35-v, siskoni sai vauvan...

Ja se kyllä näyttää sopivan aika hyvin siskoni käytökseen. Tuntuu, että vauva on hänelle suuri pettymys.



Koetan puhua siskon kanssa asiasta hienovaraisesti. Meillä on lämpimät välit, toivottavasti onnistuu.



Siksi juuri olen huolissani, että siskoni ei yleensä ole kova valittaja, on nyt muuttunut ihan kokonaan raskauden aikana.



Kiitos kaikista kommenteista.



ap

Mun sisko, kans yli 30, sai esikoisensa öbaut noin kun sunkin eli on nyt muutaman viikon ikänen. Mulla on kaksi vanhempaa, kouluikästä lasta ja nyt alle vuoden ikäinen kuopus. Sisko ei tosin ole osallistunut meidän arkeen mitenkään vaan ollaan tavattu lähinnä perhejuhlissa ym (joita kyllä meidän suvussa piisaa). Nyt sen vauva sitten valvottaa tai ainakin itkee iltasin. Olen mä puhelimessa puhunut ja sitä rohkaissut, mutta jossain minussa pieni "paholainen" hiukan naureskeleekin. Nyt sitten näkee, millaista se vauva-arki on ja kenties tulevaisuudessa vähenee ne lapsettoman tädin kaikentietävät "kasvatusneuvot" -helppoa se on ohjeistaa uhmaikäisen tahdokkaan lapsen vanhempaa jos näkee muksun neljä kertaa vuodessa reilun tunnin ajan....

Mietin että osaanko mä pitää sitten suuni kiinni riittävän hyvin ettei tule "mitäs mä sanoin" -juttuja. Toisaalta ehkä se olisi ihan hyväkin joskus. Menisi puntit edes hiukka tasan.



Olet ap toiminut ihan jees!

Ihan hirveältä ihmiseltä vaikutat. Siskosi on jeesannut sua ja veljeänne arjessa teidän lasten kanssa. Ja nyt kun hän kokee, että "vain tavallisen, ei koliikki"-vauvan hoito on raskasta niin mitä sä teet? Arvostelet av-palstalla. Niin kuin joku mainitsi, ihmiset kokevat väsymyksen eri tavalla. Sulle toi ehkä ei olisi raskasta, sun siskolle on. Et sä voi sitä määritellä miten joku ihminen kokee äitiyden. Herranjestas sentään kun ihmiset jo luonnostaan mm nukkuu eri pituisiä yöunia niin sä et pysty olee empaattinen "kun kyseessä ei ole mikään koliikkivauva". YÄK SUA AP!!

Siksi toisekseen, kaksi pientäkään lasta ei ole mikään oikea syy jättää auttamatta, niillä sun lapsilla on ilmeisesti isäkin kuvioissa? Mutta tahdostahan se on kiinni, sua taitaa lähinnä harmittaa että nyt siskosikin on äiti eikä ehdi enää olla teille se lapsenpiika niin usein kuin aiemmin..

Siskoni on ollut ihana ja huolehtivainen täti minun ja veljeni lapsille, ja paljon arjessa mukana. Nyt hän sai itse vauvan ja elämä on pelkkää valitusta. Kun puhelin soi, tiedän, että nyt alkaa 40 minuutin valitus siitä, miten kauheaa vauvan kanssa on, kun se herättää öisin ja roikkuu päivisin rinnalla. Mitään ei saa tehtyä, kun äitiysloman piti olla pelkkää mukavaa harrastamista.

Tekisi mieli vastata, että mitä sitten ajattelit. Mutta en raaski.

Miten voi aikuinen ihminen, joka on seurannut läheltä lapsiperheen elämää, olla näin pihalla siitä, mitä elämä vauvan kanssa on?

Olen miettinyt voisiko olla kyse esim. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta tämä valitus alkoi jo raskausaikana.

Mitenhän mun pitäisi oikein suhtautua? Koetan tietysti olla empaattinen, mutta kun kyseessä ei ole mikään koliikkivauva vaan ihan tavallinen vauva, joka joskus itkee ja heräilee. En vaan ymmärrä...?

