kysely teille jotka kokivat lapsuudessa raakaa väkivaltaa?

Sitä ei ole pyydetty anteeksi enkä ole sitä heille sanoin sanonut. Muistan ne asiat enkä unohda.



Säälin vanhempiani koska he eivät pysty puhumaan. Heille kasvattaminen on ollut tuota. Koitan ymmärtää sen. Minua ei ole huoriteltu, se ei olisi enää minusta asia jossa kasvatetaan väkivallalla.



Minusta sinä määrittelet itse miten olet väleissä vanhempiisi ja sinä saat valita toisen terapeutin jos tämän yhden kanssa on todella suuret erimielisyydet. Minusta hyvä terapeutti osaa avata jotain asioita sinulle, kertoo jonkun asianlaidan jota et ole ajatellut ja pääset taas eteenpäin. Minusta sinun kannattaa vaihtaa terapeuttia.



Vanhempani ovat kanssani tekemisissä ja ymmärrän osin heitä vaikka pidän heidän kasvatustapaansa vääränä ja osaan nykyään hoitaa tilanteita erilailla koska niiden virheellisten tilalle täytyy jostain saada uusia malleja.



Olen kasvanut ihmisenä paljon ja kasvan yhä! Kunniaa minun asioista ei tosin saa vanhempani, he ovat lähinnä varoittava malli. Välillä pelottaa mahtaako he satuttaa lastenlapsiaan esim. jos lapsi kaataa isovanhemman päälle maitolasin, siitä itselle tuli rangaistus. Hoitavat jonkunverran lapsenlapsiaan.

ap tässä vielä, itse en uskalla siis viedä lapsiani vanhemmilleni edes valvotusti (siten että olen itse läsnä), sillä meillä heti tilanne on käsinkosketeltavan räjähdysherkkä, isän koko ajan "takakireä" ja tietää että konfliktin tullessa saattaa käydä käsiksi (tai ainakin raivoaa). Tämä on ainoa tapa miten isäni ristiriitoja käsittelee, eli hyökkäämällä kimppuun, ja alistamalla/nurjertamalla eri mieltä olevan täysin.



Isäni on käynyt kahdesti ollessani yli kolmekymppinen (eli en todellakaan enää lapsi) riitatilanteessa kimppuuni, ja tämän takia välit menivät jäisiksi.



Onko parempi kuitenkin lapsille että on yhteys "hulluihinkin" isovanhempiin kuin ei yhteyttä ollenkaan? Tunnen kovasti syyllisyyttä siitä että lapsillani ei ole isovanhempia, toisaalta järjen tasolla tiedän että ei vanhemmistani sellaisiksi edes olisi.



Mietin juuri terapeutin vaihtoa, mutta sekin on oma prosenssinsa ja maksaa jonkinverran.

Jos sulla on tosiaankin ollut tuollainen lapsuus, niin kuinka kukaan vähänkään tervepäinen terapeutti voisi edellyttää sinulta heidän päästämistä elämääsi nyt enää aikuisena? Jonkinlainen anteeksianto on kyllä hyvä juttu sinänsä ihmisen itsensä kannalta, muttei se tarkoita että samaa paskaa tulisi vastaanottaa jatkossa. Onkohan sun terapeuttisi kuule ihan ammattitatoinen?

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta, mutta vapaaehtoistoiminnan kautta olen tavannut ihmisiä joilla on monin tavoin traumaattisia kokemuksia.



Lähinnä ihmettelen terapeuttiasi. Eiväthän he voi eivätkä saa antaa asiakkaalle mitään toimintaohjeita, vaan auttaa sinua itse oivaltamaan sinulle oikeat ratkaisut.

