Missä vaiheessa kunnianhimosi laantui

Kunnianhimo on oikeastaan sanana aika tavalla suomenkielen kummallisuuksia, koska ihan kokemukseni mukaan harva ihminen jaksaa oikeasti työtä vaativissa asioissa edetä ilman sisäistä drivea, ainoastaan muilta saatavan tunnustuksen vuoksi.

Niinpä! Pidän työstäni, haasteet ovat minulle mahdollisuuksia ja nautin uuden oppimisesta. Vaihdan myös usein työpaikkoja: saa lisää palkkaa ja taas uusia haasteita. Mulle on aivan sama, mitä muut ihmiset tästä ajattelevat. Omaa itseänihän minä tässä mietin ja omaa viihtymistäni.

Olen 41v ja keskityn mielummin lapsen koulunkäyntiin myös hyvä taloudellinen tilanne vaikuttaa asiaan.

Rakatan uralla etenemistä ja uusien asioiden oppimista. Pakonomainen suorittaminen on tosin loppunut.

Sain tehdä vuosia mielenkiintoisia töitä ja tienasin sikana.



Se ei enää kiinnosta, kun sen on saanut.



Nyt keskityn lapsiin ja heidän kouluunsa, kotiin ja koiriin.



Olen oikein tyypillinen downshiftaaja...

Olen 26-vuotias yhden lapsen äiti ja vastavalmistunut lääkäri. Kunnianhimo on laantunut sen verran, ettei kaikkea ole pakko saada heti ja ettei minusta tarvitse tulla maailman parasta, mutta erikoistua haluan silti, enkä jämähtää tähän, mitä tällä hetkellä olen.

vaikka olen jo 50 v.

meillä on tylsä monilapsinen ydinperhe ja molemmilla hyvät duunit.

varsinkin urheilun saralla kunnianhimo senkun kasvaa.

vaikka olen jo 50 v.

meillä on tylsä monilapsinen ydinperhe ja molemmilla hyvät duunit.

varsinkin urheilun saralla kunnianhimo senkun kasvaa.

Silloin asiat saivat oikeat mittasuhteet.

kohdistuu vain erilaisiin asioihin.

tietää että lapsellani (silloin vauva) on vakava sairaus. Siihen loppui urahössötys kuin seinään. Vaihdoin lopulta ammattiakin "inhimillisempään". Lapsi onneksi ok nykyään.

Ajattelit että näin korkealle pääsin ja hyvä niin. Nyt ei tarvitse enää pyrkiä ja kilpailla, vaan voi keskittyä perheeseen, harrastuksiin ja omaan elämään.

Aina vaan korkeammalle ja paremmin! Todella mustavalkoista taas: vaikka on ura, voi silti keskittyä omaan elämään. Minähän tätä elämääni elän, hyvänen aika sentään...

tietää että lapsellani (silloin vauva) on vakava sairaus. Siihen loppui urahössötys kuin seinään. Vaihdoin lopulta ammattiakin "inhimillisempään". Lapsi onneksi ok nykyään.

Asiat tuntuvat aina suuren muutoksen edessä erilaisilta mutta ei ennen tärkeä asia muutu hössötykseksi vaikka sun muu elämä muuttui. Mä inhoan ihmisiä joiden elämä sai "oikeat" mittasuhteet" kun lapsi syntyi, mies kuoli jne. Ei ne ole oikeampia tai parempia mittasuhteita vaan erilaisia ja muuttuneita siihen tarpeeseen.

Mikä ammatti on muuten inhimillinen ja mikä määrittää epä-inhimillisen?

"Tarkoitin liki pakonomaista tarvetta edetä töissä ja opiskella lisää"



Mitä ihmeen "pakonomaista tarvetta"?



Jotkut nyt vaan haluavat elämässään eteenpäin. Ja opiskelu on intohimoni.

mä en ymmärrä työ vs elämä ajattelua. mulle työ on tärkeä osa elämää johon kuuluu perhe, ystävät ja harrastukset myös. Ervaiheissa painottuu asiat eri tavoin mutta ei mun ole tarvinnut sulkea mitään pois ja laannuttaa mitään ollaksi "mittasuhteiltani oikean inhimillinen".

saatuani burn outin. Näin kovapäiselle mikään pienempi ei olisi varmaan riittänyt... Olen edelleenkin aikamoinen suorittaja, mutta nykyään sentään tunnen omat rajani ja osaan myös rentoutua.

Olen halunnut vaan ihan tavallisen elämän, enkä mitään erikoista kunniaa. Hankin perheen, koulutuksen ja työn ja siinä se. Työssä teen hommani hyvin, mutta en halua edetä mihinkään enkä tavoitella muuta kuin riittävän hyvää työni hoitamista.

nyt tätä kysymykseen itseensä sisältyvää jaottelua.



Minulle opiskelu ja työ ovat yksi maailman kiinnostavimmista ja antoisimmista asioista. Sisällöltään ne edustavat sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni elämässä tärkeitä!



Miksi opiskella jotain vain papereiden takia, en ole koskaan kyllä ymmärtänyt. Tai miksi tehdä työtä vain rahan takia, jos on mahdollisuus valita!

ja sitä ennen valmistuminen, joihin tähtääminen on sellaista "pakonomaista tarvetta". Sitten voi hengähtää ja asettua aloilleen.

"Tarkoitin liki pakonomaista tarvetta edetä töissä ja opiskella lisää"

Mitä ihmeen "pakonomaista tarvetta"?

Jotkut nyt vaan haluavat elämässään eteenpäin. Ja opiskelu on intohimoni.

Minulle opiskelu ja työ ovat yksi maailman kiinnostavimmista ja antoisimmista asioista. Sisällöltään ne edustavat sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni elämässä tärkeitä!

Miksi opiskella jotain vain papereiden takia, en ole koskaan kyllä ymmärtänyt. Tai miksi tehdä työtä vain rahan takia, jos on mahdollisuus valita!

Minulla ei ainakaan koskaan ollut ammatinvalintaiässä, eikä ole vieläkään mitään sellaisia erityisiä kiinnostuksen kohteita joista voisi tehdä ammatin itselleen. Niinpä valkkasin ammattini sen perusteella mistä saa hyvin rahaa ja mistä todennäköisesti löytyy töitä. Työ ei itsessään kiinnosta minua yhtään, mutta ei ole vastenmielistäkään. Oikein hyvä tilanne tämä.

t. 13

Hankala silti ymmärtää, kun minusta kiinnostavia ammatteja olisi tosi monia! Itse vuorottelen parin eri alan töissä ja olen opiskellut vaikka kuinka:)

t. se, jota lainasit

Minulle opiskelu ja työ ovat yksi maailman kiinnostavimmista ja antoisimmista asioista. Sisällöltään ne edustavat sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni elämässä tärkeitä!

Miksi opiskella jotain vain papereiden takia, en ole koskaan kyllä ymmärtänyt. Tai miksi tehdä työtä vain rahan takia, jos on mahdollisuus valita!

Minulla ei ainakaan koskaan ollut ammatinvalintaiässä, eikä ole vieläkään mitään sellaisia erityisiä kiinnostuksen kohteita joista voisi tehdä ammatin itselleen. Niinpä valkkasin ammattini sen perusteella mistä saa hyvin rahaa ja mistä todennäköisesti löytyy töitä. Työ ei itsessään kiinnosta minua yhtään, mutta ei ole vastenmielistäkään. Oikein hyvä tilanne tämä.

t. 13