Lue keskustelun säännöt.
Olen aina vain odottanut, että "kohta helpottaa"
07.12.2012 |
mutta nyt olen pian jo 40 vuotta odottanut ja alan menettää uskoni. Musta tuntuu, etten enää jaksa panostaa ja pingottaa, kun samaa paskaa tämä on tästä iäisyyteen. Päivät menee kuin suossa, kun yritän kahlata töihin, töissä, kotiin, kotona. Mikään ei enää huvita, en halua puhua kenellekään, en halua tehdä mitään.
Kommentit (47)
Tuttuni kävi terapiassa pohtimassa ahdistuksiaan.
Istunnoissa kävi ilmi että tutulla oli asenteena käydä päin vaikeita asioita tyyliin "onpa pelottava hylätty talo, siksipä sinne sisään pitääkin mennä" tai "onpas meillä vaikeata nyt, siksi tämä parisuhteen tilanne täytyykin heti selvittää".
Tuttuni mielestä tämä oli "oikea" tapa selvitä asioista. Terapeutin tulkinnan mukaan ahdistusoireet saattoivat seurata tästä: tuttuni käytti psykologisia voimavarojaan asioihin joista "perstuntuma" varoitti jo ennalta. Ahdistus seurasi kun paukkuja ei riittänyt sitten arkisiin tilanteisiin.
Ehkä sullakin on tämä ongelma? Vuosikausia olet sietämällä kuluttanut itseäsi, ja nyt vaan tarvitsisit lepoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuni kävi terapiassa pohtimassa ahdistuksiaan.
Istunnoissa kävi ilmi että tutulla oli asenteena käydä päin vaikeita asioita tyyliin "onpa pelottava hylätty talo, siksipä sinne sisään pitääkin mennä" tai "onpas meillä vaikeata nyt, siksi tämä parisuhteen tilanne täytyykin heti selvittää".
Tuttuni mielestä tämä oli "oikea" tapa selvitä asioista. Terapeutin tulkinnan mukaan ahdistusoireet saattoivat seurata tästä: tuttuni käytti psykologisia voimavarojaan asioihin joista "perstuntuma" varoitti jo ennalta. Ahdistus seurasi kun paukkuja ei riittänyt sitten arkisiin tilanteisiin.
Ehkä sullakin on tämä ongelma? Vuosikausia olet sietämällä kuluttanut itseäsi, ja nyt vaan tarvitsisit lepoa?
Mulla on varmasti juuri tämä ongelma.
Muutenkin tunnen sympatiaa sua kohtaan ap. Uskotko kuule että meitä hitaasti lämpiäviä, ujoja ja arkoja jännittäjiä ja ahdistujia on paljon enemmän kuin yhtäkkiä arvais.
En minäkään kaipaa elämääni manikyyriä ja pedikyyriä ja enkeliterapiaa, haluaisin vain olla rauhassa. Mitä se sitten on, vaikea sanoa. Helpotti, kun pääsin työhön johon uskon ja jonka koen ja näen todella tärkeäksi. Siihen ei satuta panostaa vaikka välillä on h-vetin vaikeaa olla ihmisten kanssa päivästä toiseen. On rankkaa, rankkojakin asioita siis mutta ollaan todella ja tosissaan olemassa ilman naamareita ja joutavanpäiväistä keikistelyä.
Kuinka voisit todella tavoittaa sen tiedon että sinä et _saa_ olla sellainen kuin olet, vaan että ei ole muuta tapaa olla?
