Esiintyminen jännittää - mikä avuksi

Kysy itseltäsi, mitä pelkäät - missä pelkäät epäonnistuvasi? Kirjoita lista. Sen jälkeen mietit ihan rehellisesti että no jos todella epäonnistuisit siinä, mitä siitä pahimmassa tapauksessa seuraisi? Yleensä vastaus on, että ei mitään. Sitten sitä jatkaisi kopmpurointinsa jälkeen eteenpäin ja asia tulisi hoidetuksi - ja oikeasti työtoverisi arvostaisivat sinua enemmän sen jälkeen kun olisit osoittanut, että selviät odottamattomista kompuroinneistakin takaisin oikean asian pariin. Koska työelämässä se asia ja sen asian välittyminen on tärkeintä, ei se, onko sun tyyli moitteeton.



Vähän niin kuin mäkihypyssä on väliä sillä, kuinka pitkälle hyppy kantaa - v-tyylikin hyväksytään.

esityksestä niin hyvän että oikeasti haluan sen pitää. Harjoittelen huolellisesti. Toki vaatii aikaa. Mutta kyllä siihenkin aikaa menee kun hermoilulta ei saa mitään tehtyä ja jälkeenpäin on kuin junan alle jäänyt.

Auttaa kun muistaa, että kaikkia muitakin jännittää esiintyminen. Se on merkki sit, että olet valmiina esiintymään. Kannattaa opetella rentoutustekniikoita. Ja ennen kaikkea: esinny!

Muista, että tiedät kuitenkin enemmän aiheestasi kuin kuulijasi. Itse jännitän esiintymistä niin, että oksennan ja paskannan, mutta kun pääsen lavalle olen kuin rock stara..

tee selkeät muistiinpanot, sellaiset joista itse saat selvää. Minä teen usein muistiinpanoni käsin ja värittelen niitä, on helpompi hahmottaa niin.

Tee mielikuvaharjoituksia ja keskittymisharjoituksia. Muista, että kuulijat haluavat kuulla asiasi, he eivät ole vihollisia.

Pidän koulutuksia, jotka eivät todellakaan ole mitään tajunnanräjäyttäjiä vaan tylsää asiaa, joka on kuitenkin pakko kouluttaa kaikille. Jos sisältö olisikin jotain oikeasti kiinnostavaa, niin silloin yleisön huomio ehkä kohdistuisi enemmän sisältöön eikä se jäisi tuijottelemaan esittäjää. Se ahdistaa, olen ujo. Vaikka itsetuntoni on ihan ok ja olen aiheen asiantuntija, siinä tilanteessa en voi olla miettimättä, että mitähän nuo minusta ajattelevat (vaikka totuus on, että tuskin ajattelevat minusta yhtään mitään).



Kaipaisin jotain samantyylisiä vinkkejä kuin tuo että ajattele kuulijasi alastomina. Joku tuon tyylinen helpottaa.

Teet sitä vaan vaikka väkisin, niin kyllä se siitä ajan kanssa rutiiniksi muuttuu.



Itse olen suorastaan diagnosoidusti sosiaalisten tilanteiden foobikko, mutta nuorena jäin silti opintojen jälkeen opetusta sisältäviin työtehtäviin yliopistolle. Kyllä se alkuun ihan kamalaa oli, mutta minä päätin että minä perkele opin tämän homman! Alkuun jouduin hakemaan alakerran baarista aina rohkaisuryypyn että uskalsin edes mennä luentosalin eteen. Ja tarkkailin itseäni hysteerisenä että taasko mahdoin sanoa jotain noloa tai änkyttää tai näytänkö nololta, onko ryhti hyvä. Kauhea paine yhdestä opettamisesta.



Vähitellen hommaan kuitenkin turtui niin ettei se jännittänyt yhtään. Ajattelin aina, että minä olen tässä asiantuntija, ja minua tullaan tänne kuulemaan asiantuntemukseni takia, eikä siksi että olisin hyvä esiintyjä tai miellyttävä katsoa. Akateemisessa maailmassa tietysti helpottaa se, että monet muutkin ainakin oman alani luennoijat ovat hyvin introverttejä, ujoja ja huonoja esiintyjiä, eli siihen on totuttu siellä että luokan edessä voi olla joku säikyn näköinen selkä yleisöön päin kirjoittava piipittäjä.



Nykyisin, yli 10 vuotta noista yliopistoajoista, pidän itseäni suorastaan hyvänä esiintyjänä. Olen mokaillut aikoinani niin paljon esityksissä että pahempaa ei helposti voi käydä. Olen mm. pyörtynyt jännityksestä 250 hengen edessä, oksentanut krapulassa taulusienen pyyhintäaltaaseen kesken tentinvalvonnan, joskus mulla on ollut vetoketju auki koko luennon ajan. Eikä niihinkään kuollut, vaan elämä jatkui. Ei mitään kauheaa tapahdu vaikka mokaisin joskus, joten huumorilla jo otan.