Vanhemmillasi on erittäin pahoja psyykkisiä vaikeuksia, minkä vuoksi eivät ole kyenneet tuota parempaan vanhemmuuteen. Samasta syystä he eivät myöskään kykene käsittelemään asiaa jälkikäteen. Tyypillistä vastaavissa tilanteissa on tuokin, että alistava osapuoli kieltää tapahtuneen ja syyttää uhria mielenvikaiseksi. Kansanomaisesti sanottuna vanhempasi ovat niin pihalla, että eivät pysty itsekään hyväksymään omia tekojaan, tai edes myöntämään niitä itselleen. Sellaisesta lähtökohdasta on aika vaikeaa rakentaa luottamuksen sävyttämää ihmissuhdetta.



Jos olisin samassa tilanteessa, katkaisisin välit joko kokonaan tai sitten, jos pystyisin itse joten kuten kestämään yhteydenpitoa, rajoittaisin sen tilanteisiin, joissa konfliktiin ajautuminen on epätodennäköisintä. Esim. käynti huvipuistossa perheenne ja isovanhempien kanssa voisi olla tällainen? Julkisilla paikoilla ihmiset pyrkivät jo tiedostamattaankin rajoittamaan tuhoisaa käytöstään.



Jos ja kun on riski, että vanhempasi edelleen kohdistavat sinuun omista ongelmistaan johtuvaa vihaa joko psyykkisesti, sanallisesti tai jopa fyysisesti, tämä ei ole lapsellesi turvallinen ympäristö vaikka hän ei suoraan olisikaan itse uhattuna. Myöskin jos välillänne on kovin paljon selvittämättömiä ja hyvin ikäviä asioita, lapsesi voi saada hyvin outoja malleja ihmisten välisestä kanssakäymisestä jos hän altistuu näille tilanteille usein.



Sanoisin omana mielipiteenäni, että pidä mieluummin lapsi erossa isovanhemmista, tai jos haluat jonkin yhteyden säilyttää niin järjestä tapaamisia julkiselle paikalle (harvoin). Jos vanhempasi protestoivat, voit kertoa heille rauhallisesti ja asiallisesti, että et voi ottaa heitä osaksi perheesi elämää ennen kuin he tunnustavat sinuun kohdistamansa väkivaltaiset teot, haukkumiset, syyllistämiset jne. ja pyytävät sinulta anteeksi.



Terapeuttisi voi olla oikeassa siinä, että itsesi kannalta on hyvä antaa anteeksi vanhemmillesi. Muuten sinunkin sisälläsi kasvaa viha, jota voi olla vaikeaa hallita ja joka pahimmassa tapauksessa purkautuu itseesi tai muihin kohdistuvana väkivaltana.



Anteeksi antaminen on siitä vihasta irti päästämistä. Itse olen kokenut helpoksi antaa anteeksi, kun onnistun näkemään väärin tehneen osapuolen syyntakeettomana, keskenkasvuisena raukkana, joka ei omasta kasvuhistoriastaan johtuen vain osannut toimia paremmin. Siis ihmisenä, jolla on asiat vielä paljon huonommin kuin minulla. En ole kokenut yhtä rankkoja asioita kuin sinä, joten anteeksi antaminen on varmasti minulle helpompaa. Mutta sinullekin se on mahdollista, ja siitä hyödyt ennen kaikkea sinä itse. Vanhempiesi ei tarvitse asiasta saada tietää, jos eivät sitä ota puheeksi ja vilpittömästi itse pyydä anteeksi.

1) oletko väleissä vanhempiesi kanssa? -Olen



2) oletko pystynyt antamaan anteeksi? Jos et niin haluatko ylipäätään antaa anteeksi? No isä joka hakkasi on kuollut, mutta ehdin antaa anteeksi sen että löi minua,mutta en sitä että hakkasi äitiä



3) miten vanhempasi suhtautuvat sinuun nyt? äiti suhtautuu ihan normaalisti



4) oletko pystynyt puhumaan heidän kanssaan asiasta? En



5) annatko heidän olla läsnä lastesi elämässä? Kyllä

En ole kokenut raakaa fyysistä väkivaltaa, mutta narsisitisen isän taholta koko lapsuuden kestänyttä henkistä väkivaltaa: vähättelyä, haukkumista, raivoamista ja välitöntä väkivallan uhkaa, ja äidin puolelta välinpitämättömyyttä isän käytökseen liittyen.



