Miksemme anopin mielestä saisi omistaa mitään?

Anoppi on selvästi sitä tyyppiä, jolla on omia ja painavia, joskus vähän erikoisiakin mielipiteitä. Teette niin kuin itse järkeväksi näette.

Ei niistä kannata välittää. Tuskin hän teidän kotianne tuleen tuikkaa tai vastaavaa. Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Korvasta sisään ja toisesta ulos

oman mielen mukaan. Itse te tiedätte mikä teille on parasta.

Tehän siinä asutte, te päätätte mikä on oman perheenne mukavin asumistapa.

Jos nyt haluat jotain anopille kommentoida, niin ole vaan neutraali.. "tämä toimii meillä, ja tuo voi toimia teillä, ihmisiä on erilaisia..."

muilta tai yhteiskunnalta mitään, ei ole kovin yllättävää, että hän ei halua myöskään jouta antamaan niille mitään. Siis veroja. Se vaikuttaa olevan hänelle tärkeää. Sinä ehkä olet saanut ja siksi koet, että sinunkin pitää antaa.



Tavallaan anoppisi on myös oikeassa. Omistamisessa on hirveä vastuu ja ihminen pääsee helpommalla, jos sitä ei tarvitse kantaa. Ja muille ihmisille on vahinkoa siitä, kun tuo vastuu osuu sellaisten ihmisten kohdalle, jotka eiät pysty tai halua sitä kantaa.



Mutta rehellisesti, miksi koti vuokra-asunnossa ei olisi oma? Koti on koti, se on eri asia kuin asunto. Ymmärrän, että oma koti on päämäärä, mutta pitäisin sen kodin emotionaalisia tekijöitä ja ihmissuhteita tärkeinä, en sen seinien omistajaa. HEkä sun kannattaisi anoppisi kanssa puhuessasi korostaa pikemminkin näitä kodin sisäisiä asioita kuin omistamista sinänsä?

Suhtaudu huvituksella. En kuitenkaan suosittele raportoimaan anopille talousasioista.

mieleen tulee mun isän isä.En tiedä olenko aloittajaa vanhempi.Mun isän isä oli myös kuin vastarannankiiski kun kyse oli ostamisesta ja omistamisesta.Sitä sitten purettiin ja kyse tais olla niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin sota.

Miehen suku pakkoevakuoitiin petsamosta jonne jäi kaikki heidän maat,metsät ja omaisuus.

Pappa opetti lapsilleen ettei rahaa pidä laittaa kiinni mihinkään kun sen menettää kuiteskin.Jotenkin surullinen asenne=(

Elivät evakkoajat ja olivat todella köyhistä kodeista. Aloittivat nollasta ja keräsivät kovalla työllä omaisuutensa. Pienen, mutta sellaisen, että pärjäsivät. Halusivat rakentaa oman talon ja omaa maata piti olla, koska omassa on kaikki kiinni ja turva. Vuokralla kokivat olevansa epävarmassa ja huutolaisia.

Eli ap, nyt hiukan avaruutta ajatusmaailmaasi, äläkä jää kiinni tähän tyypilliseen nuorten naisetn anoppivihaan, että kaikesta syytetään anoppia ja kaivetaan huonoja puolia esiin. Hän on oman aikakautensa ja kasvatuksen lapsi ja hänellä voi olla ihan erilaisia mielipiteitä kuin sinulla.

Ihmisillä on erilaisia taustoja. Opit sen kun kasvat vanhemmaksi.

mieleen tulee mun isän isä.En tiedä olenko aloittajaa vanhempi.Mun isän isä oli myös kuin vastarannankiiski kun kyse oli ostamisesta ja omistamisesta.Sitä sitten purettiin ja kyse tais olla niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin sota.

Miehen suku pakkoevakuoitiin petsamosta jonne jäi kaikki heidän maat,metsät ja omaisuus.

Pappa opetti lapsilleen ettei rahaa pidä laittaa kiinni mihinkään kun sen menettää kuiteskin.Jotenkin surullinen asenne=(

omat vanhempani ovat ihan samanlaisia. Ovat kaunaisia ja kateellisia yliopistotutkinnostani (yrittivät estää yliopistooni menemisen, mm. kiristämällä että missään eivät sitten auta jos menen sinne - ja pitivät uhkauksensa). Ovat haukkumassa hyvää työpaikkaani, koulutettua miestäni, ostamaamme taloa, tekemäämme etelänmatkaa. Kaikki on huonosti, väärin, ei kelpaa.



Syy tähän on KATEUS. On täysin tabu ja vaiettu asia että usein vanhemmat ovat kateellisia ja katkeria lapsilleen. Myytti toitottaa että vanhempi aina haluaa lapselleen parempaa kuin itselle, valitettavasti näin ei ole. Varsinkin jos on ns. köyhät olot tai agraariyhteiskunnasta (niinkuin omat vanhempani, maalta köyhistä oloista) niin he yrittävät koko ikänsä kompensoida lähtökohtiaan. Esim. omaisuutta haalimalla ja kilvoittelemalla tavarasta muiden kanssa.



Oman isäni sisaruksissa on ihan sama piirre ja sisarukset kisaavat keskenään verissäpäin kuka pystyy ostamaan mitäkin. Auto, talo, etelänmatka, minkkiturkki...just name it.



Omat vanhepani eivät tee tätä tietoisesti, se on ihan tiedostamatonta. Mutta siis minä olen tavallaan heille kontrasti, peili, sille mitä he eivät itse voineet saavuttaa, esim hyvää koulutusta tai hyvää asemaa uralla. Tämän oman epäonnistumisen he purkavat kateutena, joka verhotaan sitten arvosteluun ja kommentointiin. Sen takia sitten haukkuvat työpaikkani, urani, koulutukseni, puolisoni. Oikeasti tunne-elämältään normaalit vanhemmat olisivat minusta ja saavutuksistani YLPEITÄ.



