Kuinkahan moni veteraani oikeasti oli vaivaantunut ylistyksestä?

millään tavoin noita aikoja. Oli nuori poika kun oli pakko mennä sotaan ja sota jätti suuret henkiset vammat.

Ne juntit, jotka ihannoi sotaa, ei ole koskaan kuunnelleet sodan kokeneita ihmisiä.

joka oli ollut sodassa ja hän heräsi usein öisin huutaen ja itkien. Milloin juoksi pakoon mitäkin pommia jne. Ne ei olleet hyviä muistoja, vanhetessa ne tuli yhä enemmän uniin ja muutenkin esille.



Muutenkin lotat ja sen ajan sotilaat ei kovinkaan lämpimästi muistele niitä aikoja ja miksi muistelisi, ei ne olleet mitään ilonaikoja. Kyyneleet voi tulla silmiin nimeomaan niistä menetetyistä vuosista ja rakkaista. Heidän on ehkä vaikea arvostaa sitä saavutusta mitä me nykyisin pidetään isossa arvossa ja itsestään selvyytenä.

mutta vaivaantuminen on vieras tunne. Toinen ei halunnut/kyennyt asiasta puhumaan, mutta kaiken avun ja tunnustuksen kyllä otti vastaan.



Toinen puhui ja oli varmasti tietyllä tasolla itsestään ja tovereistaan ylpeäkin. En usko, että kumpikaan sinne sotaan riemusta kiljuen lähti vaan juuri siksi, kun pakko oli, mutta ylpeitä olivat siitä, että Suomi pysyi itsenäisenä. Siitä puhuivat usein, ja muistuttivat, että kun ovat tehneet tällaisen uhrauksen, niin älkää sitä pilatko.



Hukkaan heitettyä elämää se on vain, jos kukaan ei arvosta.