Lue keskustelun säännöt.
auttakaa, miten "torpedoin" ihastuksen (vakavan sellaisen)
05.12.2012 |
Olen ihastunut itseäni 9v nuorempaan mieheen. Olen itse 38, mulla kolme lasta, naimisissa. Mies sinkku. Tiedostan että ikämme, elämäntilanteemme ym asiat tekevät yhtälöstä mahdottoman, mutta... mies on vaan jollain oudolla tavalla elämäni mies. Sielunkumppani, parisielu, rakks, tärekä. Ihastuminen on kestänyt jo puoli vuotta, ei mene ohi millään. Tapaamme harrastuksen puitteissa viikottain. Mies on selvästi ihsstunut myös, tulee juttelemaan, pyörii ympärillä jne.
Olen täydellisen rakastunut tähän mieheen, en vaan voi unohtaa häntä. Oma puolisoni, noh, ei ole sellainen "elämäni mies", mutta hyvä isälapsille. Meillä ei ole puolison kanssa mitään mistä puhua yhdessä, ehkä siksikin tuollainen keskusteleva, älykäs mies on ihastukseni kohde.
Mitä hittoa teen? En halua lasten perheen rikkoutuvan, lapseni ovat tärkeintä! Mutta samalla valtava suru musertaa minut, kun ajattelen että joudun elämään epätyydyttävässä liitossa möllöttäjämieheni kanssa seuraavat 40 vuotta: (
Kaipaan tuota miestä loppuelämäni, koskkan aikaisemmin en ole tuntenut tällaista ketään kohtaan... olen siis toki ihastunut 12v avioliiton aikana ennenkin mutta pikkuihastukset on menneet nopeasti ohi.
En kestä tätä riutumista. Lopetnko harrastukseni, käyttäydynkö tahallani tylysti ihastustani kohtaan vai mitä teen? Koska hän on minulle rakas ja tärkeä, en halua satuttaa tai leikkiä hänn tunteillaan, haluan hänelle vain hyvää. Onko se "hyvä" se että pakotan itseni eroon hänestä ja väkisin päätän että luovun hänestä?
Tämä ei nyt ole ollenkaan sellainen "normaali" ihastus vaan jotain ihan muuta. En osaa itsekään selittää mitä tämä on. Se vain tuntuu että tuossa on se elämäni mies... mutta ikäero on isoz toinen on lapseton (ja haluaisi perheen), itse olen naimisissa, lapset on ja kaikki muutkin vasta-argumentit...
Asan ainoa hyvä puoli on se että olen laihtunut, kun riudun ikävässäni eikä ruoka maistu:)
Please ystävällisä vastauksia eikä mitään "v***un huora" juttuja... en todellakaan tahallani tätä tilannetta järjestänyt: (
Itkettää!
Kommentit (55)
Koko episodista voitin, loppupelissä, uudistuneen ihanan suhteen omaan mieheeni, läheisyyttä, paljon itsetuntemusta ja ymmärrystä. Ehjän perheen, jota arvostan entistä enemmän. Katuisin todella, jos olisin lähtenyt!
Meilläkin vaimoni ihastussumu on senverran laantunut, että kiinnostusta meidän suhteemme parantamiseen selvästikin löytyy. Nyt elämämme onkin parantunut paljon, ja tämä suhde nyt on säilyttämisen arvoinen - mitä se ei välttämättä ollut ennen kriisiämme.
Minä toivoisin, että tuossa vaimon ihastuksen kohteessa olisi jotakin pahaa (vaikka narsistista) vikaa, mutta näin ei valitettavasti ole. Pitää siis vaan omilla avuillani voittaa vaimoni takaisin puolelleni. Ei se tällaiselle keski-ikäiselle miehelle kovin helppoa ole. "Uuden" naisen hurmaaminen onnistuisikin varmasti helpommin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
neuvoja... nauti ihastuksesta. Toivottavasti se parantaa sun ja sun miehen suhdetta.
Tai sitten hyppäät ja petät miestäsi. Niin mä tein ja en olis ikinä uskonut että pystyn, mutta musta tuli virtuoosi valehteleen.
No meillä ei ole kuin yksi lapsi eikä olla edes naimisissa.
