Äidin käytös kiusaa minua

kun kuvittelette, että teidän tekeminen tai sanominen mitään muuttaisi. Mikään ei estä yrittämästä, mutta ei kannata pettyä, jos se puhe ei kuitenkaan mitään oikeasti auta.

Itse ilmoittaisin tuossa tilanteessa äidilleni, että en aio olla hänen kanssaan tekemisissä (eivätkä myöskään lapseni), jos aikoo jatkaa käytöstään. Ja pitäisin lupaukseni, jos tilanne jatkuisi ennallaan.



Faktahan on kuitenkin se, että sinä et saa muutettua äitiäsi. Jos hän on sadistinen tyyppi, niin ei se sillä muutu, että sinä käsket muuttua. Sun vaihtoehdot on joko sietää tai katkaista välit.

Puhuisin sille vakavasti, tai jos ei suostuisi kuuntelemaan, kirjoittaisin kirjeen. Jos käytös ei muutu, en olisi enää tekemisissä kuin pakolliset tapaamiset häissä ja hautajaisissa.



En tunne mitään sääliä ilkeitä ihmisiä kohtaan, olivat sukua tai ei.

kun kuvittelette, että teidän tekeminen tai sanominen mitään muuttaisi. Mikään ei estä yrittämästä, mutta ei kannata pettyä, jos se puhe ei kuitenkaan mitään oikeasti auta.

Lähinnä nyt siis mietin miten mun pitäisi äidin käytökseen ja puheisiin suhtautua...Kun ne kuitenkin minua kiusaa ja häiritsee.

Ehkä mun ei vaan kannata olla hänen kanssaan missään tekemisissä todistamassa sitä kaltoinkohtelua, kiusaamista ja v*ttumaisuutta?

En kuvittele äidin muuttuvan (ainakaan kovin paljoa), mutta mietin nyt sitä, pitäisikö minun muuttua ettei asiat häiritsisi mua niin paljon? Suhtaudunko asioihin jotenkin väärin? Olenko tunne-elämältäni jotenkin kehittymätön, että edes tunnen tällaisia tuntemuksia.

Mun on vain VAIKEA hiljaa vaieten todistaa äidin tekemiä ja sanomia vääryyksiä. Ehkä tämä onkin vain mun ongelmani?

Sun vaihtoehdot on joko sietää tai katkaista välit.

mulla on pahasti narsistinen, myös väkivaltainen, isä, joka on sairastuttanut äidinkin, eli äiti vuosien saatossa tullut yhtä ilkeäksi, v-mäiseksi ja katkeraksi kuin isä. Molemmat juurikin suosivat sisaruksia (ketä milloinkin) peluuttaen pernnöllä, manipuloinnilla, uhkailulla, ja jatkuvasti haukkuvat ja arvostelevat. Todella raskasta ottaa vastaan vihapuheluita, haukkumakirjeitä ja ties mitä, vanhemmat syyttelevät lapsiaan mm. omista sairauksistaan.



Lapsuus oli pelon ja kurjuuden aikaa, väkivaltaa, pelkoa, ja vanhempien laiminlyöntiä. Henkisesti vanhempani ovat hylänneet meidät jo lapsina kun eivät viitsineet antaa rakkautta, hoivaa tai turvaa. Tämä on aina ollut sairas vallankäyttösuhde.



Mulla on ollut välit poikki nyt kuusi vuotta, kun jouduin isäni pahoinpitelyn uhriksi aikuisena, vieläpä raskaana viimeisillään ollessani. Välien poikkimeno oli helpotus, mutta toisaalta taas rankkaa, nyt minua mustamaalataan suvulle, sisaruksia käännytetään minua vastaan, perinnöt on siirretty jo muille (minä en kyllä sitä perintöä tartte mutta se on keino vallankäyttöön isäni puolesta) ja muutenkin ihme kostomeininkiä. En vaan enää jaksa.



Asian "hyvä" puoli on sentään se että vanhempiani ei ole koskaan kiinnostanut tippaakaan mun lapseni, eivät ole käyneet ristiäisissä, synttäreillä tai muutenkaan tapaamassa. Eli lapset ovat saaneet olla RAUHASSA. Tällaisia isovanhempia ei pidä päästää lastenlasten lähelle.



