mutta 16v teiniangstinenkin saa diagnoosin.Mäkin olen saanut vakavan masennuksen diagnoosin, valitsin kuitenkin pärjäämisen, en piiloutumista diagnoosin taakse. Btw tutki asiaa, noi diagnoosit on 99% hölynpölyä ja mututuntumaa.

Mutta tosiaan jos se sua helpottaa niin ole hyvä ja uhriudu Ja ole niin pirun masentunut. Kaikki sun tunteet on oikeita ja hyviä, jopa se vihaisuuskin, mutta mä olen erimieltä siitä, että se viha tai uhriutuminen olisi mikään kantava voima, sillä se siirtää pois vastuuta siltä sun elämän tärkeimmältä henkilöltä.

Mikä sun ongelma on? Miksi koet tarvetta vähätellä mun tilannetta, sairauksia ja toimintatapoja? Sä et tiedä musta yhtään mitään. Jos tämän ketjun aihe ei sua kiinnosta tai se sua harmittaa, niin mene johonkin toiseen ketjuun tai mene vaikka terapiaan. Ei tarvii tulla vittuilemaan masennuksesta kärsivälle alkoholistin lapselle. Etsi uhrisi muualta. Kiitos.

Käytöstavat sulta ainakin jäi oppimatta...

Olihan se Mannerheimin lastensuojeluliitossa lakinaisena toiminut nainenkin antanut turkkilaisen miehensä naida perheen lapsia 10 vuotta putkeen ja kuunnellut oven takana kun kebabmies raiskaa ja hakkaa perheen tyttäriä. Halonen sitten palkitsi tämän naisen kun oli niin kivasti toiminut pakolaisten hyväksi jne. Sittemmin sai kenkää MLL:ltä kun omat lapset huostassa ja mies sai yli 10 vuoden tuomion. Hienosti pitivät kulissia pystyssä, olivat Lions-clubin jäseniä jne. Mitä ei suomalainen nainen tekisi miehensä eteen, etenkin multikulti-suhteissa usein nainen on ns itsetunnoton hylkiö ja toinen osapuolu narsistinen lukutaidoton rikollinen niin tietää sen.

[muutaman viikon päästä myönnettiin varovasti mieheni kanssa toisillemme, että puoliso on kummallekin lasta tärkeämpi ja rakkaampi.





Jos rakas mieheni heittäytyisi juopoksi niin luulen, että pystyisin lähtemään vasta kun rakkaus on kuollut, en automaattisesti lasten

takia...







että, ET voisi jättää miestäsi ennenkuin rakkaus olisi kokonaan kuollut?



Laitat miehesi lastesi edelle?



Et sinä kuule järjettömästi rakasta niitä lapsiasi. Rakastat järjettömästi miestäsi! Tämä on totuus.



Jos rakastaisit järjettömästi lapsiasi, et miettisi hetkeäkään, jos lapsesi hyvinvointi olisi uhattuna, että lähtisit lastesi kanssa liitosta. Mutta nythän et voi lähteä, "ennenkuin rakkaus miestäsi kohtaan on kokonaan kuollut"



Älä kuule petä itseäsi. Olet niitä äitejä ja naisia, joille mies on tärkeämpi kuin omat lapset.

se vain syö sinut.

Kuten joku jo sanoikin. Jos haluat jäädä vihaasi ja itsesääliisi kiinni, jatkat sitä mustaa kierrettä seuraavalle sukupolvelle.

Jonkun on oltava sinun ketjustasi se rohkea, joka päättää, että alkaa itse luoda omaa elämää ja päästää irti sukupolvien mustasta pedagokiikasta.

Joskus ihmiset pelkäävät ottaa vastuun omasta elämästään. On turvallista masennella ja olla uhri. Rohkeus elää omaa elämää ja tehdä itse valinnat, voi olla peloittavaa.

Mutta meillä on yksi elämä. Sanon ihan suoraan, että itse teet valintasi, miten tulevaisuus menee. Lapsuuttasi et ole voinut valita.

jos alkoholismi olisi ollut ainoa pelättävä asia, pitäisin lapsuuttani jopa normaalina. Lapselle voidaan tehdä paljon pahempiakin asioita kuin alkoholismi.

Mistä teitä kusipäitä oikein pulppuaa mitätöimään toisten kokemuksia? Että alkoholistiperheessä kasvaminen on lapselle vaan pikkumurhe :D

Vittu mitä kusipäitä! Niin av:ta, niin av:ta. Tulkis hyvä mieli? :)

Olihan se Mannerheimin lastensuojeluliitossa lakinaisena toiminut nainenkin antanut turkkilaisen miehensä naida perheen lapsia 10 vuotta putkeen ja kuunnellut oven takana kun kebabmies raiskaa ja hakkaa perheen tyttäriä. Halonen sitten palkitsi tämän naisen kun oli niin kivasti toiminut pakolaisten hyväksi jne. Sittemmin sai kenkää MLL:ltä kun omat lapset huostassa ja mies sai yli 10 vuoden tuomion. Hienosti pitivät kulissia pystyssä, olivat Lions-clubin jäseniä jne. Mitä ei suomalainen nainen tekisi miehensä eteen, etenkin multikulti-suhteissa usein nainen on ns itsetunnoton hylkiö ja toinen osapuolu narsistinen lukutaidoton rikollinen niin tietää sen.

Niin tämä nainen puolusteli muslimien oikeuksia perheen reikiin vielä tapauksen jälkeenkin vaikka omat lapset olivat täysin häiriintyneitä, keskiarvot 5 koulussa jne. Asemasta ja hyvistä ystävistä oli kuitenkin hyötyä, koska nainen ei saanut mitään tuomiota, ei mitään! Menetti työpaikkansa MLL:ssa, siinä kaikki ja sai aika nopeasti uuden byrokraattihomman jostain pakolaiskeskuksesta tms.