Ihastus vei ja rakastuin. Oma mies muutti pois ja lapsi elää kahdessa kodissa. Ei riidellä miehen kanssa vaan ollaan väleissä. Ehkä oli parempi molemmille että erotaan. Ei sen eron tarvitse olla aina niin dramaattinen...
tsemppiä
Tuletko tänne lässyttämään että pettäminen on hyvästä?
Itse olin vähän yhtä tollo kuin ap aikoinaan. Muutimme oikeastaan heti yhteen, menimme naimisiin vuoden päästä... ja jo ennen häitä ajattelin, että olin ansassa. Tuntui että olin suostunut kosintaan lähinnä sen vuoksi, että koin itseni imarreluksi (!). Ja sitten kun tajusin, että helkkari, enhän minä vielä halua naimisiin enkä ainakaan tämän henkilön kanssa, en kehdannut enää lopettaa suhdetta. Olisihan se ollut noloa kertoa kaikille, että häät peruuntuvat (melko lapsellista ajattelua, eikö totta?). Olin omassa henkilökohtaisessa kriisissä siis kuukausia jo ennen häitä sekä häiden jälkeen. Mieheni toiveesta aloimme vielä yrittää yhteistä lasta, ja se saikin heti alkunsa.
Ja jossain vaiheessa tapahtui jotakin: ymmärsin, että nyt kun kerran olen tässä tilanteessa, haluan että se toimii. Ja niin aktiivisesti aloin ajatella mieheni hyviä puolia jne., ja vähitellen tunteet alkoivat oikeasti kukoistaa! Nyt ei ollut enää kyse rakastumisesta vaan rakastamisesta. Nyt, 10 vuoden aviovuoden jälkeen voin sanoa, että katuisin aivan varmasti, jos jossain vaiheessa olisin eronnut. Mieheni on ihana aviomies ja isä, eikä hänessä mitään suurempaa vikaa koskaan ole ollutkaan. Vika oli minussa ja typeryydessäni.
Mielestäni on vähän kummalista puhua siitä, kuinka suhteessa on niiiiin paha olla ja mies on niin möllikkä plaaplaaplaa, eikä edes tee mitään suhteen parantamiseksi! Vaikka se tuntuisikin alkuun vaikealta ja jopa inhottavalta, todennäköisesti ahkeruus palkitaan ja jo olemassa olevasta suhteesta tulee vain entistä parempi. Vaihdos ei tarkoita parannusta lähes missään tapauksessa, kun parisuhteista on kyse. Eri asia on toki väkivaltaisuudet ja muut todelliset ongelmat.
Vaikka nyt kuvittelee, ettei voi ikinä unohtaa tuota toista miestä, niin ihastuminen kuitenkin laimenee kun ei pidä yhteyttä. Näitä "sielunkumppaneita" kun voi kohdata useampiakin elämänsä aikana.
mutta ei se aika aina tee sitä tehtävääänsä.
Nim. 10v ihastuksissa ollut
Itselleni tuli, kolmen lapsen ja ok-talon rakentamisen jälkeen. Vuosia sitä kesti, pelkkää ikävöintiä, muutama kohtaaminen ja suudelma vuosien sisällä, kunnes tuo mies erosi (vaimo lähti) ja mies alkoi ottaa kontaktia minuun. Puolisen vuotta ja halusin erota. Oma mieheni tuolloin jo tiesi, missä mennään.
Muutin omilleni. Halusin olla asunnollani yksin, ilman lapsia, että uusi mies voisi tulla luokseni ja saisimme olla rauhassa. Mies ei tahtonut tulla, jos lapset olivat luonani. Jouduin valehtelemaan lapsilleni, että he eivät voi tulla viikonloppuisin luokseni, että minulla on menoa.
Tuo on aivan kamalaa kirjoittaakin, mutta silloin tuo valtava ihastus meni kaiken ohi. Suhde jatkui niin kauan, että tuo uusi mies petti minua.
Tutulta kuulostaa tuo, että ihastus on jotain elämää suurempaa, kenellekään koskaan ei ole tapahtunut sellasita. Mutta usko pois, kyllä on. Aika moni vain pystyy asettamaan järjen tunteen edelle. Minä en pystynyt.
