Onko täällä ketään, jolla syömishäiriö olisi parantunut itsekseen

Tuntui että en selviä kaikesta yksin ja ylireagoin todella pahasti.Painoin vain 45 kiloa enkä voinut syödä juuri mitään kun kaikki oli jollain tapaa epäterveellistä. Minulla ei ollut varsinaista tukiverkkoa mutta töihin paluu palautti minut maan pinnalle.

syömishäiriöt ovat niitä vaikeimpia mielenterveyshäiriöitä, että niissä fyysiset oireet ruokkivat psyykkisiä ja toisin päin, ja kaikilla sairastavilla ei edes ole sairauden tuntoa, mutta ehkä varsinkin aikuisella voisi olla saumaa parantua "itsekseenkin".



Tosin mun mielestä on aika paljon pyydetty läheisiltä olla niin vahvasti tukena rankassa sairaudessa, ammatti-ihmisten apu on mm. sen takia niin hyvää, että heidän jaksamistaan ei tarvitse sairastavan miettiä.



Minusta kannattaa hankkia ammattiapua.

yli 10 vuotta. Oksensin pahimmillani kaikki ateriat eli 4-6 krt päivässä ja kytin ulostuslääkkeitä jne. En edes nyt muista tarkkaan, mutta vaihtoehtona olisi ollut aloittaa Kelan terapia ( eli käydä vuosia märehtimässä lapsuuden kurjuutta ja muuta paskaa mitä elämässä on tapahtunut) tai sitten vain elää omaa elämää. Valitsin jälkimmäisen, lopetin oksentelun, perustin perheen ja lopetin oman navan ympärillä pyörimisen :) en osaa asiaa paremmin ilmaista. osuutensa oli myös miehelläni, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Viimeisesti pään pönttöön työntämisestä nyt 9 vuotta :)

yli 10 vuotta. Oksensin pahimmillani kaikki ateriat eli 4-6 krt päivässä ja kytin ulostuslääkkeitä jne. En edes nyt muista tarkkaan, mutta vaihtoehtona olisi ollut aloittaa Kelan terapia ( eli käydä vuosia märehtimässä lapsuuden kurjuutta ja muuta paskaa mitä elämässä on tapahtunut) tai sitten vain elää omaa elämää. Valitsin jälkimmäisen, lopetin oksentelun, perustin perheen ja lopetin oman navan ympärillä pyörimisen :) en osaa asiaa paremmin ilmaista. osuutensa oli myös miehelläni, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Viimeisesti pään pönttöön työntämisestä nyt 9 vuotta :)

että itsehän siellä valitaan, mistä puhutaan. Ei siellä tarvitse lapsuudesta puhua, voi puhua esim. nykyhetkestäkin.

Muutin pois entiseltä paikkakunnalta ja laitoin välit poikki kaikkiin vanhoihin "kavereihin" ja tuttuihin. Uudessa paikassa kukaan ei tiennyt historiaani eikä ollut enää paineita näyttää tietynlaiselta, joten ei tarttenut olla niin tarkka syömisistä ja urheilla päivittäin tunteja kuin hullu. Samalla/tuon ansiosta myös ahmimisvimma katosi.

Lääkäri ja psykologi sanoivat suoraan mun olevan liian terve yhtään minnekään (6 vuotta anoreksiaa ja bulimiaa, tällä hetkellä normaalipainon alaraja ja oksentelua vain 2-3krt viikossa), joten vaihtoehtoina on tulla sairaammaksi tai parantua.



Olen niin kyllästynyt omaan tilaani ja sairauteeni, että pakko se on ainakin yrittää rämpiä suosta itse ylös, kerran en ole tarpeeksi sairas hoitoon.