vaikka olen sinua paljon nuorempi (vähän alta 30). Itselläni diagnosoitu keskivaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Aloitin vasta terapian, ja uskon siitä olevan apua, mutta en oleta kuuta taivaalta. Haluan vain oppia kestämään sosiaalisia tilanteita edes jotenkuten, niin että voisin esim joskus miehen kanssa tehdä spontaanisti jotain, esim käydä leffassa tai syömässä. Olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtävän että sille on syytä miksi olen tällainen (lapsuus ja nuoruus) ja en välttämättä ole kovinkaan muuksi muuttumassa. Se oikeasti helpottaa, kun en koe olevani epänormaali ja huono ihminen, vaan yksinkertaisesti en itse ole mahtanut näille asioille mitään. Ei noista ala ajatella positiivisemmin ym vinkeistä ole välttämättä apua :/ Pitäisi alkaa selvittämään mitkä ne syyt ovat että muut ihmiset ahdistavat, miksi itse pelkää niin paljon muiden tuomitsemista, ja se on pitkä prosessi. Ainoa vinkki minkä voin antaa on että hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, ja hanki itsellesi apua esim mt-toimistosta, saatat päästä esim kelan tukemaan psykoterapiaan.
miksi sulla on mies, lapsia ja työ, jossa olet ihmisten kanssa tekemisissä? ok, jos lapsi onlis vahinko tai jos et ole mitän muuta työtä saanut tällä erää, mutta kuulostaa siltä ettet ole mitenkään ihan mahdoton sosiaalisten pelkojesi kanssa, nyt on vaan alkanut ahdistamaan.
yleensä erakkoluonteet on erakoita...miksi olet valinnut tavallisen sosiaalisen elämän jos se ei sovi? okei, puhuit siitä että olet vaan pakottanut itseäsi ja yrittänyt väkisin mutta ehk voisit lopettaa? hae uutta (epäsosiaalista) duunia, ja irtisanoudu sitten vanhasta. vai eikö sovi - ja jos niin miksi ei? raha? mitä muut ajattelee? musta tuntuu että sun ongelmasi on nyt monipuolisepia kuin vaan sosiaalisten tilanteiden ahdistus.
just nuo "kaikki me ollaan samanlaisia tahvoja", "ei ole mitään syytä jännittää" on fraaseja, joita toistelen itselleni päivittäin, vuodesta toiseen. En minä tiedä mitä minä pelkään, mutta inhoan ihmisten kanssa olemista. Joutuu selittämään ja esiintymään, muut ajattelee jotain minusta. En halua olla muiden silmissä, en halua että minua noteerataan tai minusta muodostetaan joku käsitys.
niissä sosiaalisissa tilanteissa pelkäät? Samanlaisia tahvoja me tässä kaikki ollaan. Kaikki on aivan samalla tasolla sun kanssa. Itse olen aika sosiaalinen, itsevarma jne.. mua rassaa usein ihmiset jotka selkeesti jännittää jne, kun mietin että no mitä ne nyt mua oikein jännittää!! Kun ei ole mitään syytä.
Ala tekemään asioita joista ihan oikeasti nautit! Ei se elämä kuitenkaan ole niin pitkä, että kannattais hampaat irvessä tehdä jotain vaan siksi kun sitä sulta odotetaan tms.. Itselleen pitää elää, elämästä pitää pystyä nauttimaan! Ja mitäs sitten jos epäonnistut? Ei kai se elämä siihen kaadu? Harva sitä ns. kuolinvuoteellaan miettii että voi hitsi kun teki sitä tai tätä.. enemmän sitä harmitellaan kun on jotain jäänyt tekemättä.Rinta leukaan ja kohti uusia pettymyksiä!
Epäonnistunuthan minä olenkin, koko ajan ja jatkuvasti. Sitten vaan olen aina aatellut, "ei se elämä siihen kaadu" ja "eteepäin sano mummo lumessa". Nauran itselleni ja teen omasta tyhmyydestäni pilaa, ikään kuin se että tiedän olevani idiootti, tekisi minusta vähemmän idiootin.
Mulle sopis olla porkkananviljelijä jossain tohmajärvellä. Ne naatit ei odottais mun olevan yhtään mitään. Siis nämä sosiaaliset tilanteet on se suurin ahdistus elämässä. Ne on aina tuntuneet vaikeilta ja olen joutunut pakottamaan itseni niihin. Nykyisin moni ei tätä ehkä uskoisi, mutta se on vain pintaa ja kuori, jonka olen vuosien varrella kehittänyt. Itse olen jotain ihan muuta, mutta en tiedä edes mitä, koska olen aina pakottanut itseni tekemään asioita joita normaalin ihmisen pitäisi ilmeisesti tehdä.
ap
siksi erakoituneeksi naatinviljelijäksi Tohmajärvelle? Sinähän sen kerroit mitä haluat, sitä kohti sitten?