Eiköhän ole aika luonnollista ajatella koliikkivauvan äitinä, että kyllähän ns. tavallisen vauvan hoitaa helposti.



Väsymyksen ihmiset tosiaan kokevat eri tavalla. Mun 2kk vauva herää 2-3 kertaa yössä syömään, ja välillä tuntuu, etten millään jaksaisi. Määrällisesti nukun kuitenkin yleensä 5-8 tuntia per yö, eli oikeasti aika hyvin verrattuna monen muun yöuniin. Olen vain aina tarvinnut paljon unta, 10h meni kepoisesti. Kyllä se tuppaa väsyttämään, että nukkuu vähemmän kuin oma unentarve olisi ja nekin unet ovat sitten sellaisia 3 tunnin pätkiä.

35v on liian vanha saamaan esikoisen. Tuskinpa olisi moista valitusta jos olisi lapsen nuorempana saanut. Tuossa iässä on jo paljon vaikemapaa muuttaa elämäänsä (ja sitähän lapsi aina muuttaa) kuin nuorempana.

Tätä jo vähän odottelin... :-(

Kaikkia väsyttää joskus vauvan kanssa. Ehkä olet niin läheinen (kirjoitit että teillä on läheiset välit) että sisko pystyy sulle avautumaan. Mulle ainakin oli tärkeää että oli läheisiä ihmisiä joille saattoi purkaa tunteitaan. Sellaisia, jotka tajusivat että vaikka se nyt valittaa kun joutui heräämään 3 kertaa viime yönä niin silti se rakastaa lastaan eikä vaihtaisi sitä mihinkään.



Ehkä olette niin läheisiä että sisko kokee voivansa sulle tuulettaa, että itsekin äitinä tajuat että kaikenlaisia tunteita tulee ja menee. Että voi valittaa vauvan itkusta ja tietää ettet silti ajattele vauvasta mitään huonoa.

Aikaisemmin sinä ja lapsesi olitte se 'tähti' ja huomion keskipiste. Keskustelitte sinun asioistasi, sinun äitiydestäsi ja sinun lapsista. Siskollasi on ollut kuuntelijan, tukijan ja ns. statistin rooli.



Nyt suhteenne tasapaino on muuttunut, ensin siskosi tuli raskaaksi ja otti enemmän tilaa itselleen keskusteluissanne. Nyt hän on kuukauden ikäisen vauvan äiti ja näyttää ottavan tilan sataprosenttisesti. Hän ja hänen vauvansa vie myös äitisi ajan, kun äiti juoksee siskosi apuna päivittäin eikä olekaan kokoajan sinun käytettävänäsi.



Roolien vaihtuminen on tainnut olla sinullekin todella raskasta. On raskasta kuunnella 40 minuuttia kun sisko puhu vaan itsestään, vauvastaan ja äitiydestään 'varastamalla' koko tilan. Minä vaan epäilen että olet onnellisesti unohtanut että myös sinä olet aikoinaan tuoreena äitinä tehnyt ihan samaa, varastanut koko ajan ja

huomion itseesi ja äitiyteesi.



Ulkopuolelta tuleva masennustuomio voi myös olla loukkaava jos on kyseessä ihan normaali 1 kuukauden ikäisen vauvan äidin väsymys ja 'valitus'. Tue siskoasi älä tuomitse ja luokittele häntä.



Suhteenne kyllä tasapainottuu kun vauva vähän kasvaa. Eikä äitisikään jaksa juosta siellä koko aikaa ja huomioi taas tasapuolisesti myös sinut ja lapsesi.

Mulla oli esikoisen syntymän jälkeen hyvin rankka baby blues ja vauva tuntui omien sanojeni mukaan vain "liian raskaalta taakalta kannettavaksi". Toisen syntyessä olin jo osannut varautua, mutta olin silti hyvin alakuloinen, väsynyt ja itkuinen.



