Lue keskustelun säännöt.
tahtoisitko olla samanlainen vanhempi
26.10.2012 |
omille lapsillesi,kuin mitä omat vanhempasi olivat sinulle?
minulla oli ihana ja rento lapsuus,sain riittävästi vastuuta jo lapsena ja sain käyttää omaa luovuutta ilman kritisointia ja määräilyä. mökillä sai mennä ja tulla miten lystäsi,kunhan kävi syömässä välillä. koskaan ei äitini muistaakseni kieltänyt minua hyppimästä isoilla kivillä tai varoittanut hukkumasta sillä luotti minuun ja taitoihini. nuoresta pitäen sain myös kesällä mennä nukkumaan silloin kun nukutti ja söin jos oli nälkä,kasvoin ns. siinä sivussa kahden muun sisaruksen kanssa,eikä aikuinen koko aika läähättänyt perässäni ja katsonut etten vaan loukkaa itseäni tai että pärjäänkö varmasti. tietenkin oli sääntöjäkin: hampaat piti pestä joka ikinen päivä,läksyt piti hoitaa eikä saanut kiroilla eikä polttaa tupakkaa tai käyttää alkoholia tai tehdä mitään typeryyksiä. tunsin olevani erittäin rakastettu lapsi. minulla oli mielestäni maailman paras äiti.
nyt kun lapsien saanti itselläni on tullut ajankohtaiseksi,olenkin miettinyt,miten voisin antaa yhtä vapaan mutta turvallisen lapsuuden omille lapsilleni,sillä itse olen aika perfektionisti ja pelkään että rajoittaisin lasteni luovuutta ja menemistä turhalla kritisoinnilla ja vahtimisella..kai siihenkin voi oppia ja antaa toisen tehdä niinkuin itsestä tuntuu hyvältä,vaikka kaikki ei menisikään kuten minä haluan :D
Kommentit (9)
Alkoholisti-isä, läheisriippuvainen äiti. Järkyttävän tiukka kuri, tukkapöllyä ja piiskaa sai milloin mistäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin no siis minäkin ihannoin vain äitini kasvatustapaa,sillä vaikka isäni kuului myös perheeseen,hän ei mielestäni osallitunut lapsien kasvatukseen kauheasti,vanhemmiten ajatteli melkein ensimmäisenä omia etujaan( esim jos tarvitsin kyytiä harrastuksesta kotiin perjantai iltana,oli hänestä mukavampaa olla kotona ja juoda viiniä,eikää voinut jättää sitä myöhemmäksi) hän kyllä välittää meistä lapsista,mutta ei ollu valmis toimimaan meidän eduksi liikaa,eikä ollut koskaan viikonloppuja kotona,koska bubeissa juoksu oli hänestä tärkeämpää :/ vanhempani olivat siis aivan päinvastaisia kasvattajia,enkä missään nimessä haluaisi olla samanlainen vanhempi kuin isäni.
ja syödä milloin sattuu yms.
Ja minä olen kokenut, että olisipa ollut jos joku olisi edes sen verran välittänyt, että olisi hiukan läähättänyt perässä.
Oletko ap siksi perfektionisti, että lapsuutesi oli niin rajaton, että olet nyt luonut tiukat rajat itsellesi, että et hajoa.
Lapsuudessani ei ollut ainuttakaan hyvää asiaa (paitsi isovanhemmat, joiden hyväksyntä pelasti psyykeni). Isä on väkivaltainn sadisti, hakkaamisesta nauttiva psykopaatti, hakkasi minua 16 vuotta, monta kertaa viikossa. Äiti uhriutunut, passiivisaggressiivine, isän "puolella" omia lapsiaan vastaan. Antoi hakata, salli kaiken, täydellsrn tunnekylmä, ei koskaan hellyyttä ja hoivaa.