Sen voin AP sulle sanoa että puhe ei auta, perustelut ei auta, mikään keskustelu tai asian käsittely ei auta. Narsistinen/luonnevikainen ei IKINÄ myönnä vikaa itsessään. Vika on aina muissa. Oman isäni ja äitini kanssa olen pari kertaa yrittänyt keskustella asioista, toisella kertaa se johti minun haukkumiseeni (hullu, huora, kiittämätön paska lapsi) ja toisella kertaa raskaana ollessani pahoinpitelyyn. Sepä siitä keskustelusta. Ei kannata henkensä uhalla alkaa "keskustelemaan".



AP et voi äidillesi mitään ja hän ei käytöstään muuta. Voisin veikata että käytös vain PAHENEE vanhetessaan, luonne vain kärjistyy kun ikää tulee ja viimeisetkin estot ehkä häviää.



Oma terapeuttini sanoi hyvin: jos väleissä oleminen on raskaampaa kuin väleissä olemattomuus, niin välit voi hyvin katkaista. Jos vanhempi vie kaiken energian eikä tuo mitään hyvää, on parempi olla välit poikki. Omassa tapauksessani tämä on pätenyt, ja vaikka välirikkokin on raskasta (juuri suvun, sisarusten ym asioiden takia) niin on tämä silti HELPOMPAA kuin se normaalimeno, eli vanhemmilta tuleva jatkuva paskalasti, arvostelu, haukkuminen, syyttely, vihakirjeet, marttyyripuhelut jne.



Vanhempani ovat sairaita ja yritän ajatella ja kohdella heitä sellaisina. Eli siis että eivät ole "normaaleita" ja siksi eivät sairaudeltaan näe omaa käytöstään eivätkä pysty ikinä muuttumaan.

Sun vaihtoehdot on joko sietää tai katkaista välit.

ei välejä tarvitse kokonaan katkaista, vaan etäisyyttä ottamalla oma vointi on yleensä parempi

jos menet tilittämään, hän loukkaantuu eikä ymmärrä. Vaipuu angstiin ja marttyyriuteen.



Minä alkaisin työstää omaa ajatteluani ja hyväksyä, että jotkut on vaan tuollaisia. Mieti, voitko itse jotenkin itse oppia tästä? Ilon psykologia-kirjassa Tony Dunderfelt ehdottaa jopa miettimään, että jokin vaikeus on elämän tapa estää sinua näkemästä hyviä ja valoisia puolia elämässäsi.Mietipä, äitisi käytös lujittaa ehkä parisuhdettasi ja vahvistaa omia näkemyksiäsi lasten kasvatuksesta. Opit äidin töppäyksistä. Mitä auttaisi sinua, jos sinä olisit se äidin helmoissa roikkuva suosikki?



Itse työstän paljon tätä juttua, joten tunneilmasto on hyvinkin tuttu, valitettavasti.

nro 7 tässä, haluan vain sanoa että tiettyjen ihmisten kanssa etäisyyden otto ei toimi, jos se toinen osapuoli ei kunnioita tippaakaan rajoja ja yksityisyyttä. Eli kirjettä, viestiä, puhelua, ovan taakse ilmaantumista, riehumista sun muuta ilmenee edelleen vaikka rajat on selkeästi laitettu.



Joidenkin kanssa ikävä kyllä toimii vain se että välit kokonaan poikki (tai vaihtoehtona alistuminen siihen hullun ihmisen pyöritykseen, ja siitä kärsiminen...jotkuthan valitsevat tämänkin vaihtoehdon).



En siis edelleenkään väitä että välirikko on paras tapa ratkaista asia, joskus se vaan on AINOA tapa ratkaista asia.

mulla on pahasti narsistinen, myös väkivaltainen, isä, joka on sairastuttanut äidinkin, eli äiti vuosien saatossa tullut yhtä ilkeäksi, v-mäiseksi ja katkeraksi kuin isä. Molemmat juurikin suosivat sisaruksia (ketä milloinkin) peluuttaen pernnöllä, manipuloinnilla, uhkailulla, ja jatkuvasti haukkuvat ja arvostelevat. Todella raskasta ottaa vastaan vihapuheluita, haukkumakirjeitä ja ties mitä, vanhemmat syyttelevät lapsiaan mm. omista sairauksistaan.