Kannattaa kuulostella siskosi mielialaa, ja puhua synnytyksenjälkeisestä masennuksesta jos minkäänlaista piristymistä ei tapahdu.

35v on liian vanha saamaan esikoisen. Tuskinpa olisi moista valitusta jos olisi lapsen nuorempana saanut. Tuossa iässä on jo paljon vaikemapaa muuttaa elämäänsä (ja sitähän lapsi aina muuttaa) kuin nuorempana.

Moni 35-vuotias on jo vakiintunut elämään tietyllä tavalla. Suurimmalla osalla tuon ikäisistä on jo vakituinen työ, säännölliset (ehkä hyvätkin) tulot, asuntoasiat reilassa jne. Voi mennä ja harrastaa, tehdä mitä huvittaa.

En tiedä onko turhan rumasti sanottu, mutta tuon ikäiset ovat oppineet elämään tietyllä tapaa itsekästä elämää yllä mainitsemistani syistä johtuen. Sitten kun tulee jotain, joka "sotkee" elämän kokonaan, ei muutokseen osatakaan sopeutua kun on niin pitkään saatu mennä ja harrastella ja shoppailla oman mielen mukaan.

35v on liian vanha saamaan esikoisen. Tuskinpa olisi moista valitusta jos olisi lapsen nuorempana saanut. Tuossa iässä on jo paljon vaikemapaa muuttaa elämäänsä (ja sitähän lapsi aina muuttaa) kuin nuorempana.

Moni 35-vuotias on jo vakiintunut elämään tietyllä tavalla. Suurimmalla osalla tuon ikäisistä on jo vakituinen työ, säännölliset (ehkä hyvätkin) tulot, asuntoasiat reilassa jne. Voi mennä ja harrastaa, tehdä mitä huvittaa. En tiedä onko turhan rumasti sanottu, mutta tuon ikäiset ovat oppineet elämään tietyllä tapaa itsekästä elämää yllä mainitsemistani syistä johtuen. Sitten kun tulee jotain, joka "sotkee" elämän kokonaan, ei muutokseen osatakaan sopeutua kun on niin pitkään saatu mennä ja harrastella ja shoppailla oman mielen mukaan.

35:na on saanut mennä ja juhlia ja shoppailla niin paljon että sitä ei ole yhtään ikävä kun se loppuu lasten myötä. Ei ole ollut ollenkaan vaikea laittaa lapset ykkössijalle kun on saanut tarpeeksi mennä omien halujen mukaan.

t. esikoinen 35:na ja kolmas tulossa

yöheräilyn erilailla. Jotkut ottaa sen raskaammin kuin toiset.



Minä olin 18v, kun sain esikoiseni. Minusta yöheräilyt ei ollut rankkoja vaan nautin joka hetkestä, minusta oli ihanaa katsella pakkasaamua aikaisin, kun muut lähtivät liikenteeseen ja minä sain vauvan nukahtamaan aamumaidon jälkeen. Minun oli ennemminkin vaikea tottua siihen, kun yöheräilyt ja aikaiset heräämiset päättyivät jo kun lapsi oli hivenen alle 1 kk :(



Minua taas alkoi ärsyttää, kun joku lapseton ystäväni valtitaa, kun viikonloppu meni pitkäksi ja kauhea univelka takana. No, itsepähän tilanteensa ja krapulansa valitsi, minä nautin kun sain olla kahdestaan pienen vauvan kanssa ja katsoa kun toinen oppii uutta ja kehittyy koko ajan :)



Et voi muuta kuin kuunnella siskoasi ja muistuttaa, että se on vain vaihe mikä menee kyllä vielä ohi. Muistuta, että uhma on vielä edessä ja se vetää jo vertoja yöheräilyille, kun lapsi heittää ruoat pitkin lattiaa, päättää ettei halua syödä, heittää sängystä kaiken pois, heittää vaipan lattialle, yöpuvun pois ja hankkaa jokaisessa pienessäkin asiassa vastaan, se on vielä edessä ;)

Joo, olen hirveä, itsekeskeinen tyyppi, YÄK MUA kuten joku viisas tässä sanoi.



