Jos olette menettäneet juuri läheisenne, ärsyttääkö teitä vuolas suru lemmikin kuolemasta?

Olen kahden vuoden sisään menettänyt äidin, sisaren ja vanhan kissan. Kaikki olivat minulle rakkaita, mutta kyllä kissan menetys teki vähintään yhtä kipeää kuin nuo kaikki muutkin.

Ehkä asiaan vaikutti osaltaan myös se, että kissan ja minun välisessä suhteessa ei ollut mitään negatiivista, ei kaunaa, ei pahoja sanoja, ei väärinymmärryksiä, vain pelkkää hellyyttä. Onhan se iso menetys, kun tuollainen suhde poistuu elämästä.

Enhän minä väittänyt, ettei eläimen elämällä arvoa olisi, sanoin vain, että ihmisellä on arvoa enemmän. Eikä tuo ole mikään mielipidekysymys. Täytyy olla mielisairas, jos pitää lemmikoiraa tms. saman arvoisena kuin ihmistä.

kun mielestäni ihmiset ovat pelkästään eläimiä, ja näin ollen samalla viivalla muiden eläinten kanssa.

Elämä kuin elämä on siis mielestäni arvokas, oli se elävä ihmiseläin tai vaikka koiraeläin.

Jep. IHan sekopää olen. Pitääkin lähteä jonottamaan mt-toimistoon tän hulluuden takia.

multa kuoli aikalailla samaan syssyyn isä, isoäiti ja kaksi koiraa. Kyllä se koirien menetys tuntui pahemmalta, ehkä siksi että ne oli koko ajan mun lähellä saman katon alla. Isän kanssa ei oltu kauhean läheisiä ja isoäiti oli niin sairas ja vanha jo että oli helpotus ettei hänen tarvinnut pitempään kärsiä. (Isoäiti olisi ilman muuta halunnut eutanasian, onneksi sen saa edes noille lemmikeille.)

se kuitenkin oli vain eläin. eivätkä ne ole yhtä arvokkaita.

Ja ihan varmasti mulle, ja monelle muullekin ihmiselle se oma lemmikki on miljoonittain tärkeämpi ja arvokkaampi kuin joku random naapurin heikki tai kaija, tai heidän lapsensa.

Kyllä kai sen itse tietää, kumpi on ottanut lujemmalle. Minkä sitä ihminen tunteilleen voi?

Sitten ehkä hämmästyisin jos puhuisin kuolleesta äidistäni ja joku vastaisi että hänkin suree juuri kuollutta hamsteriaan.

Olen kahden vuoden sisään menettänyt äidin, sisaren ja vanhan kissan. Kaikki olivat minulle rakkaita, mutta kyllä kissan menetys teki vähintään yhtä kipeää kuin nuo kaikki muutkin.

Ehkä asiaan vaikutti osaltaan myös se, että kissan ja minun välisessä suhteessa ei ollut mitään negatiivista, ei kaunaa, ei pahoja sanoja, ei väärinymmärryksiä, vain pelkkää hellyyttä. Onhan se iso menetys, kun tuollainen suhde poistuu elämästä.

Ihanko ihmiset ihan tosissaan laittaa äitinsä ja kissansa samalle viivalle?

Tuossahan kirjoittaja juuri selittää, että lemmikin kanssa suhteessa ei ollut mitään negatiivista. Lemmikin rakkaus on ehdotonta, mutta kaikki äidit eivät automaattisesti ansaitse rakkautta ihan vain siksi, että sattuvat olemaan (biologisia) äitejä.

kyllä se suru on niin henkilökohtainen asia, ettei sitä tarvi kenellekkään perustella. Lisäksi siinä mennään niin syvissä kerroksissa, että tunteet on mitä on eikä ne toisen taivastelulla siitä muuksi muutu. Suurentakaa ny vähän niitä sydämiänne tyypit!

Multa oli kuollut mies ja lapsilta isä vähän aiemmin kun sukulainen soitti mulle ihan järkyttyneenä kun niiden vanha ruma kolli oli kuollut aamulla. Soitti ja kaipasi tukea kun mähän ymmärrän mikä murskaava suru hänellä oli nyt päällä ja koko maailma oli kaatunut ja tästä ei nyt nousta ikinä. Ja ikuisen tulen oli sytyttänyt lyhtyyn valokuvan viereen, aargh. Vittu että pisti vihaksi!

Menetin yllättäen isäni teini-ikäisenä ja kyllähän se sekoitti elämän pitkäksi aikaa. Lohdutoman pohjaton suru kesti monta kuukautta ja vuoden verran meni sellaisessa sumussa, ettei siitä ajasta ole jäänyt juuri mitään muistikuvaa.



