Lue keskustelun säännöt.
Oudot isovanhemmat?
29.10.2012 |
Perheellämme (4 lasta) on menossa omakotitalon rakennusprojekti. Elämäntilanne on n. 1,5 vuotta ollut haastava sekä käytännössä että taloudellisesti.
Miehen vanhemmat ovat tänä aikana ulkoistaneet itsensä lähes täysin elämästämme. Appiukko (juuri eläkkeelle jäänyt, hyväkuntoinen) on yhtenä päivänä käynyt työmaalla auttamassa n. 7 tuntia. Muutoin on viettänyt leppoisia eläkepäiviä matkustellen ja pientä remppaa omassa kodissaan tehden. Anoppi on 1,5 vuoden aikana 2 krt ottaa ottanut lapsenlapset n. 3 päiväksi hoitoon, jotta olen päässyt miehen avuksi raksalle. Muutoin ei ole esim. 8 kuukauteen kertaakaan soittanut meille, kysynyt kuulumisia ei mitään. Kun välillä vaihdamme mailia ja laitan meidän kuulumisia esim. 6 virkkeellä, ei kommentoi taloa tai perheemme haasteita mitenkään.
Omat vanhempani ovat kulkeneet koko ajan "mukana". Auttaneet paljon sekä konkreettisesti että taloudellisesti. Ja ennen kaikkea olleet hengessä mukana - kannustaneet, olleet kiinnostuneita kuulumisistamme.
En vaan voi mitään, mutta appivanhempien totaalinen itsekkyys ja omaan kuplaansa sulkeutuminen on alkanut nyppiä. En odota heiltä taloudellisesti penniäkään, mutta luulisi edes appiukkoa kiinnostavan, kun oma poika raataa päivätyönsä ohella pitkää päivää raksalla. Eikö perhe ja lähisuku ole sitä varten, että tuetaan ja ollaan lähellä (edes henkisesti) haastavissa elämänvaiheissa. Eikä silloin pakiteta omaan poteroon..
Huoh, kai tämä on vain tätä päivää...
Kommentit (30)
Joko hoidat lapsenlapsia ja rakennat taloa päivästä toiseen tai sitten on totaalisesti ulkoistanut itsensä pois. Minun vanhempani, eläkeläiset ainakin kerkeävät elämään sekä itselleen (nauttimaan matkustelusta, kulttuuritarjonnasta, mökkeilystä) ja kerkeävät auttamaan lastensa perheitä ja olemaan kiinnostuneita lastenlapsistaan. Sanojensa mukaan elävät täyttä elämää. Ymmärrän hyvin ap:ta ja hänen harmistuksensa. Mutta joskus se vaakakuppi kääntyy ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös yksi perhe, joka ei saa mitään apua kummiltakaan isovanhemmilta. Olenkin jo itse päättänyt että olen erilainen ja autan tarvittaessa lasteni perheitä. Jotenkinsitä kuvitteli ja toivoi erilaista suhtautumista...
Tsemppiä kiperään tilanteeseen! Kuulostaa aika pahalta.
Olen samaa mieltä siitä, että eläkeläiset (ja muutkin ihmiset) saavat käyttää päivänsä ihan niinku haluavat. Ja mun mielestä normaalit ihmiset nimenomaan haluaa auttaa jälkeläisiään. Olen itse luvannut tyttärelleni, että olen sitä varten niin kauan kun mussa henki pihisee.
Mun äiti ja isä on olleet suurena apuna sekä mun että mun veljen taloprojekteissa sekä lapsenhoidossa. Pyytämättä. Tuki on ollut taloudellista, konkreettista ja henkistä, kaikkia sortteja enemmän kuin uskaltaisi toivoa.
Mutta. Tiedän myös melkolailla täydellisen välinpitämättömyyden, sillä mieheni äiti (ja isäpuoli) pysyy poissa. Se (ne) keskittyvät vain tyttärensä perheen tukemiseen. Se on mun mielestä vielä enemmän väärin kuin olla tasapuolisen välinpitämätön kaikille.
Anoppi laitettiin juuri viikonloppuna haudan lepoon.
Eivät ole koskaan millään tasolla meitä auttaneet. Vittuillut on jos yhtään mitään. Appi totesi ekan kerran kun mut näki että hän ei sitten niitä teijän mukulianne elätä!
Oltiin parikymppisiä silloin, opiskelut kesken ja lapset eivät nyt kyllä olleet se ensimmäinen asia mielessä...
