Miten psyykkasit itseäsi synnytyskipujen aikana?

ja ajattelin, että pääasia että vauvalla menee hyvin.

huusin ja itkin tuskasta, en enää edes muista mitä siellä ajattelin. never again!

kymmeneen mennessä supistus yleensä loppui. Kerran tosin supistus kesti " kahteenkymmeneen" , silloin koko ajan ajattelin, että on sen kohta jo loputtava! Muuten en juuri ajatellut mitään. Yritin imeä ilokaasua, mutta se meni ikävästi päähän. Siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että tuli keskityttyä hengittämiseen.



Kunpa tällä toisella kerralla pystyisi rentoutumaan supistusten aikana, niin ei sattuisi niin. Ekalla kerralla pystyi kerran rentoutumaan, eikä supistus sattunut läheskään niin paljon kuin muulloin. Tosin rentoutumiseen keskittymiseen tarvitaan rautainen keskittymiskyky!

supistus on yksi vähemmän jäljellä, ja sitten tulee se ihana vauva : )



Ei ollut ollenkaan kamalaa.

Muutkin ovat selvinneet tästä, miksen sitten minä. Ajattelin myös, että ihanaa, kun lapsi viimeinkin syntyy, pääsen eroon mahasta ja krempoista. Keskityin joka supistukseen ja asettelin itseäni milloin mihinkin asentoon. Äitini kertoi, että häntä oli rauhoittanut tieto siitä, mistä kipu johtuu. Eli synnytyskipu kuuluu asiaan ja se myös loppuu joskus. Hyvin tuntui menevän, olo oli jännittynyt mutta rauhallinen.



Sitten kun oksitosiinitippa laitettiin suoneen ja kalvot puhkaistiin, yltyivät kivut niin, etten pystynyt enää mihinkään psyykkaamiseen. Pyysin epiduraalia, mutta jostain syystä sitä ei haluttu antaa. Koin tulleeni petetyksi, kun olimme siitä aikaisemmin sopineet. Roikuin ilokaasunaamarissa kuin hukkuva köydessä ja vedin keuhkot täyteen kaasua. Luulin kuolevani ja odotin että taju lähtee ja vie kivut. Oli vain kauhea kipu, jonka toivoin lakkaavaan...