.....

Kiitos pitkästä viestistä. Mulla on melko lailla samankaltainen tilanne. Eli isä on narsistinen ja äiti vaikeneva uhri. On uhkailtu vuoron perään asianajilla, poliiseilla, perinnöttäjättämisellä, kiusattu, piinattu ja kaikilla tavoilla sorrettu.

En ole ollut tämän ihmisen kanssaan käytännössä missään tekemisissä vuosikausiin ja kuten myös sinä kirjoitat, minua ja perhettäni mustamaalataan nyt suvulle ja muille sisaruksille isän toimesta. Minä tai mun perheeni eivät isääni ole koskaan kiinnostaneet. Ei ole vaivautunut järjestämiini juhliin, ei ristiäisiin, ei kihlajaisiin jne. (Äiti taas ei isän vuoksi "pysty" osallistumaan vaikka sanojensa mukaan aina tahtoisikin).

Kysymys onkin se, miten selität muille sukulaisille (esim. miehen vanhemmat ja suku, ystäväperheet jne), miksi isäsi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy? Mua ainakin hävettää ja nolottaa tuollainen käytös aivan suunnattomasti! Otan ennen juhlia stressiä siitä, miten kulloinkin saan mun vanhempieni poissaolon "selitettyä" muille paikallaolijoille. Ahdistavaa olla inhottu ja hylätty. Mitä tuossa tilanteessa voi sanoa? "Missäs sinun vanhempasi/lasten toiset isovanhemmat ovat?"

Monella tuntuu olevan sellainen lähtökohtainen perusoletus, että kaikissa osapuolissa on aina vikaa eikä narsistisia, pahoja vanhempia ole olemassakaan. Yritä siinä sitten selittää, että kyllä on.

nro 7 tässä taas, ja itse tosiaan tuon ymmärsin vasta vuoden terapian käytyäni. Se on kiistatta totta että aina jos kerroin joillekin että on välit poikki vanhempiin, näki selvästi että he ekaksi ajattelivat että mitä olen oikein tehnyt kun välit on menneet (eli oletuksena syy on aina MINUN). Mutta terapiassa opin että muut ihmiset ajattelee mitä ajattelee, ja omia vanhempiaan ei pidä "kannatella", eli puolusttella, pitää kulisseja yllä, ja salailla asiaa.



Tarkoitan tällä siis sitä, että itsekin virheellisesti aiemmin häpesin, salasin ja piilottelin asiaa eli siis mahdollistin itse tietämättäni vanhemmilleni heidän käyttäytymisensä, oikkunsa ja hulluutensa, hehän eivät jääneet siitä kiinni kun ulospäin näytti aina siltä että ollaan onnellinen perhe.



Vasta sitten kun päätin että en suostu ottamaan syytä itselleni (muut toki edelleen ehkä ajattelevat että syy on minun, mutta se on tärkeintä että itse en ajattele niin) niin uskalsin viimein luopua kulisseista. Asia oli vaikea ensin myöntää edes itselle (että mulla on paska lapsuus ja paskat hullut vannhemmat) saati sitten muille, esim. kavereille, kollegoille jne.



Aina kun tulee puhetta vaikka joulusta niin kaikki heti kysyy että kai meette vanhemmillenne jouluksi? Ja kun kerron ettei vuosikausiin olla oltu väleissä ja vanhempiani ei lapsenlapset kiinnosta, niin huomaan kyllä että vastapuoli katsoo ihmetellen minua. Olen joskus selittänyt parilla sanalla että vanhempani ovat luonnevikaisia, väkivaltaisia tms mutta olen huomannut että kuulija menee vielä enemmän hämilleen, varsinkin jos itse omaa rakastavat vanhemmat. Niinpä olen antanut vastapuolen ajatella ihan vapaasti mitä ajattelee. Ajatelkoon sitten vaikka sitä että minä olen syyllinen. Avainsana on se että oma itsetunto on kohdallaan, ja itse antaa toisten mahdollisten syytösten valua kuin vesi hanhen selästä.



