Oliko sinulla lapsuudessasi joku turvallinen aikuinen

Lapsuuskaverin äiti on nyt jälkeenpäin tuntunut kuin toiselta äidiltäni. Usein ajattelen häntä ja toivon, että vielä nähtäisiin joskus.

ja naapuri. Molemmat huolehtivat minusta, jos omat vanhemmat töissä.

Tosin omat vanhempani olivat hyvinkin turvallisia :).

ei edes vanhemmat.

Vanhempani eivät olleet turvallisia aikuisia (isä alkoholisti ja äiti läheisriippuvainen=miehissä riippuva). Ainoa varma oli että isä ei pitänyt lupauksiaan ja joi. Äiti taas oli riippuvainen aina kyseisestä kumppanistaan. Vanhempani erosivat kun olin 10v ja tämän jälkeen äiti oli yh, mutta ei enää käytännössä asunut kotona vaan uuden miehen luona. Kasvoin aika yksin.



Se ainoa turvallinen ja pysyvä aikuiskontakti minulla oli mummoni. Hän oli ihana:) Vietin lomat hänen luonaan ja asuin elämäni ensimmäiset 3v hoidossa hänellä. Välimatkaa mummolaan oli varmaan 400km ja matka taitettiin junalla sekä linja-autolla. Eli se turvallinen aikuinen oli minulla vain elämäni ensimmäiset vuodet ja myöhemmin loma-aikoina.



Uskon että mummo on antanut minulle sen kasvualustan sille henkiselle vahvuudelle mikä minulla on. Ilman häntä olisin varmaan paljon onnettomampi ihminen. Jokainen aikuinen, joka voi olla lapselle turvallinen aikuinen, erityisesti silloin kun omat vanhemmat eivät pysty huolehtimaan siitä tehtävästä, on tarpeen!

Mummi ja vaari asuivat ihan lähellä. He olivat tietenkin ihan koko elämän ajan turvallisian ja luotettavia aikuisia jotka olivat kokonaisvaltaisesti elämässä mukana.



Lisäksi ihan arkisissa tilanteissa pihan lasten äidit ja kaikenlaiset pihalla istuskelevat mummelit ja viime kädessä talkkari olivat tukena ja turvana, silloin 70-luvulla tuntui olevan aidosti jos nyt ei "koko kylä kasvattaa" niin ainakin "koko taloyhtiö kasvattaa" -periaate. Esim. tilanteissa jos avain oli unohtunut kotiin talkkari kävi sen avaamassa tai jos ei talkkaria jostain syystä löytynyt, pääsi aina jonkun luokse ja sai välipalaa jne. Ei meidän pihapiirissä ollut kuin 1 tai 2 varsinaista kotiäitiä, mutta äitiyslomalaisia oli aina.



Olen jotenkin pahalla mielellä lukenut täältä (kotiäitien) katkeria avautumisia kun he ovat joutuneet huolehtimaan jostain pihan kakarasta. Ennen se tuntui olevan jotenkin itsestään selvää että kaikista lapsista huolehdittiin.

eli kaikki isovanhempani. Mm. mummille uskalsin kertoa kaikki asiat, sellaisetkin, joita en omille vanhemmille halunnut kertoa

ovat varmaankin kokeneet, että eivät saa mitään vastapalveluksia. He ovat kotona, koska turvaverkkoa ei ole, kun sukulaiset asuvat kaukana ja töihin paluu on siksi vaativaa. Joku työssäkäyvä naapuri vielä haluaisi vapaa-aikaa itselleen hänen avullaan. Hän on jo priorisoinut lapset oman uransa edelle ja sitten vielä kysytään huolehtimaan naapurien urakehityksestäkin.



Satunnainen apu ilman vastapalvelusten toivoa on minulle ok, mutta kenellekään en lupaa mitään säännöllistä apua, koska siitä alkaisi aina hyväksikäyttö! Jos tarvitset apua, niin kutsu ihmeessä minunkin lapsi joskus teille tai toiste en sitten autakaan! Ja anna lapselleni ruokaa, jos itsekin syötte!

Mummini ja tätini eli äidinäitini ja äitini sisko.

Vanhemmatkin toki täyttivät tehtävänsä.

Onneksi sain lomilla olla isovanhempien luona ja nauttia edes ajoittain turvallisesta lapsuudesta.

Ukkini. Vanhemmistani ei turvallisiksi aikuisiksi aina ollut.



Samaa mieltä kuin joku jo kirjoitti, että on todella tärkeää, että lapsella on edes joku aikuinen turvana ja sen ei tarvitse olla välttämättä vanhempi. Tärkeintä että joku tuo lapsen elämään vakautta ja turvaa. Ydinperheen ihannointia en käsitä oman taustani ja monien ystävieni kertomusten takia ollenkaan.

äidin lisäksi (vanhempani erosivat kun olin alle vuoden) iskä, kaikki isovanhemmat, isoisoäiti ja naapurin äipät ja iskät :) jokaisen vanhemmat katsoivat omien muksujensa lisäksi toistenkin perään. näin ysärillä

He osasivat jopa olla enemmän väliitviä kuin omat vanhemmat, joilta ei koskaan kuulunut halaistua sanaakaan siitä, että olisin ollut edes mukava.