Olen vihainen äidilleni siitä, että asetti alkoholistimiehensä meidän lapsiensa edelle :(

Pakko sanoa, että en ymmärrä tätä jatkuvaa jauhamista

Olen itse lähtenyt kotoa 15v pois ja ottanut vastuun omasta elämästä. Asia on käsitelty ja olen ymmärtänyt äitini taustat ja kasvatuksen ja ymmärrän hänen ratkaisunsa.

Vihannut olen joskus, mutta tajusin sen turhaksi. En jaksa jauhaa asioita jauhamisesta päästyäni. Mitä olen itse seurannut, niin ihmiset, jotka niitä jauhavat, eivät pääse niistä koskaan yli. Kun jatkuvasti jauhetaan ja kaivetaan pohjamutia myöten, ne eivät silti miksikään muutu.

Naistenlehtipsykologiaa tuo, että pitää kaivaa kaivamisen jälkeen ja tuntea syvempääkin syvemmin ja sitten vihan aika jne..

Toki on erilaisia ajatusmaailmoja tässäkin. Jotkut terapiat menevät tosiaan sen kaavan mukaan, että lapsuudesta pitää kaivaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat ja niitä jauhetaan ja tunnetaan ja tunnetaan ja sitten odotetaan, että kun on vuosia vihattu ja tunnettu niin tylee yhtäkkinen eheytyminen.

Ei se sun lapsuus sieltä silti poistu.

Asiaa voi käsitellä niinkin, että ottaa oman elämänsä haltuunsa ja hyväksyy lapsuutensa ja ajattelee, että ihmiset ovat aina olleet vajavaisia. Jopa sinun vanhempasi. Ja jopa sinä itse.

Joo. Konstit on monet. Mulla lähdettiin siitä, että meidän perheessä on kielletty se asia, että yksi on alkoholisti. Vuosikaudet asia on käännetty niin, että "ei isäsi ole alkoholisti, hän on vaan niin sairas ja juo sen vuoksi". Joo. On sairas, mutta on myös alkoholisti. Mun perheessä tämä alkoholismi oli niin vaiettu asia, että mulla meni vuosikausia päästä yli niistä puolustusmekanismeista, millä tätä yhden juomista ja käytöstä on puolusteltu. Olin jankuttanut itselleni, että ei isä ole alkoholisti, hän on vaan niin sairas.

Törmäsin kirjoitukseen, missä käyty läpi alkoholistiperheen lapsien eri rooleja ja muutenkin alkoholistien lapsien tyypillisiä käytösmalleja. Tajusin, että herranjestas, mullahan on niistä suurin osa! Etten olekaan mikään friikki, vaan että lapsuudestani ne tietyt jutut on muhun jäänyt. En todellakaan voi vastuuta elämästäni kellekään muulle sysätä, mutta nyt tajuan mistä ne jutut juontavat, miksi olen ylikiltti, ylihuolehtivainen, ylikriittinen itselleni jne jne. Mulle tämän asian tajuaminen on ollut läpimurto, siis etten olekaan ainutlaatuinen friikki ongelmineni, vaan tyypillinen alkoholistin lapsi. Nyt sitten vaan yritän saada näitä asioita järjestykseen, että olisi helpompi elää ja ettei paha siirtyisi seuraavalla sukupolvelle.

Olet kyllä aika yksioikoinen puusilmä.



Sinä olet selvinnyt sillä taktiikalla, että olet voinut ikään kuin oven sulkea menneisyydelle ja jakaa matkaa.



Ensinnäkin tilanteesi on voinut olla paljon vähemmän traumatisoiva kuin edellisellä kirjoittajalla. Sinun tapauksessasi olet voinut irrottautua jo varhain vanhemmistasi, ja jättää heidät omanonnensa nojaan.



Toisilla voi olla erittäin syyllistävän, ripustautuvat vanhemmat, paljon manipulointia ja paljon tunneriippuvuutta takana...



On aika itsekeskeistä oman kokemuksen pohjalta verrata sitten muiden elämään. Tyyliin koska "Minä olen näin tämän asian kokenut, niin tämä on totuus muidenkin elämässä".



Ajatteles vaikka sellaista isää joka panee pientä tyttöään alkaen viisivuotiaasta viisitoistavuotiaaksi. Kyllä siinä on kuule aikamoiset traumat ja vihat takana uhrilla, joista sinä et välttämättä tiedä osaakaan. Uhrilla on aina oikeus tunteisiinsa, ja oikeasti jos niitä traumoja ei käy läpi, niin kyllä niiden vangiksi helposti jää. Terapeuttihan ei mässäile niissä traumoissa huvikseen, vaan aletaan nähdä niissä uhrin selviytymistarinaa jonka pohjalta uhri voi ymmärtää omat tunteet ja omat selvitysmisstrategiansa.

Äitisi ei välttämättä ollut väärässä.

Kyllä mun mielestä ap:n äiti oli todellakin väärässä.

Viha pitää tuntea - kukapa ei olisi vihainen vastaavassa tilanteessa? Sitten voi antaa anteeksi. Ymmärrystä sen sijaan omilta vanhemmilta ei kannata jäädä odottamaan, sitä jos saa niin hyvä, mutta usein ymmärrys jää hautaan asti saamatta.



Järkyttävän ilkeää kommentointia muuten täällä toisten suru-viha-selvitytyminen -prosesseja kohtaan täällä. Jotenkin vaikea uskoa, että nuo loanheittäjän voisivat olla ihan täysn selvinneitä ihmisiä, kun kykenevät tuollaiseen vyön alle lyömiseen. Huh huh.

Meillä oli lisäksi väkivaltaa, minut on raiskattu lapsena ja yritetty tappaa monta kertaa.