Mutta, vastoin yleistä käsitystä, helvetillisen kurja lapsuus voi johtaa hyvään vanhemmuuteen,, kun tajuaa lapsuudenkodin henkisen sairauden ja hulluuden, ja haluaa toimia kaikessa toisin, ja hoitaa itsensä psyykkisesti terveeksi.
Omat lapset saavat todellakin erilaisen lapsuuden kuin minä.
Jos osaisinkin olla yhta omistautuva ja vailla omia juttuja, mutta mulla loppuu aika kesken...
Vanhemmat eivat koskaan kayneet missaan, heilla ei ollut kavereita tai harrastuksia. Aina vain me lapset joille luettiin tai joiden kanssa leikittiin, leivottiin tai retkeiltiin. Toissa vanhemmat olivat aina vain 8-16 ma-pe ja muu aika oli kotonaoleilua. Materiaalisestikin kaikki oli hyvin. Aiti teki kaikki kotityot vasta kun me lapset nukuimme ja herasi silti aina ensimmaisena, viimeistaan klo 5 loma-aamuinakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
perfektionisteja kuin minä olen,päin vastoi siskoni ei voi ymmärtää kaikkia touhotuksiani :) siis tottakai minulla oli rajat ja tiesin mitä ei ja saa tehdä ja sain rakkautta. vaikka sain tulla ja mennä (tietenkin vain viikonloppuisi)niin minusta silti huolehdittiin että kaikki on hyvin,ei vain seurattu perässä joka paikkaan. ainut mitä nyt aikuisena olen huomannu mitä olisi pitänyt olla toisin,oli se että minulla ei ollut varsinaista karkkipäivää eikä tarkkoja arkiruokailu aikoja koska vanhempani olivat vuorotyöläisiä. eli siis kyseessä ei ole mikään heitteillejättö,en kai nyt semmoista haluaisi omille lapsilleni :D
olin myös arkisin mieluummin kotona ellen ollut harrastuksissa,enkä kaivannut kaupungilla sekoilua tai yöriekkumista teininä,tästä siis ei ole kyse :)
Vai vielä samanlainen ** kuin ne ! Se on syy, miksi en ole voinut tehdä ikinä lapsia. Pelkäsin, että teen samat temput. En voi riskeerata ja pilata kenenkään viattoman elämää. En vaan ole voinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo Ap:n kuvailema tilanne koskee aika myöhäistä lapsuutta, joten totean, että vauva tarvitsee erilaisen vanhemman kuin kouluikäinen.
Mulla ei ole ollut mikään kauhukoti, mutta ei täydellinenkään. Isäni oli aina työmatkoilla tai ulkomaankomennuksilla eli etäinen.
Ja äitini taas oli aika levoton ja ahdistunut sielu, ja tuli purkaneeksi usein ahdistustaan meihin lapsiin tiedostamattaan. Ei lyönyt tai mitään mutta tarpeettomasti tiuski, komensi ja kritisoi vain siksi että hänellä itsellään oli levoton olla, eikä siksi että meissä lapsissa olisi ollut syytä.
Lisäksi äidilläni oli köyhän lapsuuden peruja valtava alemmuudentunto muiden ihmisten edessä ja koki siksi aina omat lapsensa muita huonommiksi ja häpesi meitä. Tämä on jättänyt yllättävän syvät henkiset jäljet minuun ja veljeeni, ja on kestänyt kauan edes tiedostaa mistä on peräisin se jatkuva jäytävä tunne että olen jotenkin nolo ja häpeällinen ja aina teen väärin teenpä mitä vaan.
Se mitä pyrin varsinkin tekemään toisin kuin äitini on, että tietoisesti annan lapsilla RAUHALLISTA aikaa ilman vaatimuksia ja yllättäviä komentoja tai toruja, ja pyrin täysin hyväksymään lapseni sellaisenaan enkä missään nimessä halua kasvattaa häpeällä (sua saa hävetä kun olet tuollainen ujo nyhjäle, reipastu nyt!).