Olen myös menettänyt rakkaampaakin rakkaamman kissani. Yllättäen sairauskohtaukseen kuolleen nuoren kissan sureminen oli yhtä lailla voimakasta ja raastavaa, mutta akuuttivaihetta ei onneksi kestänyt kuin muutama viikko. Sen jälkeen jäi vain haikeus ja satunnainen ikävä. Lemmikin muistelu laittaa nykyisin hymyilemään.



Ero ei siis niinkään ole mielestäni surun voimakkuudessa, vaan sen kestossa. Lemmikin kuolemasta pääsee yli nopeammin, vaikka yhtä pahalta se alkuun tuntuu kuin ihmisenkin menettäminen. Sanottakoon vielä, että isovanhempien kuolemasta olen päässyt yli aina kaikkein nopeimmin, eikä surukaan ole koskaan ollut sellaista rintalastaa puristavaa mustaa ahdistusta, jota koin isäni ja lemmikkini kuoleman jälkeen.



Eli ei, ei ärsytä toisten suru rakkaan perheenjäsenen (oli se sitten ihminen tai eläin) kuoleman jälkeen. Lähinnä ärsyttää ihmiset, jota lohduttavat sanomalla "se oli vain eläin". Ei ollut. Se oli rakkaus.

Enhän minä väittänyt, ettei eläimen elämällä arvoa olisi, sanoin vain, että ihmisellä on arvoa enemmän. Eikä tuo ole mikään mielipidekysymys. Täytyy olla mielisairas, jos pitää lemmikoiraa tms. saman arvoisena kuin ihmistä.

Minä olen sitten mielisairas - tosin yksikään lääkäri ei ole sellaista diagnoosia minulle antanut, mutta tällä palstalla tämä asiantuntevuus on muutenkin huippuluokkaa (oli muuten sarkasmia tuo, jos ei tullut muuten sanoista selväksi). Olen viimeisen seitsemän vuoden aikana menettänyt niin isäni, äitini kuin 17-vuotiaan kissani ja kaikkia olen itkenyt paljon. Isääni ehkä vähiten, sillä hänen viimeiset kuukautensa olivat sairauden tähden (älkää tupakoiko, ettette saisi keuhkosyöpää) niin vaikeat, että isä muuttui täysin, minulle aivan vieraaksi ihmiseksi. Oli helpotus, kun hän sitten lopulta pääsi pois. Mutta äitiäni ja kissaani olen itkenyt yhtä paljon, kumpikin oli minulle hyvin rakas. Kissaani ehdin itkeä yhdessä äitini kanssa, sillä hän rakasti kissoja yhtä paljon kuin minä. Molemmat menetin samoihin aikoihin elo-syyskuun vaihteessa, kahden vuoden välein.

Viimeksi pari vikkoa sitten, kun kävimme Turun uudessa eläinhoitolassa avointen ovien päivänä, mietimme miehen kanssa uuden kissan hankintaa. Mutta vieläkin, näin kolmen vuoden jälkeenkin, tuntuu haikealta ajatus ottaa joku toinen kissa kotiin, ei se kuitenkaan olisi sama...

Keitä te olette tuomitsemaan, kuka tai mikä on kenellekin suremisen arvoinen?! Oma typeryyttänne julistatte, te ette tiedä mitään yhtään mistään, ette ainakaan minun elämästäni ja tunteistani.

Ettekä *todellakaan* ole asiantuntijoita diagnosoimaan ketään mielisairaaksi.

Kotona ei ole enää ketään vastassa, ei rapsuteltavaa sohvalla iltaisin, seuraa, leikkikaveria.

Miten puolison kuolema muuttaa elämää?

-elämänkumppanin menetys

-lapset menettävät isän/äidin

-joutuu yksinhuoltajaksi ja on ainoa aikuinen vastuussa lapsista

-surun keskellä on selviydyttävä arjesta

-mahdollisesti muutto pienempään asuntoon jne.

-toisesta vanhemmasta ei ole tukea lasten kasvatuksessa

-Ihmisen status muuttuu avioliitossa olevasta leskeksi jne.

Ei mulla muuta.

Itse menetin mieheni yllättäen. Lapsia ei ollut, mutta järkytys oli silti valtava. Pian hänen kuolemansa jälkeen tapasin vanhan sokean rouvan, joka otti osaa suruuni ja kertoi rakkaan opaskoiransa kuolleen. Rouva oli niin iäkäs, ettei hänellä ollut enää muuta perhettä. Kaikki ystävätkin olivat jo menehtyneet. Ymmärsimme molemmat toistemme tuskan täydellisesti. En ollut yhtään loukkaantunut siitä, että rouva otti koiransa puheeksi: se oli hänen perheensä.

Viestistäsi päätellen et ole koskaan omistanut koiraa tai muuta lemmikkiä. En minäkään, mutta ymmärrän silti, miten lemmikin poismeno saattaa vaikuttaa elämään. Empatiakyvystä ei ole koskaan haittaa. Ei mulla muuta.