On se hienoa, miten av-mamma voi tuomita minut parin viestin perusteella pahaksi ihmiseksi. Tietämättä, että olen kärsivällisesti kuunnellut, tukenut, lohduttanut, tarjonnut apua. Äitini ei ole meillä käynyt mitenkään säännöllisesti, eikä myöskään siskoni viime aikoina, joten en todellakaan pode sitä, ettei minun perheeni ole huomion keskipisteenä.



Olen paha, koska uskallan täällä kertoa, etten ymmärrä siskoni käytöstä. Ja kehtaan vielä epäillä masennusta!



Minusta vaan on erikoista, että en ole kuullut siskoltani _yhtä ainoaa_ positiivista sanaa vauvasta, tuntuu, että vauva on hänelle suuri pettymys. Tätä en pysty ymmärtämään. Minun lapsiani hän on hellinyt ja kehunut silloinkin, kun he ovat olleet ns. hankalia.



ap

Ihan hirveältä ihmiseltä vaikutat. Siskosi on jeesannut sua ja veljeänne arjessa teidän lasten kanssa. Ja nyt kun hän kokee, että "vain tavallisen, ei koliikki"-vauvan hoito on raskasta niin mitä sä teet? Arvostelet av-palstalla. Niin kuin joku mainitsi, ihmiset kokevat väsymyksen eri tavalla. Sulle toi ehkä ei olisi raskasta, sun siskolle on. Et sä voi sitä määritellä miten joku ihminen kokee äitiyden. Herranjestas sentään kun ihmiset jo luonnostaan mm nukkuu eri pituisiä yöunia niin sä et pysty olee empaattinen "kun kyseessä ei ole mikään koliikkivauva". YÄK SUA AP!!

Siksi toisekseen, kaksi pientäkään lasta ei ole mikään oikea syy jättää auttamatta, niillä sun lapsilla on ilmeisesti isäkin kuvioissa? Mutta tahdostahan se on kiinni, sua taitaa lähinnä harmittaa että nyt siskosikin on äiti eikä ehdi enää olla teille se lapsenpiika niin usein kuin aiemmin..

Siskoni on ollut ihana ja huolehtivainen täti minun ja veljeni lapsille, ja paljon arjessa mukana. Nyt hän sai itse vauvan ja elämä on pelkkää valitusta. Kun puhelin soi, tiedän, että nyt alkaa 40 minuutin valitus siitä, miten kauheaa vauvan kanssa on, kun se herättää öisin ja roikkuu päivisin rinnalla. Mitään ei saa tehtyä, kun äitiysloman piti olla pelkkää mukavaa harrastamista.

Tekisi mieli vastata, että mitä sitten ajattelit. Mutta en raaski.

Miten voi aikuinen ihminen, joka on seurannut läheltä lapsiperheen elämää, olla näin pihalla siitä, mitä elämä vauvan kanssa on?

Olen miettinyt voisiko olla kyse esim. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta tämä valitus alkoi jo raskausaikana.

Mitenhän mun pitäisi oikein suhtautua? Koetan tietysti olla empaattinen, mutta kun kyseessä ei ole mikään koliikkivauva vaan ihan tavallinen vauva, joka joskus itkee ja heräilee. En vaan ymmärrä...?

Miten osuitkin noin oikeaan yhden viestin perusteella!

Tunnetaankohan me? Saattaisi sua "hieman" hävettää, jos tietäisit, millainen oikeasti olen...

Sinua en sen sijaan hirveästi arvosta, kun pystyt tuomitsemaan ihmisen hirveäksi näillä perusteilla...

ap

tuon ikäistä vauvaa voi olal vaikea vielä jättää hoitoon, kun huomioi imetykset ja kaikki. Mutta jos menisti siskon yhdeksi päiväksi, hoitaisit vauvaa sen hetken, että sisko voisi vaikka mennä rauhassa suihkuun tai saunaan tms. Veisit jonkun piiraan ja kaittäisit kahvit ja juttelisitte ja keittäisit vaikka kattilallisen soppaa niin, että siskosi saisi valmiin ruoan. Kysyisit, haluaako hän, etä imuroit tai käyt kaupassa tms.



tuollainen voisi auttaa jo paljon.