Toki mullakin on ainainen suru siitä ettei ole rakastavia vanhempia (eikä ollut edes lapsena) ja ettei lapsillani ole ollenkaan isovanhempia, mutta tällöin itse ymmärrän että en oikeasti kaipaa niitä OMIA vanhempiani vaan vain sitä mielikuvaa, oletusta, eli niitä illuusiovanhempia, sellaisia rakastavia ja tukevia. Kun järjen tasolla tiedostaa että omat vanhemmat ei koskaan sellaisia ole olleet eikä sellaisiksi tule muuttumaan - vaikka tanssisi ripaskaa pöydällä ja tekisi kaikkensa muutoksen eteen - niin kun tajuaa että muutosta ei tule, niin silloin vasta voi luovuttaa. Eli pitää luovuttaa viimeisetkin toivon rippeet siitä että omat vanhemmat muuttuisi. Kun viimein tajuaa että ei ne muutu, niin jotenkin sitten voi vaan päästää irti. Luovuttaa hyvällä omallatunnolla.



Joten toisten ihmisten "ihmettelystä" tai "taivastelusta" ei voi päästä kokonaan eroon, ja mullakin suku syyllistää (kaikki sukulaiset eivät tiedä asioiden oikeaa laitaa), mutta tällöin pitää itse olla henkisesti vahva ja olla sisäisesti varma että tekee oikein, seisoon päätöksen takana ja luottaa siihen että päätös on oikea.



Itse en enää vuosien välirikon jälkeen halua edes miettiä välien uudelleenlämmittämistä. Kaikki tunteet on kuolleet vanhempiani kohtaan, heillähän ei minua kohtaan koskaan mitään tunteita ollutkaan, edes lapsuudessa. Kaikille ei vain riitä hyviä vanhempia, joten minun kohtalonani oli vain saada paskat vanhemmat. Se pilasi lapsuuteni ja nuoruuteni, mutta sen ei tarvitse pilata KOKO ELÄMÄÄ. Siinä vaiheessa kun psytyy päästämään irti, luovuttamaan vanhemmistaan, voi aloittaa puhtaalta pöydältä kokonaan uuden elämän vailla syyllistämistä, painolastia ja henkistä väkivaltaa. Se on vapauttavaa!



Sen verran vielä sanon että asiaa ei kannata kertoa ihan kenelle tahansa, jos avaudut sellaisille ystävillesi joilla on ihanat vanhemmat, he eivät vaan ymmärrä. Siis eivät osaa asettua asemaasi, eivät osaa olla empaattisia, koska he vertaavat koko ajan tilannettasi omaansa, eli niihin omiin rakkaisiin ihaniin vanhempiin. Heidän silmissään on pöyristyttävä teko laittaa välit poikki, eivät he voi ymmärtää mitä on olla kaltoinkohdeltu lapsi tai hylätty aikuinen, koska he itse suorastaan kylpevät avussa ja rakkaudessa.



Kaikken suurin henkinen apu sinulle on siitä, että ajattelet vanhempiasi säälien. He jäävät vaille oman lapsen (sinun) rakkautta, koska eivät ole sitä laiminlyönneillään ja kaltoinkohtelullaan ansainneet. He jäävät vaille lastenlasten rakkautta koska eivät ole lapsenlapsista kiinnostuneet. Sinä puolestasi jäit vaille vanhempiesi rakkautta, mutta saat sitten olemalla hyvä äiti rakkautta aikanaan aikuistuvilta lapsiltasi ja lapsenlapsiltasi.



Vanhempiani (ja sinun vanhempiasi) kannttaa kohdella niinkuin sairaita, säälien ja ymmärtäen. Kaikista vaan ei ole edes alkeellisimpaankaan vanhemmuuteen.



Hyvää jatkoa ja voimia sinulle ja kaikkea hyvää perheellesi.