Ehkä tällä henkilöllä on vielä se viha-vaihe käsittelemättä kesken?



Jotta ihminen pystyy antamaan anteeksi sielunsa pohjalta, niin pitää ensin myöntää itselle tapahtunut, kohdata se, ja varsinkin ne kaikki negatiiviset tunteet (suru, viha, pettymys) jonka jälkeen kun ne tunteet on vellottu pohjamutia myöten voi alkaa anteeksianto ja ehkä ex-vihankohteen ymmärrys myös hänen tilannettaan kohtaan.



Käsittelemättömät tunteet toimivat vihan käyttövoimana. Kun uskaltaa ne tunnustaa ja tuntea, vihalta katoaa voima, ja tilalle voi tulla anteeksianto ja sovinto mennesyyden tapahtumia kohtaan.

Olette ilkeitä ihmisiä. Mä kerron kokemuksiani ja tunteitani ja te väitätte tietävänne ne paremmin. Mistä olette saaneet käsityksen, että en tee asioille mitään? Tai että en pyri eteenpäin? Mä nimenomaan haluan katkaista sen sukupolvien ketjun, mikä mun isän puolella on mennyt. Alkoholismia ja muita ongelmia, isältä pojalle aina eteenpäin.



Mulle tämä vihan tunne, sen salliminen on iso askel eteenpäin. Olen aina ollut kiltti tyttö ja tukahdutettu, olen elänyt niinkuin olen kuvitellut muiden toivovan ja silti aina pitänyt itseäni vääränlaisena. Nyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen tajuan, että mullakin on oikeus tunteisiini, myös niihin negatiivisiin, ja että mulla on oikeus olla minä. En todellakaan aio jäädä vihaan kiinni, vaan antaa sen vihdoin tulla, jotta se pääsee minusta ulos. Sitten voin jatkaa matkaa vahvempana. Tähän asti olen kaiken vihan nimittäin kohdistanut hiljaisesti itseeni, vihaamalla ja ruoskimalla itseäni jokaisesta virheestä, viiltelemällä, masennuksella, armottomuudella ja muuta kökköä.

Olen itse lähtenyt kotoa 15v pois ja ottanut vastuun omasta elämästä. Asia on käsitelty ja olen ymmärtänyt äitini taustat ja kasvatuksen ja ymmärrän hänen ratkaisunsa.

Vihannut olen joskus, mutta tajusin sen turhaksi. En jaksa jauhaa asioita jauhamisesta päästyäni. Mitä olen itse seurannut, niin ihmiset, jotka niitä jauhavat, eivät pääse niistä koskaan yli. Kun jatkuvasti jauhetaan ja kaivetaan pohjamutia myöten, ne eivät silti miksikään muutu.

Naistenlehtipsykologiaa tuo, että pitää kaivaa kaivamisen jälkeen ja tuntea syvempääkin syvemmin ja sitten vihan aika jne..

Toki on erilaisia ajatusmaailmoja tässäkin. Jotkut terapiat menevät tosiaan sen kaavan mukaan, että lapsuudesta pitää kaivaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat ja niitä jauhetaan ja tunnetaan ja tunnetaan ja sitten odotetaan, että kun on vuosia vihattu ja tunnettu niin tylee yhtäkkinen eheytyminen.

Ei se sun lapsuus sieltä silti poistu.

Asiaa voi käsitellä niinkin, että ottaa oman elämänsä haltuunsa ja hyväksyy lapsuutensa ja ajattelee, että ihmiset ovat aina olleet vajavaisia. Jopa sinun vanhempasi. Ja jopa sinä itse.

Ehkä tällä henkilöllä on vielä se viha-vaihe käsittelemättä kesken?

Jotta ihminen pystyy antamaan anteeksi sielunsa pohjalta, niin pitää ensin myöntää itselle tapahtunut, kohdata se, ja varsinkin ne kaikki negatiiviset tunteet (suru, viha, pettymys) jonka jälkeen kun ne tunteet on vellottu pohjamutia myöten voi alkaa anteeksianto ja ehkä ex-vihankohteen ymmärrys myös hänen tilannettaan kohtaan.

Käsittelemättömät tunteet toimivat vihan käyttövoimana. Kun uskaltaa ne tunnustaa ja tuntea, vihalta katoaa voima, ja tilalle voi tulla anteeksianto ja sovinto mennesyyden tapahtumia kohtaan.

Hienoa miten vihdoin jaksat ja uskallat käydä raskaat ja kipeät vaiheet elämässäsi läpi. Vaiheet, jotka ovat seuranneet sinua läpi elämäsi.



Toivon sinulle kaikkea hyvää. Ehkä se paskakiintiö kohdallasi alkaa olla kohta ohi, ja alkaa parempi vaihe elämässäsi.



Itke, sure ja vihaa. Sinulla on oikeus itkeä menetettyä lapsuutta ja vanhemmuutta ja hoivaa. Et ole saanut olla heikko tai avuton, vaan toisten riippuvuudet ovat syöneet sen tilan mikä sinulle olisi lapsena kuulunut, tulla hoivatuksi ja kohdatuksi kaikkine tarpeinesi ja tunteinesi.



Vanhempasi eivät ole jaksaneet eivätkä kyenneet olla sinulle oikeita vanhempia.



Saat vielä nähdä, että pystyt olemaan itsekin onnelinen, kunhan pääset lapsuutesi aiheuttamasta paskalaarista eroon.



Suosittelen hyvää terapeuttia. Nopeuttaa prosessia.