Olin itse erittäin masentunut ensimmäisen lapseni ollessa vauva (tiedostin tämän vasta liian myöhään). Ihan pelkäsin vauvaperheen arkea odottaessani toista. Mutta kuinkas kävikään.. Ei tullut masennusta, vaan pystyin täysin rinnoin nauttimaan perheestäni. Jopa imetys onnistui hyvin.



Masennus on melko salakavala juttu. Se voi kehittyä pikkuhiljaa ja sitä ei välttämättä itse edes huomaa.

vauva-arki melkein kaikille tulee yllätyksenä. Ei sitä voi mitenkään ymmärtää toisten kokemuksia seuraamalla. Sinuna nyt vaan kuuntelisin siskon valitusta sen verran kuin itse jaksat, kyllä hän siitä tokenee.

Voi myös olla, että hän purkaa tuolla valituksella yleistä shokkia elämän muuttumisesta (eli ei varsinaisesti koe vauvan käytöstä niin raskaana, vaan on ylipäätään ihmeissään uudesta tilanteesta).

eri asia seurata siskon vauvan koliikkia sivusta kuin itse hoitaa vauvaa 24/7. Eiköhän se yöherätysten rankkuus tule kaikille yllätyksenä. Kun ne vaan jatkuu ja jatkuu, eikä kokonaisesta yöstä ole tietoakaan, että minä vuonna sellainen tulee.

No ei se kyllä väistämätöntä ole että yhden normaalin (kuten ap mainitsi) vauvan hoitaminen olisi jotenkin kauhean väsyttävää. Jos vauva herää syömään kolme kertaa yössä ja on ainoa lapsi, niin kyllähän hän myös nukkuu jossain välissä, jolloin myös äiti saa unta. Oma kokemukseni oli tämä. Eri asia tietty jos vauva syö viidestä kymmeneen kertaan yössä eikä nuku kunnolla päivälläkään tai on koliikki tms.

Ja siskon mies on vielä tosi tunnollisesti mukana, hoitaa osan yöheräilyistä ja hoitaa vauvaa iltaisin töiden jälkeen, jotta sisko saa oma aikaa. Vauva heräilee 1-3 kertaa yössä, omani huusi puoli yötä.

ap

vieläkään mennyt jakeluun, että ihmiset voi kokea väsymyksen eri tavalla. Joillekin voi olla tosi tuskaa tuo vähempikin määrä heräilyitä. Älä nyt nosta itseäsi ylemmäs kun olet koliikkivauvan äiti. Ei se tieto yhtään vähennä sitä siskosi väsymystä.

Itse olen herännyt esikoisen kanssa hyvinä öinä vain 10 kertaa (niitä oli aika harvassa) muuten sitten aika paljon enemmän. Toisen lapsen kanssa on tosi vaikeaa, jos hän erää pari kolme kertaa yössä. Olen paljon uupuneempi kuin sen ensimmäisen lapsen kanssa. Järjetöntä kun sitä järjellä yrittää ajatella. Olen sentään sama ihminen (jolle yöheräämiset ei tulleet yllätuksenä ainakaan enää toisella kerralla)...

Anteeksi, jos siltä vaikutti. Ihmettelen vaan, miten siskolle voi tulla yllätyksenä, että vauvan kanssa on joskus epämukavaa.

ap

Ihan hirveältä ihmiseltä vaikutat. Siskosi on jeesannut sua ja veljeänne arjessa teidän lasten kanssa. Ja nyt kun hän kokee, että "vain tavallisen, ei koliikki"-vauvan hoito on raskasta niin mitä sä teet? Arvostelet av-palstalla. Niin kuin joku mainitsi, ihmiset kokevat väsymyksen eri tavalla. Sulle toi ehkä ei olisi raskasta, sun siskolle on. Et sä voi sitä määritellä miten joku ihminen kokee äitiyden. Herranjestas sentään kun ihmiset jo luonnostaan mm nukkuu eri pituisiä yöunia niin sä et pysty olee empaattinen "kun kyseessä ei ole mikään koliikkivauva". YÄK SUA AP!!