No eipä ole elättäneet ei, ja nyt sitten hautajaisissa säälipisteitä meiltä kun joutuu niin yksinään nyt tästä eteenpäin pärjäilemään.
No kuule appi, me ei sua sitten elätetä, että omillas saat pärjätä!
Sitä niittää mitä kylvää ja kaikki löytyy edestä päin. Omiani en ikinä jätä pulaan ja yksin selviämään!! Se on päätetty, jos vaan suinkin elonpäiviä itsellä silloin vielä on.
mulla on niin sietämätön tilanne ja stressi, että jouduin käymään ihan terapeutin kanssakin puhumassa asiasta.
Meillä appivanhemmat palvovat tyttärensä perhettä/lapsia, ja auttavat tytärtään ihan joka päivä. Asuvat lähekkäin ja tyttären perhe on appisten elämän sisältö. Ovat siellä joka päivä, useammankin kerran päivässä, auttavat lasten kanssa joka ikinen päivä.
Meitä eivät ole auttaneet koskaan. Sanoivat meille ihan suoraan (siis sinänsä ystävällisesti, ei mikään riitatilanne) että "heillä on oikeus valita mihin aikansa ja panoksensa haluavat antaa, ja he ovat päättäneet antaa sen tyttären perheelle pelkästään". Tämä oli minusta tosi pahasti sanottu, ja olen itkenyt asian kanssa usein. Asialle en itse voi tehdä mitään sillä syy juontaa mieheni lapsuuteen, jossa kauan odotettu tytär oli vanhempien silmäterä joka sai kainen (ja sitten se vähemmän tärkeä poika meni vaan siinä sivussa).
Vielä tuskallisempaa on se että omat vanhempani eivät piittaa minusta yhtään. He ovat sitä mieltä että lapsen kun saa 18 vuotiaaksi niin ulos vaan kotoa, ja se on huolenpito sitten siinä. Itse siis muutettuani pois kotoa täysi-ikäistyttyäni, sain huomata että vanhempani lopettivat ihan kaiken yhteydenpidon. Siis täysin. Soittivat ehkä kerran parissa vuodessa, yleensä jotain sellaista asiaa että joku sukulainen kuollut, mutta kertaakaan eivät kyselleet miten voin, miten menee, onko kaikki hyvin.
Naiivina ja sinisilmäisenä uskoin että lapsenlapset muuttaisivat tilannetta, mutta pah. Eivät tulleet edes ristiäisiin, eivät ole tulleet koskaan jouluna tai synttäreinä (kutsuttu on) eivätkä ole koskaan ostaneet ainoatakaan lahjaa lapsenlapsille. Ja kyse ei ole nyt sitten tavaran mankumisesta, vaan siitä että olisipa tullut edes postikortti tai puhelu. Mutta ei mitään. Ikinä. Kertaakaan.
Omat vanhempani elävät elämäänsä itselleen, ja teeskentelevät että heillä ei edes ole olemassa lapsia tai lapsenlapsia. Eivät pidä myös sisaruksiini yhteyttä juurikaan. Just jotain kerta viiteen vuoteen puhelua tai muuta.
On kyllä sydäntä riipivää nähdä miten muilla isovanhemmat osallistuu ja auttaa, ovat mukana elämässä. En minäkään hoitoapua kaipaa vaan sitä että olisi edes yhdet välittävät isovanhemmat. Mutta kun he eivät halua sitä, niin ei silloin ketään voi pakottaa vastentahtoisesti isovanhemmaksi.
Olen vaan jotenkin selvinnyt sillä että ajattelen tämä olevan nyt "tätä päivää" (vallitsevaa itsekkyyttä jne) ja olen yrittänyt vaan ajatella että menetys on loppupelissä isovanhempien. He jäävät paljosta paitsi, joskaan eivät tietenkään tiedä jäävänsä, kun eivät vaivautuneet edes lapsenlapsiaan oppimaan tuntemaan.
Mutta, rehellisyyden nimissä, jollakulla muulla on varmasti VIELÄKIN kurjempi tilanne isovanhepien kanssa. Kaikilla ei ole tosiaan perheidylliä olemassa ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
öh, miten olis jos joskus soittaa niille isovanhemmille? Pyytää kahville ja lähdetään heille kylään?
Onnistuuko? Vai haukutaanko lisää niitä isovahempia jotka pysyttelee omissa oloissaan, eikä ne lapset tuo lapsenlapsiaan näytille.
Itselläni on OK välit vanhempiini. Toisin kuin isoveljelläni jonka emäntä ei sukulaisiin vaan lähde. Piste. Ja sitten kun ovat meillä niin veljeni pohtii miksi isovanhemmat ei pidä yhteyttä heihin, he ei muista synttäreinä eikä tule: miksiköhän? Joskus kannattaa katsoa peiliin.