Nyt olen uusissa naimisissa turvallisen miehen kanssa, lapset omillaan. Muistan vieläkin nuo todella vahvat tunteet tuota ihmistä kohtaan. Ehkä ne ruokkivat slloin jotain sellaista osaa minussa, joka oli jäänyt unohduksiin arjen kiireissä.
Mieti todella tarkkaan, mitä teet, jos avioliitossasi ei ole mitään perustavanlaatuista ongelmaa, väkivaltaa tms.
Ajattele myös sitä, haluaako tuo nuori mies alkaa isäpuoleksi vanhemman naisen lapsille? Osaako hän kuvitella tilanteen? Ehkä (todennäköisesti) hän hakee vain hetken seikkailua ja sinä ajattelet jo yhteistä loppuelämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se ihastus menee ohi. Usko pois. Meitä on vaikka kuinka monta, jotka ovat kokeneet tuon saman, etenkin vastaavassa elämänvaiheessa.
Itse meinasin pilata kaiken tuollaisen ihastuksen takia.
Luojan kiitos havahduin viime sekunneilla.
Nyt ymmärrän, mitä olisin menettänyt.
Aika moni vain pystyy asettamaan järjen tunteen edelle. Minä en pystynyt.
Nykyinen mies on _nyt_ _tietysti_ parempi kuin entinen, mutta kokonaisuutena ajatellen, olisiko kannattanut tulla ajoissa järkiin ja pysyä alkuperäisessä liitossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa auttaa, vaan sanoa etta kun toinen vetaa puoleensa niin siina on vaikea ymmartaa tekemisiaan, saati sitten jarkeilla mika on oikein ja mika ei.
Omakohtaisena kokemuksena mulla on noin 7 vuoden (apua!!) ihmeellinen ystavyys poikani kaverin isan kanssa. Meilla ei ole suhdetta, olemme vaan samalla aaltopituudella ja tunteita ja varistyksia tunnen hanta kohtaan hyvin paljon. Olen tajunnut asian viimeisen kahden vuoden aikana ja se on saanut ystavyytemme jotenkin erilaiselle tasolle. Mies pyorii paljon mielessani jos naen hanta, hiipuu vahan jos on taukoa. Valttely on lahes mahdotonta, sitakin olen yrittanyt. Mulla on hyva olla hanen kanssa ja tunnen tunteen olevan molemminpuolinen. En tieda johtaako tai tarvitseeko ystavyys johtaa tuon pidemmalle. Minulla on oma mies ja lapsia, kaikki ihan hyvin, en siis tarvitse etsia seikkailua. Tilanne on vaan vuosien mittaan ajautunut tuohon. Tulevaisuus nayttaa mita tapahtuu. Ehka ollaan vain hyvat ystavat vanhuuteen saakka. Sanon kuitenkin ettei tama aina niin helppoa ole.
No voisit ainakin sen tiedostaa, että ihastumisvaiheessa toinen on aina täydellinen ja extraihana. Kyllä se arki hänenkin kanssaan koittaisi ja hänellä on myös huonoja puolia. Kaikilla on huonoja puolia.
Kysyit miten voit estää ihastumistasi, joten neuvon siinä. Lopetat yhteydenpidon, et mene enää sinne missä näet tätä miestä. Et ota muutenkaan yhteyttä ja yrität lopettaa hänen ajattelemisensa. Eräs keino poistaa ihastuksen kohdetta mielestä on hänen yhdistäminen huonoihin tuntemuksiin. Esim. voi kietoa kuminauhan ranteen ympärille ja sillä räpsäyttää hiukan kipeästi aina, kun ajautuu ajattelemaan toista. Tämä vähän sama juttu kuin se, että jotain ruokaa/makeista ei välttämättä tee myöhemmin mieli, jos sen syömisen jälkeen sairastuu ja tulee mielleyhtymä kyseisen ruuan ja sairauden välillä.
Vaikka väkisin otat miestäsi enemmän huomioon ja yrität järjestää yhteistä aikaa. Mieheesi olet varmaan ihastunut joskus, kun olet naimisiinkin mennyt hänen kanssaan? Puolisoon voi ihastua yhä uudestaan. Aina, kun ihastuu johonkin toiseen se oma puoliso jää vähemmälle huomiolle ja alkaa myös ärsyttämään, koska tuntuu siltä, että puoliso on vain este ihastuksen kohteen tapaamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
neuvoja... nauti ihastuksesta. Toivottavasti se parantaa sun ja sun miehen suhdetta.