Siksi toisekseen, kaksi pientäkään lasta ei ole mikään oikea syy jättää auttamatta, niillä sun lapsilla on ilmeisesti isäkin kuvioissa? Mutta tahdostahan se on kiinni, sua taitaa lähinnä harmittaa että nyt siskosikin on äiti eikä ehdi enää olla teille se lapsenpiika niin usein kuin aiemmin..

Siskoni on ollut ihana ja huolehtivainen täti minun ja veljeni lapsille, ja paljon arjessa mukana. Nyt hän sai itse vauvan ja elämä on pelkkää valitusta. Kun puhelin soi, tiedän, että nyt alkaa 40 minuutin valitus siitä, miten kauheaa vauvan kanssa on, kun se herättää öisin ja roikkuu päivisin rinnalla. Mitään ei saa tehtyä, kun äitiysloman piti olla pelkkää mukavaa harrastamista.

Tekisi mieli vastata, että mitä sitten ajattelit. Mutta en raaski.

Miten voi aikuinen ihminen, joka on seurannut läheltä lapsiperheen elämää, olla näin pihalla siitä, mitä elämä vauvan kanssa on?

Olen miettinyt voisiko olla kyse esim. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta tämä valitus alkoi jo raskausaikana.

Mitenhän mun pitäisi oikein suhtautua? Koetan tietysti olla empaattinen, mutta kun kyseessä ei ole mikään koliikkivauva vaan ihan tavallinen vauva, joka joskus itkee ja heräilee. En vaan ymmärrä...?

Miten osuitkin noin oikeaan yhden viestin perusteella!

Tunnetaankohan me? Saattaisi sua "hieman" hävettää, jos tietäisit, millainen oikeasti olen...

Sinua en sen sijaan hirveästi arvosta, kun pystyt tuomitsemaan ihmisen hirveäksi näillä perusteilla...

ap

Niin ap, täällä palstalla ihmisistä voi muodostaa mielikuvan vain tekstin perusteella. Ja aloitustekstisi perusteella sinä olet melko hirveä ihminen ja suhtaudut väheksyvästi siskoosi.

Alkuperäisetn tekstisi mukaan sinua ärsyttää, että siskosi valittaa ("tekisi mieli vastata, että mitä sitten odotit") ja sinä KOETAT olla empaattinen (siinä mitä ilmeisimmin onnistumatta). Lisäksi toteat että "kun kyseessä ei ole mikään koliikkivauva vaan ihan tavallinen vauva" niin aika helposti voi rivien välistä lukea vähättelevän ja ehkä jopa halveksuvan suhtautumisen siskoosi. Synnytyksen jälkeiseen masennukseenkaan et tosissasi ole edes perehtynyt sitä (muka) epäillessäsi vaan lähinnä taisit hakea täältä palstalta komppausta itsellesi tyyliin "no ei sun tartte tollasta kuunnella" ja "jos lapsen hankkii niin sen kanssa täytyy jaksaa".

Jos sattuisin sinut tuntemaan ja jos sattuisit olemaan oikeasti empaattinen ja mukava ihminen (mitä suuresti epäilen) niin ei, ei minua hävettäisi. Kysyisin sulta tuossa tapauksessa suoraan, että mikä ihme sua vaivaa kun noin ilkeästi kirjoitit. Arvostusta en tällaisilta forumeilta hae, joten saat arvostuksesi pitää ihan itselläsi ja jakaa sitä ystävillesi - mä saan omilta ystäviltäni ja perheeltäni (myös siskoiltani) arvostusta ihan riittämiin. :)