Mutta noista sosiaalisista tilanteista, mä en ole ikinä ymmärtänyt mitä väliä sillä on, mitä joku muu musta ajattelee, tai mikä sen mielipide on? Mä olen mikä olen, aika omituinen yleensä, mutta mitä sitten? Tärkeintä on olla just sellainen kuin on, eikä esittää muuta. Just se, että yrittää suojella itseään ja häpeää sitä mitä on saa kadottamaan itsensä.
Ja jos on ylpeästi sitä mitä on, ei kukaan voi hyökätä sitä vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hurskastelijat antamassa näitä halaa puita -tasoisia neuvoja.
Voi vittu jos mitään ahdistuksesta ja masennuksesta tajuisitte, niin häpeäisitte kliseisiä kotivinkki-lässytyksiänne. MÄ toivoin kaikille ihanille elä tässä ja nyt -hymistelijöille vitun ahdistavaa tulevaisuutta. Se on nyt päällenne langetettu.
ja mitä taphtui, että pääsin tuosta ap kaltaisesta tilasta irti? Menetin kaiken.. työpaikkani, mielenterveyteni, ystäväni, lapseni jne
Itse ajoin itseni tuohon tilaan, kun oli pakko suorittaa ja olla paras. Olin vuosia tyytymätön elämääni, en kuitenkaan ymmärtänyt että suurin syy pahaanolooni oli työyhteisö jossa olin. Oli pahoja puheita seläntakana, kiero esimies jolla oli omat suosikkityöntekijät joilta hän tivasi tietoja muista työntekijöistä...vai oliko sitten kyse siitä, että minä olen vain heikko ja huono ihminen?
mutta se on paras lääke masennukseen. SE, etenkään itsetuhoisena, ei ole tyhmien vaan älykköiden tauti. Pessimistillä on optimistin äo:ta korkeampi äo, ihan tutkimustenkin mukaan. oN sun onni, että et ole mikään ruudinkeksijä. Sillä selvisit
ihan helvetisti hyötyä... NOT. Eikä se nyt ihan niinkään mene, että älykkäät ihmiset on pessimistejä ja tyhmät optimisteja. Kyllä mä ainakin tunnen varsin monia todella typeriä pessimistejä, ja vastaavasti tosi älykkäitä ja ennen kaikkea VIISAITA optimisteja. Viisaus onkin jotain mitä näiltä älykkäiltä pessimisteiltä järjestäen tuntuu puuttuvan.
Mutta ei ole minun ongelmani. Minä nautin elämästä, kun olen tähän pisteeseen elämässäni kovalla työllä päässyt. En pelkää sosiaalisia tilanteita ja rakastan elämää.
Hei, tämä ei varsinaisesti auta sinun tilannettasi yhtään, mutta olen varma että kutakuinkin noin ajattelee suurin osa suomalaisista. Eli et ole yksin.
Koko tuttava/puolituttu/sukulais-piireistä tiedän ehkä pari hassua poikkeusta, jotka eivät jännitä sosiaalisia tilanteita, pelkää epäonnistumista ja koe ainakin välillä arkea rankaksi ja tylsäksi pakkopullaksi.
Minua itseäni on helpottanut kovasti, kun olen yllätyksekseni kuullut itsevarman oloisilta tutuilta tuosta jännittämisestä. Ok, mä jännitän tiettyjä hölmöjäkin tilanteita, mutta niinpä todennäköisesti jännittää vastapuolikin, ja siinä sitten molemmat toisillemme teeskentelemme, että ollaan kuin kalat vedessä :) Surkuhupaisaa.