Pointti ei ole se että MAKSAA bensat ja palkan kuten joku ketjussa sanoi esittäneensä vaan se ongelma on että miksi isovanhempien kuuluu hypätä käskettäessä eikä asiaan palata muuten? Miten jos tänään lähtisitte jonkun mummon luo? Niin, sitä minäkin: kun ei se tule teillekään.
Eikö kukaan näe tätä? HERÄTKÄÄ! Ne on teidän vanhempia, ei jotain MLL.n hoitajia jotka odottaa palkkaa (ainakaan valtaosa) vaan ihan tuntevia eläviä ihmisiä jotka näkee lastenlastaan vaan jos te pyydätte auttamaan. Ette koska niin olisi mukava!
mulla on niin sietämätön tilanne ja stressi, että jouduin käymään ihan terapeutin kanssakin puhumassa asiasta.
Meillä appivanhemmat palvovat tyttärensä perhettä/lapsia, ja auttavat tytärtään ihan joka päivä. Asuvat lähekkäin ja tyttären perhe on appisten elämän sisältö. Ovat siellä joka päivä, useammankin kerran päivässä, auttavat lasten kanssa joka ikinen päivä.
Meitä eivät ole auttaneet koskaan. Sanoivat meille ihan suoraan (siis sinänsä ystävällisesti, ei mikään riitatilanne) että "heillä on oikeus valita mihin aikansa ja panoksensa haluavat antaa, ja he ovat päättäneet antaa sen tyttären perheelle pelkästään". Tämä oli minusta tosi pahasti sanottu, ja olen itkenyt asian kanssa usein. Asialle en itse voi tehdä mitään sillä syy juontaa mieheni lapsuuteen, jossa kauan odotettu tytär oli vanhempien silmäterä joka sai kainen (ja sitten se vähemmän tärkeä poika meni vaan siinä sivussa).
Vielä tuskallisempaa on se että omat vanhempani eivät piittaa minusta yhtään. He ovat sitä mieltä että lapsen kun saa 18 vuotiaaksi niin ulos vaan kotoa, ja se on huolenpito sitten siinä. Itse siis muutettuani pois kotoa täysi-ikäistyttyäni, sain huomata että vanhempani lopettivat ihan kaiken yhteydenpidon. Siis täysin. Soittivat ehkä kerran parissa vuodessa, yleensä jotain sellaista asiaa että joku sukulainen kuollut, mutta kertaakaan eivät kyselleet miten voin, miten menee, onko kaikki hyvin.
Naiivina ja sinisilmäisenä uskoin että lapsenlapset muuttaisivat tilannetta, mutta pah. Eivät tulleet edes ristiäisiin, eivät ole tulleet koskaan jouluna tai synttäreinä (kutsuttu on) eivätkä ole koskaan ostaneet ainoatakaan lahjaa lapsenlapsille. Ja kyse ei ole nyt sitten tavaran mankumisesta, vaan siitä että olisipa tullut edes postikortti tai puhelu. Mutta ei mitään. Ikinä. Kertaakaan.
Omat vanhempani elävät elämäänsä itselleen, ja teeskentelevät että heillä ei edes ole olemassa lapsia tai lapsenlapsia. Eivät pidä myös sisaruksiini yhteyttä juurikaan. Just jotain kerta viiteen vuoteen puhelua tai muuta.
On kyllä sydäntä riipivää nähdä miten muilla isovanhemmat osallistuu ja auttaa, ovat mukana elämässä. En minäkään hoitoapua kaipaa vaan sitä että olisi edes yhdet välittävät isovanhemmat. Mutta kun he eivät halua sitä, niin ei silloin ketään voi pakottaa vastentahtoisesti isovanhemmaksi.
Olen vaan jotenkin selvinnyt sillä että ajattelen tämä olevan nyt "tätä päivää" (vallitsevaa itsekkyyttä jne) ja olen yrittänyt vaan ajatella että menetys on loppupelissä isovanhempien. He jäävät paljosta paitsi, joskaan eivät tietenkään tiedä jäävänsä, kun eivät vaivautuneet edes lapsenlapsiaan oppimaan tuntemaan.
Mutta, rehellisyyden nimissä, jollakulla muulla on varmasti VIELÄKIN kurjempi tilanne isovanhepien kanssa. Kaikilla ei ole tosiaan perheidylliä olemassa ollenkaan.