Tai sitten hyppäät ja petät miestäsi. Niin mä tein ja en olis ikinä uskonut että pystyn, mutta musta tuli virtuoosi valehteleen.
No meillä ei ole kuin yksi lapsi eikä olla edes naimisissa.
Ihastus vei ja rakastuin. Oma mies muutti pois ja lapsi elää kahdessa kodissa. Ei riidellä miehen kanssa vaan ollaan väleissä. Ehkä oli parempi molemmille että erotaan. Ei sen eron tarvitse olla aina niin dramaattinen...
tsemppiä
Miten olet selvinnyt syyllisyydestä? Miten "hylkäämäsi" mies suhtautui, tuliko riitaisa ero? Miten lapsi sopeutui? Ja ennenkaikkea saitko suvulta/tutuilta paskaa niskaan ja syyllistettiinkö sinua huonoksi naiseksi ja äidiksi?
Ap siis myöntää miettineensä jo eroakin tämän ihastuksen takia. Jos olisi pelkkä mies niin olisin jo hippulat vinkuen mennyt, mutta ne lapset....lapset rakastavat isäänsä, ja pelkään että ero olisi kamall stressikokemus: (
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin vuoden verran todella ihastanut toiseen mieheen, 37-vuotiaana perheellisenä. Suutelimme kerran, muuten koko juttu oli viatonta.
Ainoa keino oli vain ignoorata tuo mies täysin, lopettaa samassa harrastuksessa käyminen ym. Se auttoi.
Ap, aina voi ajatella asiaa niinkin, että sinulla on vain yksi elämä elettävänä ja ansaitset olla onnellinen. Lapset selviävät kyllä avioerosta, kunhan heillä on turvallinen aikuinen vieressä.
Aina löytyy niitä, jotka syyllistävät ja heittävät lokaa niskaan. Mutta onneksi löytyy myös niitä, jotka eivät sitä tee.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka nyt kuvittelee, ettei voi ikinä unohtaa tuota toista miestä, niin ihastuminen kuitenkin laimenee kun ei pidä yhteyttä. Näitä "sielunkumppaneita" kun voi kohdata useampiakin elämänsä aikana.
Ap, aina voi ajatella asiaa niinkin, että sinulla on vain yksi elämä elettävänä ja ansaitset olla onnellinen. Lapset selviävät kyllä avioerosta, kunhan heillä on turvallinen aikuinen vieressä.
Tai miksi ylipäätään sitoutua mihinkään, jos kaiken tarkoituksena on etsiä vain itselle onnea?
Olen itse saanut kasvaa ehjässä perheessä, vanhempani ovat yhä yhdessä. Vaikka heilläkin on ollut kausi, jossa oli paljon riitaa. Olisin kyllä lapsena ollut todella surullinen, mikäli he olisivat eronneet ja etsineet uudet kumppanit itselleen. Ensinnäkin, en olisi halunnut valita kummanko luose menen, sillä molemmat olivat yhtä tärkeitä.
Jokainen vastaa vain itsestään, kunnes tekee lapsia. Lapset eivät ole pyytäneet maailmaan syntymistä, lasten tehneet ovat juuri sen vuoksi vastuussa siitä, että lapset saavat hyvän lapsuuden ja hyvät eväät, kun ovat kerran lapsensa menneet tekemään vapaaehtoisesti. Minusta nykyään on liikaa tätä "tee vain itsestäsi onnellinen, kyllä lapset sopeutuvat" -ajattelutapaa. On jo tutkittu ja todistettu, että eroperheissä lapsilla on vaikeuksia.
