Missä vaiheessa kunnianhimosi laantui

ja avioeron jälkeen... eli olin vieläkin kovapäisempi kuin joku tuolla edellä. Olinkin kyllä äärimmäisen kunnianhimoinen ja pakonomainen suorittaja. Nyt riittää vähempi suorittaminen vaikka ajoittain vieläkin olen langeta takaisin työnarkomaniaan. Selitän asian sillä, että olen kahden työnarkomaanin lapsi ja lisäksi ennen varsinkin olin yllytyshullu....

synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Arvoni muuttuivat ja itsetuntoni parani. Mun ei tarvii suorittaa enää mitään muiden takia-

Nykyään päätöksiä ohjaa aina vaan vahvemmin ja vahvemmin oman onnen ja kasvun tavoittelu. Opiskeluhalut eivät ole laantuneet ollenkaan valmistumisen jälkeen, vaan sitä harrastetaan töiden jälkeen. Olen utelias luonne, tykkään oppia ja kehittää omia arvojani ja maailmankatsomustani.



Tuosta "urahössötyksestä" en ole koskaan oikein perustanut, mutta olet siinä mielessä oikeassa, että kaikki muiden miellyttämisen rippeetkin ovat karisseet ja uratikapuissa kiipeäminen tuntuu entistä merkityksettömältä. Mutta en kuitenkaan pidä itseäni kunnianhimottomana, vaikka pidänkin uudesta tittelistä iloitsevia ja hulluna ylitöitä tekeviä uraohjuksia hieman yksinkertaisina. Nykyään kunnianhimoni ohjaa vaan minua enemmän merkityksellisen työn tekemiseen ja siinä mielessä päivittäistä puurtamista tarkastelee hieman eri tavalla. Arvoni ovat "pehmeämmät". Ei enää kiinnosta nähdä paljon vaivaa tehdäkseen työtä joka ei oikein edes tee selvästi positiivista vaikutusta maailmaan. Oma mielenkiinto on muuttumassa pois tekniseltä alalta ihmisten pariin ja heidän auttamiseensa. Työtä on kuitenkin tehtävä ja yritän kehittyä niin, että työlläni on merkitys.

pidänkin uudesta tittelistä iloitsevia ja hulluna ylitöitä tekeviä uraohjuksia hieman yksinkertaisina.

Halusin perheen ja tehdä kivää työtä, elää mukavasti, ja nauttia elämästä. Sen kaiken olen saanut ja tehnyt. Olen onnellinen.

Komppaan aikaisempia, jotka eivät ole kokeneet kunnianhimon laantumista. Kunnianhimo on oikeastaan sanana aika tavalla suomenkielen kummallisuuksia, koska ihan kokemukseni mukaan harva ihminen jaksaa oikeasti työtä vaativissa asioissa edetä ilman sisäistä drivea, ainoastaan muilta saatavan tunnustuksen vuoksi. Tai sitten tämä on attribuutiovirhettä minun osaltani.



Joka tapauksessa itse arvelen näyttäväni ulospäin jonkinlaiselta uraohjukselta (tai enemmänkin koulutusnarkkarilta) mutta voin aivan rehellisesti sanoa, että ne asiat mitä opiskelen ja tutkin työkseni ovat asioita (tai ainakin osa niistä asioista), joita miettin ja opiskelen myös vapaaehtoisesti aivan puhtaasta mielenkiinnosta. Eikä kyseessä ole silti mikään pakkomielle, vaan pystyn aivan helposti rentoutumaan esim. musiikin ja tietokonepelien täysin hyödyttömän harrastamisen kanssa.