Äitini on jo kuollut, mutta isän kanssa olen väleissä, omilla ehdoillani. En tiedä olenko varsinaisesti antanut anteeksi, mutta olen ymmärtänyt että teot olivat isän eivätkä minun syytä, mikä on itselleni ollut tärkeämpää. Isä suhtautuu minuun aika normaalisti. Tiedän että on olemassa asioita joista ei koskaan kannata keskustella, koska isä suuttuisi varmasti samalla tavalla kuin ollessani lapsi ja saattaisi pahimmillan käydä käsiksi. En ole pystynyt keskustelemaan lapsuuden tapahtumista isän kanssa eikä minulla ole mitään halua tai tarkoitusta tehdä niin, koska siitä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. Annan isän olla läsnä lasteni elämässä, myös omilla ehdoillani - valvon tapaamisia tarkasti ja pidän visiitit melko lyhyinä, koska koen ne henkisesti uuvuttavina.

Voit päästää asiastanirti muutoinkin. Kaikki terapeutit eivät vanno anteeksiannon nimiin. Katkeruuden uhka on suurin, se voimpilata elämän.



Väkivaltaiset vanhemmat ovat rikollisia. Näin laki määrittelee. Sinun anteeksiantosi ei sovitantuota väkivaltarikosta. Oikeus voisi käsitellä asian noin lakiteknisesti, mutta se on myöhäistä koska rikos on jo vanhentunut. Sinun tehtäväsi ei ole olla tuomari, olet uhri. Josmpäättäämantaako anteeksi toimii samalla tuomarin roolissa: antaa rikoksen tekijälle joko vapauttavan tai langettavan tuomion anteeksiannon merkeissä.



Ap ja muut uhrit, tärkeintä on ymmärtää että teitä on kohdeltu kaltoin ja tekoja puolustuskyvytöntämlasta kohtaan ei voi sovittaa sillä se jättää sovittamattomat jäljet psyykeen. Kun ymmärrätte mitä teille on tehty kaikkein läheisimmän ihmisen taholta, en usko että anteeksianto riittää tuomaan rauhan. Jos ei pysty unohtamaan ei voi antaa anteeksikaan.



Jos saa itsensä koottua on se jo voitto. Mitä anteeksianto sitten enää merkitsee. Anteeksianto on helpotus rikollisen mielelle ja omalletunnolle, uhri ei unohda koskaan.

Pahoittelen kirjoitusvirheitä. Kirjoitan ipadilla kiireessä, aihe kuohuttaa sillä on omakohtaista kokemusta. Voimaa teille jotka ovat joutuneet näin kammottavien tekojen kohteeksi. Minä seurasin lapsena läheltä.

minua pahoinpidelleet eivät olleetkaan omia vanhempiani.



Mietin itse terapiassa anteeksiantamisen tarkoitusta ja sisältöä, pohdin, pitääkö minuun kohdistuneet pahat teot antaa anteeksi – ja mitä se tarkoittaa. Lopputulos oli, että anteeksianto on jotenkin minun mielessäni väärä sana sille prosessille.



Katkeruudesta ja vihasta luopuminen oli minun anteeksiantoni. Luopuminen tunteista, jotka kuormittavat vain ja ainoastaan minua itseäni. Prosessiin kuului sen ymmärtäminen, miksi ihmiset tekivät niin, miksi minua satutettiin ja miten se siis ei ollut minun vikani tai minun teoistani kiinni. (Miksi voi olla niinkin yksinkertainen asia, että sisäistää sen, miten vinksallaan nämä ihmiset ovat.) Selityksen saaminen ja vihasta luopuminen ei silti tarkoita sitä, että teot olisivat ok tai unohdettuja.