Koska tiedostan vanhepieni lähtökohdat ja yltiöpäisen tarpeen omaisuuden/tavaran hankkimiselle niin ymmärrän heitä ja annan anteeksi. He haalivat pakonomaisesti kaikkea itselleen ja se on varmaan stressaavaa elämää. Kun muutin kotoa 19v iässä en ole sen jälkeen saanut esim yhtään lahjaa tai muutakaan tukea vanhemmiltani. En väitä että pitäisi antaa niitä mutta esim on vähän outoa että en saanut häälahjaa, valmistumislahjaa, lapseni eivät ristiäislahjaa tai ainuttakaan synttäri/joululahjaa. Vanhempani eivät raaski antaa lahjan lahjaa kenellekään ihmiselle, koska he haluavat jokaisen killingin rahaa ITSELLEEN.



Säälin syvästi vanhempiani jotka eivät ymmärrä että raha on aivan toissijaista. Ihmissuhteet ja rakkaus ja välittäminen on tärkeintä elämässä, mutta he eivät siihen omista puutteistaan johtuen pysty. Heillä on vieraantuneet lapset, tuntemattomiksi jääneet lapsenlapset, etääntynyt suku ja sisarukset. Jäljelle ovat jääneet vain he kaksi ja heidän omaisuutensa.



Joten ap, ole ymmärtäväinen ja anteeksiantavainen. Ei anoppi ole tahallaan ilkeä. Anoppi on ehkä kateellinen, te ehkä jotenkin peilaatte sitä haavetta mikä ei koskaan toteutunut, hän saattaa olla kaunainen. Se kauna ei kohdistu välttämättä teihin vaan HÄNEN puutteisiinsa ja toteutumattomiin haaveisiinsa. Se vain sitten purkautuu tuollaisella tavalla.



Suurilla ikäluokilla on aika useilla ongelmia tunne-elämässään ja juuri tuo materialismi ja tavaran palvonta lienee (tämä on oma teesini) kompensaatiota sille että lapsuus oli joiltain osin köyhä, turvaton tai muuten onneton. Raha luo turvaa, tavara luo turvaa. Muusta turvasta ja onnesta he eivät ehkä edes tiedä.

Varsinkin tuo ajatus, että koti on ihmissuhteissa, ei seinissä, on hyvä! Mutta anoppi särkee ihmissuhteensa. Erosi apesta - perusteluna se, kun heidän työpaikalla kaikki muutkin hänen ikäiset naiset eronneet. Ja kun joku terapeutti väitti, että mies aiheuttaa hänelle masennusta. Kaikki ongelmat ratkeaa, kun miehestä pääsee.



On sanonut jopa minulle, että kannattaisi harkita eroa hänen pojastaan. Naisen elämä parempi ilman miestä. Eikä tajua, miten satuttaa lapsiaan, kun mollaa heidän kuultensa heidän isäänsä.



Anopin miehen suku haluaisi erosta huolimatta pitää häneen yhteyttä. Mutta ei, kun on kerran erottu, miksi hän niitä tapaisi. Mietti sitäkin, ettei tulisi edes meidän häihin, jos kutsumme miehen isän puolen sukua ja yritti painostaa, ettei näitä kutsuttaisi. Ja sitten toiseen suuntaan nillittää, kun ei ole omia sukulaisia.



Anoppi asuu yhteiskunnan omistamassa, verovaroin rakennetussa vuokra-asunnossa. On julkisella puolella töissä eli palkka maksetaan verovaroista. Mun nähdäkseni hän siis ihan saamapuolella...



Enkä minä häntä vihaa. Kummastelen vaan, kun yrittää manipuloida joka asiassa.

minusta edelleen kuulosta tekstin perusteella siltä että anopilla on moni asia mennyt elämässä odotusten vastaisesti (ts "pettymyksiä" tapahtunut) ja hän tiedostamattomalla tasolla tietää tämän itsekin. Ihmisen psyyke suojelee itse itseään, joten tietoisella tasolla anoppi pyrkii tekemään itsestään selviytyjän ja ihannoimaan ääneen ratkaisujaan (vaikka sisimässään jollain tasolla ehkä tietää ne vääriksi).



Tällaisella ihmisellä on usein tarve - todistellakseen itselleen valintojen oikeutta ja pysyäkseen siten henkisesti tasapainossa - painostaa muita ihmisiä tekemään samat asiat. Eli kun hän on itse eronnut, pitäisi muidenkin erota, kun itse on tietty tulotaso, ei muillakaan saisi olla enemmän ja niin edelleen.



Tällainen ihminen sisimmässään kaipaa ulkopuolista hyväksyntää, arvostusta ja kunniouitusta. Sellainen voi helpottaa elämää suuresti, jos itse päättä antaa sitä tällaiselle ihmiselle tietoisesti. Eli siis ehkä vähän "vilpillisesti". Tarkoitan siis sitä että ymmärtät anopin ongelman ja päätät tietoisesti että vaikka miten ärsyttäisi, niin kokeilet jostain asiata kehua anoppia. Tai kiittää. Tai arvostaa hänen ratkaisuaan. (oikeasti ei siis tarvitse olla sitä mieltä).



Tällainen toimii usein erittäin hyvin, sillä tuonkaltainen ihminen janoaa kiitosta, arvostusta ja kunniaa. Sitten kun saa sitä vähän, niin se arvostelu, mesoaminen ja haukkuminen laantuu.



Kokeilepa huviksesi!