Ovea en ole pannut kiinni, mutta niiden asioiden jatkuva jauhaminen läpi elämän ei asioita muuksi muuta.

Älkää antako paskan lapsuuden pilata aikuisuuttanne ja elämäänne. Silloin se paska lapsuus on voittanut.

Olet kyllä aika yksioikoinen puusilmä.

Sinä olet selvinnyt sillä taktiikalla, että olet voinut ikään kuin oven sulkea menneisyydelle ja jakaa matkaa.

Ensinnäkin tilanteesi on voinut olla paljon vähemmän traumatisoiva kuin edellisellä kirjoittajalla. Sinun tapauksessasi olet voinut irrottautua jo varhain vanhemmistasi, ja jättää heidät omanonnensa nojaan.

Toisilla voi olla erittäin syyllistävän, ripustautuvat vanhemmat, paljon manipulointia ja paljon tunneriippuvuutta takana...

On aika itsekeskeistä oman kokemuksen pohjalta verrata sitten muiden elämään. Tyyliin koska "Minä olen näin tämän asian kokenut, niin tämä on totuus muidenkin elämässä".

Ajatteles vaikka sellaista isää joka panee pientä tyttöään alkaen viisivuotiaasta viisitoistavuotiaaksi. Kyllä siinä on kuule aikamoiset traumat ja vihat takana uhrilla, joista sinä et välttämättä tiedä osaakaan. Uhrilla on aina oikeus tunteisiinsa, ja oikeasti jos niitä traumoja ei käy läpi, niin kyllä niiden vangiksi helposti jää. Terapeuttihan ei mässäile niissä traumoissa huvikseen, vaan aletaan nähdä niissä uhrin selviytymistarinaa jonka pohjalta uhri voi ymmärtää omat tunteet ja omat selvitysmisstrategiansa.

Kiitos kaunis tsempeistä teille muutamille ihanille, jotka luki ajatuksella ja tajusi mitä yritin sanoa :)

psykologisoinnilla ja masennuksilla. Asiakas ei pääse eteen päin asioissa ja kela maksaa isoja korvauksia siitä, että asioita vatuloidaan vatuloimisen edestäkin.

Mitä paremmin ihminen saadaan masennuslääkekoukkuun ja ymmärtämään, että kallis, vuosia kestävä terapia on välttämätön, sen paremmin menee lääketehtailla ja terapeuteilla.



Sohvaperuna olohuoneessa, vai mikä se trendikirja oli, on kaikkien naisten suosikki juuri siksi, että on aivan sama, millainen lapsuus sinulla olisi ollut, löydät sieltä itsesi ja koet, että sinun on pakko saada terapiaa ja jokin vika sinussa on.



Kiltin tytön syndroomat ja muut on kohta niin kaluttuja ja kuluneita, ettei tosikaan.

Vihaa saa tuntea, se pitää kohdata, ja sitten kun se "vihavaihe" ON OHI, niin tulee anteeksianto.



Toisilla se vihassa ja surussa pyöriminen kestää puolivuotta toisilla pari vuotta. EI ole tarkoitus, että sinne viha-suru-pettymys vaiheeseen jäädään.



Sinä itse olet päässyt "perille", toiset voivat olla vasta "matkalla" perille.



Voi Pyhä Yksinkertaisuus. Luitko ollenkaan tuota esimerkkitapausta??? Siinähän kirjoittaja kertoo, että on vasta alkanut ymmärtämään tätä juttuaan, ja antaa vasta nyt ensimmäisen kerran elämässään vihan ja pettymyksen tulla pintaan ja kokea kaikki ne ikävät tunteet?? Eli ei hän ole vellonut missään vihassa vuosikausia, kuten oletat kirjoitustesi perusteella.



Anna nyt hyvä ihminen toisille ihmisille tilaa kokea omat tunteensa!

Kiitos sinulle joka puolustat :)



En tiedä mikä näiden tiettyjen kirjoittajien tarkoitusperä on, mutta aika surulliseksi vetää. Mitä se heiltä on pois, jos minä käsittelen asiaani näin. Jos joku saa avun masennuslääkkeistä tai terapiasta, niin mitä siinä sitten on pahaa. En nyt oikein tajua tätä mentaliteettia. Eikös se ole pääasia, että sen avun saa, miten kukin sen nyt saakaan.

Ei ne kaikki samanlaisia ole. Oma isäni oli alkoholisti, joka ei ollut koskaan väkivaltainen, häipyi vaan joskus viikoiksikin ryyppäämään. En tiedä minne, eikä tuo minua lapsena edes paljon kiinnostanut. Äitini ei häntä koskaan jättänyt, vaan isä häipyi vaan yhden kerran pysyvästi. Niin oli varmaan parempi, mutta enpä menisi äitiäni syyttelemään kuitenkaan niistä vuosista kun asui yhdessä alkoholistin kanssa.



Toisekseen mitä ne avioliittolupaukset ovat? Myötä- ja vastamäet? Eikö alkoholiongelma ole mitä selvimmin vastamäki? Jos ei ongelma ratkea, sitten voi tietenkin vetää johtopäätökset, mutta mikään päihdeongelma ei valitettavasti ratkea hetkessä.

Jos tutustuisin mieheen, jota rakastaisin vähemmän kuin lapsiani, niin sitten en alkaisi seurustella sen miehen kanssa. Koska jos en rakasta miestä yli kaiken, en tunne tarvetta ryhtyä parisuhteeseen hänen kanssaan.

Periaatteessahan on mahdollista asettaa edelle sen etu, jota rakastaa vähemmän, vai mitä? Ainakin tekojen tasolla.