Välit näihin sukuun kuuluviin minua satuttaneisiin ihmisiin olin katkaissut jo paljon aiemmin. Monen perheeseeni kuuluvan mielestä minun olisi pitänyt tehdä sovintoa heidän kanssaan tai yrittää olla väleissä. Mutta nämä satuttajat eivät ole muuttuneet. Eivät ole kohteluani katuneet.



Miksi siis haluaisin elämääni ihmisiä, jotka vain satuttavat minua? Neuvotaanhan naisia jättämään hakkaava puolisokin. Miten tilanne muuttuu miksikään, jos sanan puoliso tilalle vaihdetaan isä, äiti, veli, isoisä, setä, oma lapsi tai mikä tahansa muu? (Oma lapsi: kipeä mutta totinen asia monelle vanhukselle; mitä tehdä, kun oma aikuinen lapsi lyö.) Miksi pitäisi haluta päästää lähelleen ihminen, joka kohtelee väkivaltaisesti?



En antaisi myöskään lasteni olla tekemisissä tällaisten ihmisten kanssa. Vaikka heitä ei lyötäisi, olisi ilmapiiri silti aina hyvin kiristynyt, minkä lapset aistivat helposti. Ja oppisivat, että tämä on normaalia. Parempi olisi, että pahoinpitelijät suljetaan kokonaan elämästä. Kun lapset ovat vanhempia, voi heille kertoa, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Elämästä sulkeminen ei silti tarkoita sitä, että lapsille tarvitsisi valehdella esim. isovanhempien olevan kuolleita. Kuten sanottua, lapsi oppii, että tilanne on normaali eli lapsi oppii, että äidillä on olemassa vanhemmat, mutta he eivät ole arjessa läsnä.



Jos lasten suhtautuminen mietityttää, neuvoisin kääntymään jonkun lasten psykologiaa tuntevan puoleen, jolloin asian pystyisi selittämään lapsen ikään sopivalla tavalla. Minulla kun tämä asia ei ole vielä tullut ajankohtaiseksi esikoisen syntymän vielä ollessa edessä päin.

Olen kokenut isän taholta väkivaltaa, kunnon hakkaamista, tukasta repimistä, potkimista. Äidin taholta väkivalta oli henkistä. Lapsuus oli kammottava.



Pitkään oli välit poikki kunnes jostain syystä rupesimme äidin kanssa lähentymään. Nyt jo vuosien ajan äidin kanssa olemme voineet asioista puhua ja olen paremmin ymmärtänyt hänen osuutensa asioihin. Isä sen sijaan on edelleen sitä mieltä, että teki kaiken oikein eikä hän koskaan pyytäisi anteeksi. Isää näen kun käyn vanhemmillani mutta mitkään aktiiviset välit meillä ei ole toisin kuin äidin kanssa.



Koska meillä oli huonot välit lapsen ollessa pieni eivät omat vanhempani ole muodostuneet lapselleni kovin läheisiksi. Sen sijaan myöhemmin syntyneet siskon lapset ovat hyvin läheisiä ja isäkin käyttäytyy kunnolla koska tasan tietää, että sama homma ei käy enää.

1) oletko väleissä vanhempiesi kanssa? - Kyllä (oikea isäni ei pahoinpidellyt, mutta isäpuoli hoiti sen puolen).



2) oletko pystynyt antamaan anteeksi? Jos et niin haluatko ylipäätään antaa anteeksi? - Olen yrittänyt unohtaa ja olen siinä pikku hiljaa onnistunut. Tosin en kestä nähdä yhtään tappelua livenä, kun alan hysteerisesti itkemään ym.



3) miten vanhempasi suhtautuvat sinuun nyt? - Ihan normaalisti kait. Siskoni on aina saanut enemmän huomiota ja rakkautta osakseen. Minun on ollut tyytyminen siihen pieneen huomioon jota ehkä välillä saan.



4) oletko pystynyt puhumaan heidän kanssaan asiasta? - En ole asiasta pystynyt heidän kanssaan puhumaan. Tuskin tulen koskaan puhumaankaan. Entinen isäpuoleni kuitenkin on yrittänyt ottaa asiaa joskus puheeksi, mutta ei ole nähnyt itsessään mitään vikaa, vaan hän on alkanut samalla haukkumaan äitiäni.



