Jos olette menettäneet juuri läheisenne, ärsyttääkö teitä vuolas suru lemmikin kuolemasta?

Menetin jokin aika sitten isäni ja kummitätini muutaman viikon välein. Olin molemmille se lähin omainen, joten järjestin myös hautajaiset, perunkirjoitukset, asuntojen tyhjennykset jne. Sitten sain tietää läheisen setäni sairastuneen syöpään, hän kuoli myös muutamassa kuukaudessa. Sedän sairastaessa ystäväni kuoli yllättäen sairauskohtaukseen. Kaiken tämän keskellä toinen ystäväni soittaa minulle päivittäin, koska haluaa tukeani menetyksessään. Kissan kuolema oli kuulemma niin rankkaa, haki lekurilta sairaslomaa ja mielialalääkitystä. Jotenkin se ylitsevuotava sureminen ns vitutti. Kaverini mielestä en tukenut häntä riittävästi kun hänellä oli rankkaa.

Menetin jokin aika sitten isäni ja kummitätini muutaman viikon välein. Olin molemmille se lähin omainen, joten järjestin myös hautajaiset, perunkirjoitukset, asuntojen tyhjennykset jne. Sitten sain tietää läheisen setäni sairastuneen syöpään, hän kuoli myös muutamassa kuukaudessa. Sedän sairastaessa ystäväni kuoli yllättäen sairauskohtaukseen. Kaiken tämän keskellä toinen ystäväni soittaa minulle päivittäin, koska haluaa tukeani menetyksessään. Kissan kuolema oli kuulemma niin rankkaa, haki lekurilta sairaslomaa ja mielialalääkitystä. Jotenkin se ylitsevuotava sureminen ns vitutti. Kaverini mielestä en tukenut häntä riittävästi kun hänellä oli rankkaa.

Otan osaa, suuria menetyksiä olet kokenut ja on kohtuutonta odottaa sinulta tukea kissan kuoltua.

Olen minäkin koiria menettänyt ja kamalaahan se on,vaikkakin siitä pääsee nopeammin yli kuin ihmisen kuolemasta.

Se eläin on ollut sille omistajalleen tärkeä. On ihmisiä, joiden on vaikea saada elämäänsä tyydyttäviä ihmissuhteita, tai joilla on esimerkiksi lapsuuden perintönä niin suuri epäluottamus ihmisiin, että he eivät vaan pysty luomaan kovin syviä ja tärkeitä ihmissuhteita. Silloin se suhde lemmikkiin on ihmisen koko elämän ainoa ristiriidaton ja täysin luottamuksellinen suhde toiseen elävään olentoon.



Ja sitten ovat tietenkin nämä onnelliset, jotka eivät ole koskaan ketään menettäneet, ja joihin minäkin vielä haluaisin kuulua.



Ei minun suruni vähene siitä yhtään että toiset vähättelevät omaa suruaan. Antaa jokaisen ilmaista sen surunsa ja ilonsa tässä elämässä omista lähtökohdistaan.

mutta pidempi vellominen tai jotkut vuosittaiset kuolinpäiväitkujuhlat lemmiksin kohdalla menee jo täysin yli.

Sitä en ymmärrä, että jos naamakirjan jutut eivät kiinnosta, niin miksi ihmeessä lukee niitä juttuja.



Ei harmita. Jokaisen suru on jokaisen suru. Vanhemmat surevat lemmikin menetyksessä myös lastensa surua. Tosiasia on, että oman lemmikin menetys voi lapselle olla suurempi kuin esim. kauempana ja 1-2 kertaa vuodessa nähneensä isovanhemman kuolema.



Jos olisit puhunut lemmikkihamsterin menetyksestä, että joku vonkuu vuosikausia (eli yli 3 vuotta), niin sitten alkaisi harmittaa. Päiväkausien ja kuukausien surut ovat ihan normaaleja lemmikkien menetyksissä.



Itse ole surrut läheisimpien menetyksiä vähintään 2 vuotta, niin että joka päivä on tullut suuri kaipaus, suru tai itku.

Todennäköisesti se joku rakastaa hamsteriaan enemmän kuin sinua kukaan. Ja ei, en ole itkenyt facessa kuolleen eläimen perään. Isäni kyllä.

Todennäköisesti se joku rakastaa hamsteriaan enemmän kuin sinua kukaan. Ja ei, en ole itkenyt facessa kuolleen eläimen perään. Isäni kyllä.

Aina on joku jolla on asiat huonommin. Suru kuuluu elämään, ja on tärkeä saada siihen suruunsa myötätuntoa. Joillakin on pieniä suruja, joillakin isompia, mutta kaikki tarvitsevat sen ystävällisen eleen.



Meistä kukaan ei voi tietää, mitä kaikkea kenenkin suruun kätkeytyy. Joskus surraan näennäisesti pientä asiaa, jonka taustalla on isommat syyt. Voi olla että lemmikin kuolemassakin surraan myös aiempia menetyksiä jotka palautuvat mieleen. Minun ystäväni sai alkuraskauden keskenmenon ja menetti lemmikkinsä parin päivän sisällä. Hän suri julkisesti sitä lemmikkiä, ja pitkään, eikä kertonut keskenmenosta muille kuin meille lähimmille.

että minä olin ärsyyntynyt. Katselin pahimmillaan kadulla kaikkia yli nelikymppisiä tuntien katkeruutta siitä että ne olivat elossa mutta minun äitini ei.