Kun joudun esiintymään (jota kammoan), pukeudun supermies asuun: suorat tummat housut tai siistit farkut, silitetty paitapusero tai siisti toppi, tumma jakku, laadukkaat kengät, joissa on vähän korkoa. Tukka nutturalle tai sileälle ponnarille. Niukasti koruja. Kokeile, auttaa kummasti!



Normaalisti mulla töissä farkut ja villapaita tms.

saatan pahimmillaan mennä täysin lukkoon, siis niin että suustani ei tule sanan sanaa moneen piinalliseen minuuttiin.



Minulla on auttanut seuraavat asiat:



1. Muista, että jännitys näkyy ulospäin vain murto-osan siitä miltä sinusta tuntuu. Se ei ole vain kohteliaisuutta, kun joku sanoo, ettei huomannut sinun jännittävän. Jos et usko, pyydä jotakuta vidoimaan joku esityksesi.



2. Muista, että kaikki jännittävät, jotkut jännittävät vain enemmän kuin toiset. Katsoja / kuulija tuntee usein sympatiaa jännittävää esiintyjää kohtaan, sillä he ovat todennäköisesti kokeneet täysin saman kuin sinä. He siis ymmärtävät sinua ja antavat jännityksen anteeksi.



3. Kuulijasi ovat ihmisiä, eivät tuomareita. He ovat aidosti kiinnostuneita siitä mitä puhut. Jos mahdollista, katsele kuulijoitasi ennen esitystä ja paina ihmiset ja kasvot mieleesi, sillä se tekee heistä tutumpia.



4. Mene ns. samalle tasolle kuulijoiden kanssa, älä jää "ylhäiseen yskinäisyyteesi" (itse toteutan tämän usein niin, että menen pois puhujankorokkeelta, lähemmäs kuulijoita). Kun olet lähellä, kuulijat kysyvät ja keskustelevat helpommin.



5. Valmistaudu hyvin. Tiedä mistä puhut. Tee hyvät kalvot. Opettele asiasi.



6. Aloita kevennyksellä, eli riko jää. Kun jää on rikottu, tulee tilaisuudesta usein vapautuneempi niin kuulijan kuin puhujankin kannalta. Myös kuulijat jännittävät esim. kommentoimista tai kysymistä.



Itse menen puhumaan ensin asiantuntijaroolini ulkopuolella, ns. taviksena. Tilaisuudesta riippuen saatan alkuun puhua ääneen puoliksi itsekseni "missäs se fläppitaulu on" tai "onkohan tämä projektorin kaukosäädin", siis asioita, joihin kuulijan on helppo tarttua ja neuvoa (kaikkiin tilaisuuksiin tämä ei tieystikään sovi).



Varsinaisen esityksen tai koulutustilaisuuden aloitan lähes aina osallistavalla johdannolla. Kysyn esimerkiksi yleisluontoisen kysymyksen aiheeseen liittyen, ja varmistan, ettei kysymykseen voi olla ns. vääriä vastauksia. Tämä auttaa minua ensin ottamaan tilan haltuuni, pääsemään yli alkujännityksestä ja samalla tilaisuuden ilmapiiristä on tehty keskusteleva ja luennoitsijasta (minusta) helpommin lähestyttävä.



Muista myös, että jännitystä oppii käsittelemään sitä paremmin, mitä enemmän saa onnistumisen tunteita ja kokemusta. Mihinkään jännitys ei välttämättä katoa koskaan :)



Tsemppiä ap, meitä todella paljon jännittäviä, paljon työssään puhuvia on aika paljon. Et siis ole yksin!

Ajattele asiaa siten, että miten itse suhtaudut esiintyvään ihmiseen. En muista koskaan nauraneeni tai ajatelleeni pahasti selvästi jännittäneelle ihmiselle. Sympatiaa lähinnä tuntenut. Ja monesti se jännittäminen ei edes näy ulospäin.



Järkevästi ajatellen jännittämiselle ei siis oikeastaan edes ole mitään syytä :) Pahinta mitä voi sattua on, öö, ei mikään.