Ehkä pitäisi olla erikseen vaihtoehtoinen aviovala, jossa luvataan vain myötämäessä sitoutumista. Olisi molemmilla sitten oikea käsitys parisuhteen tilasta.
alkuun järkytys kun sai tietää pettämisestä. Sitten annoin ajan vähän kulua. Helpotti. Nousi pintaan kaikki oman miehen kanssa suhteessa olleet ongelmat. Alkuun tulistuin ja riitelin lapsen aikana. Sitten itsekin rauhotuin. Lapselle ei olla puhuttu virallisesti erosta vaan siitä että asutaan eri kodeissa. Musta tuntuu että meidän lapsi ei ole koskaan nähnyt isän ja äidin pussaavan tai olevan muutenkaan läheisesti. Sellainen ei kuulunut meidän suhteeseen.
Sukulaisilta ja tutuilta ei tullut kauheasti paskaa niskaan muuta kun siitä että halusin, että muksu muutta isänsä kanssa. Mutta asuttiin pienessä asunnossa mitä kukaan meistä ei tuntenut kodiseen.
Yritetään olla miehen kassa väleissä, ehkä mieskin oli huonovointinen suhteessa... toisaaltaan mies ehkä kaipaa mua, mutta mä olen ekaa kertaa rakastunut ja halusin olla tän ihastuksen kanssa.
Kai se arki tässäkin tulee vastaan, mutta nyt ollaan tunnettu 5kk ja vieläkin menee perhosia masussa kun suudellaan tai toinen koskee.
Oltiin miehen kanssa yhdessä 15vuotta... tunsin itseni lopulta aikalailla tiskirätiksi ja nyt pystyn katsomaan tilannetta uusilla silmillä ja vaatimaan itselleni parempaa kohtelua.
Lapsille ei kannata kauheasti itkeä ja vuodattaa... itse kyllä itkeskelin aika paljon mutta yritin jaksaa lapsen kanssa.
Nelonen saa ihmettelemään, miksi naimisiin mennään, jos ei olla edes rakastuttu. Et varmaan silloin tullut miettineeksi, että mies ehkä haluaisi häneen rakastuneen naisen ettei käy 15 vuoden jälkeen noin?
Mutta taisi silloinkin vain ajatella itseäsi.
Itse ihastuin aikanaan myös, noin vuodeksi, reilusti nuorempaan mieheen ja minun keinoni "torpedointiin" olivat mm.
- ihastuksen yleistäminen ajatuksissani tyyliin: ihania ihmisiä sitä onkin olemassa. Auttoi siihen, etten kokenut ihastusta tai tilaisuutta niin pakottavana tai ainutlaatuisena. Ei tarvinnut myöskään mielessä vastustaa vaan ikään kuin vain vähän väistää.
- ihastuksen kautta peilasin myös sitä, mitä omalta elämältäni ja parisuhteeltani toivon. Jos siis kerran ihastuin, niin mitä toivoisin enemmän? Ja miten sitä voisin tuoda lisää olemassa olevaan suhteeseen? Ja vaikka ei ehkä juuri samaa, niin todella myös lähdin tekemään toteuttamaan sellaisia juttuja oman mieheni kanssa, joita halusin ja jotka olivat siinä suhteessa mahdollisia. Peruskysymykseni olikin: miten voisin tehdä tästä olemassa olevasta suhteestani parhaan mahdollisen? En siis verrannut miestäni ihastukseen, mutta ihastuminen pakotti minut huomioimaan oman suhteeni tosissani, keksimään keinoja, jotta tasapaino säilyi. Koin vahvasti, että olen vastuussa suhteestani, ja se onkin entistä parempi. Tein tässä todella töitä, mutta se kannatti.
- Käänsin kaikki romanttiset ajatukset omaan mieheeni, tietoisesti. Aktivoiduinkin sillä saralla. Näin suhteemme uutena. Sekin kannatti :)
- Irroittautumista lopullisesti helpotti myös, että tuosta ihastuksesta paljastuikin sitten aika narsistinen henkilö, kun viehätysvoimansa ei "tuottanutkaan tulosta". Pelimies. Onneksi en langennut. Voin yhä sanoa, että ihastuttava ihminen, ja jollakin tasolla välitän aina, mutta ymmärrän pysyä erossa.
- Koko episodista voitin, loppupelissä, uudistuneen ihanan suhteen omaan mieheeni, läheisyyttä, paljon itsetuntemusta ja ymmärrystä. Ehjän perheen, jota arvostan entistä enemmän. Katuisin todella, jos olisin lähtenyt!