Sellaista tilannetta ei sentään tullut että kukaan olisi tullut silloin valittamaan minulle hamsterinsa kuolemaa. En olisi osannut sanoa siihen varmaan mitään, olisin vain kävellyt pois.

Ei ärsytä lemmikkien sureminen, sillä eläinrakkaana ja lemmikkeihini kiintyvänä, tiedän miltä se voi tuntua.



Onhan läheisen ihmisen menettäminen aina raskainta, mutta kokemuksesta tiedän, että esimerkiksi 14-vuotiaaksi eläneen koiran tai kissan hyvästely ei siitä rankkuudessaan kovin kauas jää. Kyllä sitä voi jokseenkin verrata ihmisen menettämiseen. Itsellekin tulee edelleen tunteet pintaan, kun muistelen koiraani, jonka menetin vuosi sitten. Se että olen lähivuosina menettänyt myös isovanhempiani ja ikävöin heitä, ei lievennä koiraa kohtaan kokemaani ikävää.



Se että sinulta kuolee läheinen ihminen ei tee lemmikkiään surevan ihmisen tunteista yhtään vähäpätöisempiä. Surun kokeminen on niin yksilöllistä.

kyllä se tavallaan ärsyttää. Tosin mä en ole enää suhtautunut lemmikkeihin kuin perheenjäseniin enää aikuisiän saavutettuani, joten voihan se olla etten vaan ymmärrä sitä surua, mitä jotkut kokee lemmikkinsä menetettyään. En silti menis vähättelemään toisen surua - pieni tai iso, suuntaan tai toiseen.

Mutta se kyllä, kun kerron oman läheiseni ja rakkaani kuolemasta ja toinen osapuoli alkaa jauhamaan oman lemmikkinsä kuolemasta.



Okei, onhan se eläin toiselle rakas, mutta silloin kannattaisi olla vertaamatta toisen läheisen ja rakkaan IHMISEN kuolemaa & lemmikkieläimen kuolemaa.

Mutta vaikka läheinen ei olisikaan juuri kuollut, niin silti ihmettelen kovasti pitkään kestävää maansurua lemmikin kuoltua. Totta kai se on surullista, mutta kohtuu kaikessa: se kuitenkin oli vain eläin. Ja eläimet elävät lyhyemmän elämän kuin ihmiset, eivätkä ne ole yhtä arvokkaita.

Mutta vaikka läheinen ei olisikaan juuri kuollut, niin silti ihmettelen kovasti pitkään kestävää maansurua lemmikin kuoltua. Totta kai se on surullista, mutta kohtuu kaikessa: se kuitenkin oli vain eläin. Ja eläimet elävät lyhyemmän elämän kuin ihmiset, eivätkä ne ole yhtä arvokkaita.

Mutta joo. Ei ärsytä. Se ärsyttää, kun vähätellään toisen surua, oli se sitten iso tai pieni.

eikä minua ärsyttänyt tuollainen. Olin oman suruni vallassa. Jokainen suree mitä suree, mikä minä olen ketään tuomitsemaan?

Tunnustan parkuneeni enemmän koiran kuoleman kuin isäni kuoleman jälkeen...

Mutta vaikka läheinen ei olisikaan juuri kuollut, niin silti ihmettelen kovasti pitkään kestävää maansurua lemmikin kuoltua. Totta kai se on surullista, mutta kohtuu kaikessa: se kuitenkin oli vain eläin. Ja eläimet elävät lyhyemmän elämän kuin ihmiset, eivätkä ne ole yhtä arvokkaita.

Mutta joo. Ei ärsytä. Se ärsyttää, kun vähätellään toisen surua, oli se sitten iso tai pieni.

Enhän minä väittänyt, ettei eläimen elämällä arvoa olisi, sanoin vain, että ihmisellä on arvoa enemmän. Eikä tuo ole mikään mielipidekysymys. Täytyy olla mielisairas, jos pitää lemmikoiraa tms. saman arvoisena kuin ihmistä.

Ei omia ja toisten ongelmia voi tuolla lailla vertailla. Olen menettänyt läheisiä ihmisiä,mutta surisin kyllä(eri mittakaavassa)jos kissani kuolisi. Lemmikko on sekin perheenjäsen.

Olen kahden vuoden sisään menettänyt äidin, sisaren ja vanhan kissan. Kaikki olivat minulle rakkaita, mutta kyllä kissan menetys teki vähintään yhtä kipeää kuin nuo kaikki muutkin.



Ehkä asiaan vaikutti osaltaan myös se, että kissan ja minun välisessä suhteessa ei ollut mitään negatiivista, ei kaunaa, ei pahoja sanoja, ei väärinymmärryksiä, vain pelkkää hellyyttä. Onhan se iso menetys, kun tuollainen suhde poistuu elämästä.