Jännitän itsekin edelleen hieman, mutta se helpotti, kun aloin oikeasti miettimään, miksi jännitän. "mokaan jotakin", no mutta mitäpä sitten... Ei minua sen vuoksi tapeta. Tietty kokemuskin auttaa, "ei ennenkään ole mitään pahaa sattunut" :)

istu rauhassa rauhalliseen paikkaan ja sulje silmät, käy läpi koko kroppasi mielessäsi, hyväksy kaikki se mikä tuntuu, älä yritä muuttaa mitään. Anna itsesi olla. kun menet esiintymistilaan, ota aikasi, katso kuulijoita; ja jos sua jännittää niin hyväksy se. Eli hyväksy itsesi sellaisena kuin olet; siellä istuu ihan samanlaisia ihmisiä katsomassa,ne on tulleet kuuntelemaan sun asiaa; mut sun ei tarvitse miellyttää heistä ketään; kerrot vain asiasi. Jos voit tehdä jotain itsellesi hauskalla tavalla, tee. Siis sensijaan että yrität miellyttää kuulijoita, mieti mikä itsellesi siinä tilanteessa vois olla kivaa. KIva vaate, jonkun kuulijan viehtättävä katse yms...tykkää itsestäsi! Ja sit vaan teet sen mitä sun pitää. eli tavallaan se sun esitelmä on sivuseikka, se mikä on tärkeää on, että sä olet siellä, yhdessä niiden muiden kanssa.

Teet sitä vaan vaikka väkisin, niin kyllä se siitä ajan kanssa rutiiniksi muuttuu.

Itse olen suorastaan diagnosoidusti sosiaalisten tilanteiden foobikko, mutta nuorena jäin silti opintojen jälkeen opetusta sisältäviin työtehtäviin yliopistolle. Kyllä se alkuun ihan kamalaa oli, mutta minä päätin että minä perkele opin tämän homman! Alkuun jouduin hakemaan alakerran baarista aina rohkaisuryypyn että uskalsin edes mennä luentosalin eteen. Ja tarkkailin itseäni hysteerisenä että taasko mahdoin sanoa jotain noloa tai änkyttää tai näytänkö nololta, onko ryhti hyvä. Kauhea paine yhdestä opettamisesta.

Vähitellen hommaan kuitenkin turtui niin ettei se jännittänyt yhtään. Ajattelin aina, että minä olen tässä asiantuntija, ja minua tullaan tänne kuulemaan asiantuntemukseni takia, eikä siksi että olisin hyvä esiintyjä tai miellyttävä katsoa. Akateemisessa maailmassa tietysti helpottaa se, että monet muutkin ainakin oman alani luennoijat ovat hyvin introverttejä, ujoja ja huonoja esiintyjiä, eli siihen on totuttu siellä että luokan edessä voi olla joku säikyn näköinen selkä yleisöön päin kirjoittava piipittäjä.

Nykyisin, yli 10 vuotta noista yliopistoajoista, pidän itseäni suorastaan hyvänä esiintyjänä. Olen mokaillut aikoinani niin paljon esityksissä että pahempaa ei helposti voi käydä. Olen mm. pyörtynyt jännityksestä 250 hengen edessä, oksentanut krapulassa taulusienen pyyhintäaltaaseen kesken tentinvalvonnan, joskus mulla on ollut vetoketju auki koko luennon ajan. Eikä niihinkään kuollut, vaan elämä jatkui. Ei mitään kauheaa tapahdu vaikka mokaisin joskus, joten huumorilla jo otan.

Itse olen menossa pitämään ensimmäistä väitöstutkimustani koskevaa esitelmää, eikä minulla ole minkäänlaista esiintymiskokemusta. Haluan tämän kuitenkin tehdä ihan senkin takia, että koko tutkimus saattaa jäädä tekemättä jos sosiaalisten tilanteiden pelko kasvaa liian suureksi. Pistän kaulahuivin kaulaani (peitän punastumista, joka laajenee rintakehään asti) ja pakkeloin naamani (kiitos joe blasco!). Ja mikä tärkeintä, valmistaudun hyvin esitykseen ja yritän ajatella, että olen omani aiheeni paras tuntija kun siitä kerran väikkäriäkin pakerran.

Mutta minusta ei olisi ap:n kaltaiseen kouluttajan hommaan: sen verran introvertti olen kuitenkin.

Ei ollut edes väitöskirjan tekijäksi, hyvä kun seminaarit sain kahlattua yliopistossa läpi. Olen niin alisuoriutuja kuin ihminen olla voi, ihan vain jännityksen takia. Hienoja ohjeita täällä. Joillekin niistä voi olla apuakin, mutta ei sellaiselle, joka oikeasti jännittää.

Älä jää siihen uskoon, että se on tylsää ja pakollista, vaan mieti, miksi se on pakollista. Mitä hyötyä siitä on? Mihin sitä tarvitaan? Sitten alat painottaa tätä puolta puheissasi ja opetuksessasi, niin se ei enää ole niin tylsää. EHkä joku muukin sitten tajuaa, mitä väliä sillä on.