Äitini heitti minut kotoa kun olin 18-vuotias ja ilmoitti, etten ole enää hänen lapsensa, koska olen täysi-ikäinen. Minua hän ei huomioi tai muista koskaan mitenkään, mutta lapsiani huomioi OMIEN tarpeidensa mukaan. Eli jos minä tarvitsen apua, se ei hänelle sovi, mutta jos hän haluaa nähdä lapsia, sen on sovittava.
Jos en toimi niinkuin hän vaatii, hän uhkailee ilmoittavansa lastensuojeluun.
Äitini on fyysisesti sairas ja nyt on alkanut olla hiukan muitakin oireita, mutta jostain syystä en ole kovin kiinnostunut auttamaan häntä.
Syytä tähän hän ei kuitenkaan (tietenkään) ymmärrä, ja viime viikolla sainkin viestin, että nyt hän voi hyvällä omatunnolla jättää minut perinnöttömäksi.
Enpä kysellyt enempää.
Ihan niinkuin se raha ja perintö jotain merkitsisi, kunpa olisi joskus edes kelvannut ihmisenä äidilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
öh, miten olis jos joskus soittaa niille isovanhemmille? Pyytää kahville ja lähdetään heille kylään?
Onnistuuko? Vai haukutaanko lisää niitä isovahempia joteka pysyttelee omissa oloissaan, eikä ne lapset tuo lapsenlapsiaan näytille.
Itselläni on OK välit vanhempiini. Toisin kuin isoveljelläni jonka emäntä ei sukulaisiin vaan lähde. Piste. Ja sitten kun ovat meillä niin veljeni pohtii miksi isovanhemmat ei pidä yhteyttä heihin, he ei muista synttäreinä eikä tule: miksiköhän? Joskus kannattaa katsoa peiliin.
Pointti ei ole se että MAKSAA bensat ja palkan kuten joku ketjussa sanoi esittäneensä vaan se ongelma on että miksi isovanhempien kuuluu hypätä käskettäessä eikä asiaan palata muuten? Miten jos tänään lähtisitte jonkun mummon luo? Niin, sitä minäkin: kun ei se tule teillekään.
Eikö kukaan näe tätä? HERÄTKÄÄ! Ne on teidän vanhempia, ei jotain MLL.n hoitajia jotka odottaa palkkaa (ainakaan valtaosa) vaan ihan tuntevia eläviä ihmisiä jotka näkee lastenlastaan vaan jos te pyydätte auttamaan. Ette koska niin olisi mukava!
No mun vanhemmat ei tasan ole eläviä tuntevia ihmisiä vaan kylmiä jääkalikoita. Olen helvetti soikoon yrittänyt kaikkeni!!! Kun soitin että voitasko tulla kylään: ei käy, haluavat levätä. Kun soitin ja kutsuin kylään:eivät jaksa ajaa. Kun pyysin lapsenlapsen tarhan isovanhemoipäivään: ei kiinnosta tuollaset päivät.
Kun soitin ja kerroin kuulumisia: kylmällä äänellä sanottiin että ihan kiva, mutta miksi tämä heille piti kertoa?
Ei se v***u soikoon auta vaikka pitäisin yhteyttä sinne joka päivä. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Olen kutsunut vanhempani jo yli 15 krt lasten synttäreille. Eivät ole tulleet kertaakaan.
Tosi naiivia kuvitella että piittaamaton ihminen muuttuu lämpimäksi vain jos siihen pitää yjteyttä.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että on jokaisen oma valinta käynnistää talonrakennusprojekti, ja on aika itsekästä olettaa, että koko suku ja ystävät viettävät kaiken vapaa-aikansa raksalla (ilmaiseksi, totta kai!). Okei, ette varmaan oleta, että kaiken vapaa-ajan, mutta kuitenkin.
Meillä on sellainen tilanne, että lastenhoitoapua kyllä molempien vanhemmilta saamme, mutta emme edes oleta, että auttaisivat muutoissa, remonteissa tai muissa. Koska meillä ei ole varaa rakennuttaa taloa, emmekä itse osaa tehdä mitään, jätämme talon rakentamatta. Näin voi elää huoletonta elämää ja lastenhoitoapuakin tarvitsee vain niin vähän, ettei siitä kumpikaan isovanhemmista taatusti liikaa kuormitu.
Eli tavallaan olette kuitenkin itse tuon tilanteenne valinneet.
että ottaisit pesueesta vaikka yhden kerrallaan kylään :) Tekee hyvää lapselle saada olla mummin kanssa kahden välillä, mikä sen ihanampaa!