5) annatko heidän olla läsnä lastesi elämässä? - Kyllä. Äiti asuu kaukana ja nykyään meillä on ihan ok välit, mutta minua ja lapsenlastaan näkee tyyliin kerran vuodessa. Entistä isäpuoltani en tapaa kuin hyvällä tuurilla kerran vuodessa lyhyen hetken.

antanut anteeksi, enkä voi koskaan antakaan. En kuitenkaan vihaa vanhempiani. Olen päässyt siihen vaiheeseen, että ainoa ajatukseni vanhempiani kohtaan on välinpitämättömyys.



Käyn siellä kylässä, ehkä noin kerran kahdessa kuukaudessa, vierailu on täysin turha, sama jos vierailisin jonkun työkaverin luona. Vanhempani eivät katso silmiin, puhutaan hyvin yleisistä aiheista kuten säästä. Lastani en sinne jättisi hoitoon mistään hinnasta.



Suurin syy vierailuihini on se, että en jaksa olla sosiaalisesti outo, ja selitellä ihmisille miksi olen katkaissut välin vanhempiini.



Olen tyytyväinen elämääni, en tarvitse vanhempieni hyväksyntää, enkä kaipaa heiltä mitään muutakaan.



Nuorempana ehkä yritin saada heiltä hyväksyntää tai anteeksipyyntöjä, mutta nykyään en jaksa olla heistä kiinnostunut. Jos he olisivat vaikka naapureitani, voisin pihalla moikata ja vaihtaa pari sanaa, mutta parempaa tuttavuutta en heidän kanssa haluaisi. En vaan pidä tuollaisista ihmisistä.

Meillä ei kotona ole ollut väkivaltaa mutta vanhempieni lapsuuskodeissa senkin edestä. Olen lapsena ollut isovanhempieni kanssa tekemisissä, mutta muistan ne kohtaamiset aina jotenkin henkisesti ahdistavina vaikka syötiin jätskiä ja kaikki oli ihan ok, enkä silloin tiennyt tai osannut ajatellakaan vanhempieni taustaa kun isovanhemmat oli ihan "kunnolla" minulle. Teini-ikäisenä käynnit harvenivat tahdostani ja nykyään en ole tekemisissä isovanhempieni kanssa. En koe saaneeni isovanhemmiltani oikeastaan mitään sellaista henkistä pääomaa, jos varoittavaa esimerkkiä ei lasketa. He olivat ja ovat tunnekylmiä ihmisiä joiden kanssa minun ei tarvitse olla missään tekemisissä. Ihmetelköön vanhainkodissa miksi ei sukulaiset käy.

ja tosiaan erityisesti tuo nro 15:n juttu tuosta "sosiaalisesta taakasta" osuu minuunkin. Eli koska en pidä yhteyttä vanhempiini saan välillä ihan ihmeellistä syyllistämistä osakseni. Vaikka työkavereilta, ei niin läheisiltä tutuilta.

Minua on joskus jopa sanottu julmuriksi kun en anna vanhempieni nähdä lastenlasten jouluiloa (tämä kommentti tuli kun kerran tuli ilmi että emme vietä jouluja koskaan yhdessä). Toisten, rakastavien vanhempien lasten ymmärrys vaan ei riitä. He aina vertaavat tilannettani itseensä, eli siis miettivät että voisiko heillä olla välit poikki vanhempiin (ja ei tietenkään voisi, koska vanhemmat on heille ehdoton rakkaus, tuki ja turva). Ja sitten he pitävät minua vinksahtaneena.



Ja tosiaan kaikille ei jaksaisi alkaa selittämään mitä lapsuudessa on tapahtunut ;(



Välien ylläpitäminen on raskasta, miltei mahdotona. Välien poikki oleminen on silti melkein yhtä raskasta.



Mietin edelleen terapeutin vaihtoa.