Toisenakin, jos sua jännittää esiintyminen ja olet kouluttaja, sun ehkä pitäisikin ajatella hommaa ihan muuna kuin esiintymisenä. Jos kyseessä todella on koulutus, ei sun esiintymisellä ole mitään väliä - se on mahdollinen sivutuote, mutta ei tavoite. Tavoite on, että koulutuksen osallistujat oppivat asian (halusivat tai eivät). Jos sua siis hirvittää puhua itse, pane ne osallistujat ensin keskustelemaan ryhmissä valitsemistasi asioista ja kertomaan homman tulokset sitten yhdessä kaikille, tai vaihtoehtoisesti laatimaan joku paperi, jonka asiasta voisi kierrättää luokassa. Voit jopa jakaa heille tekstimateriaalia, josta saavat tärkeät faktat ilman että sun tarvii puhua mitään. Oppimisen kannalta nykypedagogiikka pitää tätä systeemiä paljon opettajan esiintymiseen keskittyvää parempanakin.

Minäkin olen ollut alisuoriutuja jo vuosia samasta syystä. Ja minusta näkee kilometrin päähän, että todellakin jännitän. Työn ja iän myötä hieman helpottanut jännittäminen, ja selviän kummasti jo isojen kokousten vetämisestä yms. mutta jos tilanne on selleinen, etten ole valmistautunut niin olen pulassa.

Ei ollut edes väitöskirjan tekijäksi, hyvä kun seminaarit sain kahlattua yliopistossa läpi. Olen niin alisuoriutuja kuin ihminen olla voi, ihan vain jännityksen takia. Hienoja ohjeita täällä. Joillekin niistä voi olla apuakin, mutta ei sellaiselle, joka oikeasti jännittää.

Ota kynä käteen, voit purkaa hermostuneisuuteni räpläämällä sitä. Kannattaa kuitenkin hiukan varoa, itse katkaisin kerran mustekynän (!) yleisön edessä.



Tai ota itseäsi kädestä. Kosketus rauhoittaa, vaikka se olisikin vain oma käsi, jota puristat :)



Itse panikoin eniten sitä, että tekniikka ei pelaa. Videotykeillä tuntuu olevan jotakin mua vastaan.

Keskustelua lukiessa tulee väkisinkin mieleen, että ymmärrystä ja hyvää tahtoa täältä kyllä löytyy, mutta kaikki eivät silti taida tajuta ongelman vakavuutta. Vaikeaa esiintymispelkoa kun ei ainakaan omalla kohdallani hengitysharjoituksilla, huolellisella valmistautumisella, alastomaksi kuvitellulla yleisöllä tai muulla tiedostamisella parannettu.



Itselläni ongelma kasvoi niin suureksi, että lopulta oli pakko ottaa järeämmät aseet käyttöön. Kävin pyytämässä lääkäriltä Propral-reseptin. Kyseessä on suht' harmiton verenpainelääke, joka pitää tärinät ym. fyysiset oireet kurissa eli sen ansiosta ei tarvitse pelätä, että jännitys näkyisi ulospäin. Kannattaa kokeilla, jos pehmeämmät konstit eivät auta.

rinnasta ulos? Niin silloin on itsekin rauhallisempi vai? Itse olen varsinkin nuorempana ollut niin kova jännittäjä, että opiskeluaika oli aivan tuskaa. Ääni vapisi, pää tärisi, ajatukset menivät aivan sumeiksi ja se todellakin näkyi ulsspäin. Sitä on todellinen jännittäminen, siinä ei paljon auta että yrittää kuvitella yleisön alastomaksi.

Iän ja työn myötä en enää jännitä noin kamalasti, selviän jo aika hyvin mutta silti tulee tilanteita, joissa ääni alkaa taas tärisemään. Voi että vihaan sitä!!!!!Auttaisikohan tuo propral siihen?

Keskustelua lukiessa tulee väkisinkin mieleen, että ymmärrystä ja hyvää tahtoa täältä kyllä löytyy, mutta kaikki eivät silti taida tajuta ongelman vakavuutta. Vaikeaa esiintymispelkoa kun ei ainakaan omalla kohdallani hengitysharjoituksilla, huolellisella valmistautumisella, alastomaksi kuvitellulla yleisöllä tai muulla tiedostamisella parannettu.

Itselläni ongelma kasvoi niin suureksi, että lopulta oli pakko ottaa järeämmät aseet käyttöön. Kävin pyytämässä lääkäriltä Propral-reseptin. Kyseessä on suht' harmiton verenpainelääke, joka pitää tärinät ym. fyysiset oireet kurissa eli sen ansiosta ei tarvitse pelätä, että jännitys näkyisi ulospäin. Kannattaa kokeilla, jos pehmeämmät konstit eivät auta.

Up