Järkyttävien uutisten yhteydessä usein mainitaan, että kriisiapua on järjestetty

Äitini kuoli aivoverenvuotoon aivan yllättäen kotonamme 6 vuotta sitten. olin silloin 16-vuotias, veljet 14- ja 12-vuotiaat. Poliisien ja ruumisauton poistuttua paikalle pelmahti SPR:n kriisiapuyksikkö, joka ei perheemme toistuvista pyynnöistä huolimatta poistunut koko päivänä. He hokivat vain, että teillä on nyt kauhea suru ja he auttavat teitä kaikin tavoin. Vaikka isämme vetosi kotirauhan rikkomiseen, niin tämä kaksikko ei lähtenyt pois. Me emme saaneet yhtään surra oman perheen kesken. Meidän olisi pitänyt avata koko elämämme ja koko surumme tälle auttajakaksikolle. He yrittivät painostaa meitä puhumaan, yhdessä ja erikseen. Kamalaa oli nähdä, kun pikkuveljet vuoronperään joutuivat omiin huoneisiinsa "juttelemaan" näiden naisten kanssa.

Seuraavana aamuna meille oli uudelleen tulossa auttajia SPR:stä, mutta isä oli sitten jo niin viisastunut, että emme avanneet ovea. Meidän surutyö pääsi siis kunnolla alkuun vasta kun tämä kriisipartio poistui paikalta.

Minusta alkeellisimmankin ammattiavun pitäisi lähteä autettavan tarpeesta eikä jostakin sokeasti noudatettavasta sapluunasta.

olisi ihan paikallaan, että saisivat palautetta. Eihän shokkivaiheessa oleva ihminen kykene puhumaan. Avun pitäisi lähteä autettavan lähtökohdista, eikä auttajan lähtökohdista.

kylläpä "auttajilla" on pokkaa, kun tuollaista hetken rupattelua kutsuvat kriisiavuksi.

On aina yhtä hauskaa, kun joku laukoo kiivaita mielipiteitä asiasta, josta ei tajua yhtään mitään.

jossa Salli Saari puhui kriisin vaiheista ja neuvoi miten tarkkailla omaa toipumistaan, kuinka kauan siihen menee ja milloin huolestua, jos esim. työkaveri ei tunnu pääsevän yli. Opetti tunnistamaan merkkejä, jotka ovat normaaleja ja jotka eivät ole. Antoi käytännön ohjeita kuinka toimia työssä ja kotiarjessa.



Tämä oli Myyrmannin pommin aikaan

jolta saa apua.



Isäni kuollessa meillä kävi kriisiapua, en muista keitä oli ja milloin tuli, apua oli saatavana myös myöhemmin. Itse en sitä tarvinnut, äidilleni oli apua.

yleensä siis yksi tai kaksi keskustelukertaa eikä ne välttämättä kestä kuin 15 min sopivassa tilassa joka ei välttämättä ole edes terveyskeskuksessa, vaan missä nyt sattuu. Mutta siihen kriisiapuun kuuluu, että ihmiselle annetaan puhelinnumeroita ja yhteystietoja siitä, että mistä pitkäaikaisempaa tukea saa, jos sitä tarvitsee.



Kriisiapua ei ola pakko ottaa vastaan, vaan siihen voi tukeutua jos haluaa. Kyse ei siis ole siitä, ettei "saisi" rauhassa sulatella joa on sitä mieltä, että se on parempi. Ja joka tapauksessa joutuu sulattelemaan.

yleensä siis yksi tai kaksi keskustelukertaa eikä ne välttämättä kestä kuin 15 min sopivassa tilassa joka ei välttämättä ole edes terveyskeskuksessa, vaan missä nyt sattuu. Mutta siihen kriisiapuun kuuluu, että ihmiselle annetaan puhelinnumeroita ja yhteystietoja siitä, että mistä pitkäaikaisempaa tukea saa, jos sitä tarvitsee.

Kriisiapua ei ola pakko ottaa vastaan, vaan siihen voi tukeutua jos haluaa. Kyse ei siis ole siitä, ettei "saisi" rauhassa sulatella joa on sitä mieltä, että se on parempi. Ja joka tapauksessa joutuu sulattelemaan.

kylläpä "auttajilla" on pokkaa, kun tuollaista hetken rupattelua kutsuvat kriisiavuksi.

Äitini kuoli aivoverenvuotoon aivan yllättäen kotonamme 6 vuotta sitten. olin silloin 16-vuotias, veljet 14- ja 12-vuotiaat. Poliisien ja ruumisauton poistuttua paikalle pelmahti SPR:n kriisiapuyksikkö, joka ei perheemme toistuvista pyynnöistä huolimatta poistunut koko päivänä. He hokivat vain, että teillä on nyt kauhea suru ja he auttavat teitä kaikin tavoin. Vaikka isämme vetosi kotirauhan rikkomiseen, niin tämä kaksikko ei lähtenyt pois. Me emme saaneet yhtään surra oman perheen kesken. Meidän olisi pitänyt avata koko elämämme ja koko surumme tälle auttajakaksikolle. He yrittivät painostaa meitä puhumaan, yhdessä ja erikseen. Kamalaa oli nähdä, kun pikkuveljet vuoronperään joutuivat omiin huoneisiinsa "juttelemaan" näiden naisten kanssa.



Seuraavana aamuna meille oli uudelleen tulossa auttajia SPR:stä, mutta isä oli sitten jo niin viisastunut, että emme avanneet ovea. Meidän surutyö pääsi siis kunnolla alkuun vasta kun tämä kriisipartio poistui paikalta.



Minusta alkeellisimmankin ammattiavun pitäisi lähteä autettavan tarpeesta eikä jostakin sokeasti noudatettavasta sapluunasta.