Miten psyykkasit itseäsi synnytyskipujen aikana?
Kommentit (25)
kivut olivat niin kamalia, etten pystynyt ajattelemaan oikein mitään.
psyykkaamaan itseäni mitenkään kun kun supistukset kävivät tauottomiksi :( Hyvä että hengittämään kykenin. Ei ollut siinä vaiheessa rentoutusharjoituksista apua.
Toivottavasti seuraavassa synnytyksessä tulee edes lyhyitä taukoja supistusten väliin.
siis - lähti vetäytymään poispäin. Sitten vähän aikaa tyyntä ja taas sama uudelleen. - Ja uudelleen ja uudelleen....
kuin sinulla joka luit sitä " laitoskaluste" -tarraa. mä luin jostain sinisellä kirjoitettua tekstiä jossain tarrassa, jossa luki " merivaara" . nähtävästi jokin tuotemerkki niissä kamalissa sairaalan vehkeissä.. luin sitä ja itkin!
Tosin ei ne kivut olleet ollenkaan se asia, miksi nyt seuraavaa synnytystäni pelkään... siinä voi sattua ja tapahtua kaikkea muutakin " ns. jännääääää" ...
imppasin vaan sitä ilokaasua. Sitä unohtaa kyllä valitettavasti sen, että tämä kipu loppuukin joskus ja yleensäkin sen, että on synnyttämässä vauvaa siellä.
Sitten, kun vauva on syntynyt, vasta muistaa taas miksi siellä ollaan.
Kaikkein pahimmissa kivuissa huutaminen oikeasti auttoi! En siis kiljunut hysteerisesti, vaan huusin hiljaa ja rauhallisesti, voivotellen/ huokaillen.
Ponnistus oli jälkeenpäin ajatellen helppo, mutta uskonpuute vaivasi. Siinä olisi varmaan ollut psyykkaamisesta apua.
Tais mennä ihan sumussa koko synnytys. En nimittäin muista ajatelleeni yhtään mitään. No, hengissä selvisin :-)
minulla siis ponnistusvaiheen kivut olivat kamalimpia, ihan yhtä tuskaa!
mutta taas menen toukokuussa sinne uudestaan, ja mielelläni!:)
hulluja nuo naiset...eikö? :)
Supistusten välillä olin näyttänyt ihan kuolleelta liikkumattomalta.mies oli tarkistanut aina hengitänkö enää.
Kahdessa synnytyksessä olen vain kiroillut koko ajan mielessäni kaikkia törkeyksiä, joten se siitä aikuismaisesta tsemppauksesta. Ei minulla ainakaan äly ole niissä kivuissa parhaimmillaan vaan olen aivan muissa maailmoissa.
keskityin tuijottamaan/lukemaan sängynpäädyssä ollutta tarraa, jossa luki " laitoskaluste" jotain ja puhelinnumero. Samalla yritin pysyä mahdollisimman rentona.
Supistukset menivät ihan ok, ja epiduraalin jälkeen ne eivät tuntuneet. Muistan sen, että ponnistaminen oli kamalaa ja kai siinä sitten ajatteli, että pakko on jaksaa, ei voi muuta. Kyllä siinä on aika omassa maailmassaan.
toistelin mielessäni " hyvähyvähyvä" . Eli siis ajatuksena se että jokainen supistus vie synnytystä eteenpäin ja on siksi hyvä :) Se oikeesti auttoi.
Ponnistusvaiheessa aattelin vaan että kohta tää on ohi... sikäli kun siinä enää mitään pystyin ajattelemaan...
vartalo sitten vain luiskahtaa perässä...
Toisen kanssa keskityin, keskityin ja vielä kerran keskityin! Se oli helpompaa, koska tiesin mitä tulisi tapahtumaan. Suppareiden tullessa katselin seinällä raksuttavaa kelloa ja laskin sekunteja takaperin 30, 29,28,27... sitten kun pääsisin nollaan, voisin taas vähän aikaa hengähtää :) Toiselle en halunnut puudutuksiakaan, koskapa olin ensimmäiseltä aineista niin sekaisin... Hoitsut kyseli useaan otteeseen, että onkos rouvalla niitä supistuksia ollenkaan, kun ei ilmekään värähdä ;)
Mutta totaalinen keskittyminen, oikeanlainen hengittäminen ja pelon/kivun kontrollissa pitäminen oli mun juttu!
Yritin rentoutua ajattelemalla merta., sitä miten aallot kulkee.
Avautumisvaiheessa välillä mietin supistusten aikana/välissä, että mieluummin täällä kuin töissä...
Yritin supistusten aikana kiinnittää huomiota eri asioihin ympäristössä. Vaan olihan se vaikeeta.
Tasan kaksi vuotta sitten, juuri tällä hetkellä, oli ponnistusvaihe meneillään. Oli se ähellystä. Mutta kaiholla muistelen...
kerran " kohta helpottaa" , sitä sitten hoin mielessäni koko ajan.
etten impannut pahoinvointiin asti.
Ponnistuksessa ajattelin, että kun olen itseni tähän jamaan saattanut, kyllä mä hemmetti sen vauvan sieltä uloskin pykään! Eli puhtaalla agressiolla mentiin. :)