En vaan saa Eerikaa mielestäni...

Hyvä Ap, jos olet näin herkkä jo pelkästään lapsia koskevalle uutisoinnille, miten psyykkeesi kestäisi esim. tukiperheeksi ryhtymistä sijaisperheestä nyt puhumattakaan ?



Toki tukea tarvitsevat perheet voivat olla aivan tavallisia perheitä, joissa asiat hyvin, mutta tarvitsevat vain vähän tukea. Mutta entä jos näin ei ole ? Entä jos saat tuettavaksesi perheen, jonka lapsi on jo sijoitettu ? Lapsi on luonasi silloin tällöin ja alkaa pikku hiljaa tervehtymään mahdollisesti traumaattisistakin kokemuksistaan. Olet onnellinen, kun näet tämän kehityksen.



Mutta sitten päästään tilanteeseen, joka on Suomen massa jokapäiväistä:



Lapsi päätetään palauttaa äidilleen, joka on taas kerran luvannut pysyä erossa viinasta ja katsoa myös, ettei miesystävänsä tapansa mukaan läpsi lasta. Kuluu pari viiikkoa ja käy ilmi, että äiti on jälleen retkahtanut reippaasti ja mieskin töninyt lasta seinää vasten. Kun näet lapsen seuraavan kerran, on hänen henkinen hyvinvointinsa ottanut takapakkia lyhyessä ajassa erittäin paljon ja luottamuksen ja tasapainon löytyminen on jällleen kovan työn takana ja kestää kauan.



Mikä olisi reaktiosi tällöin ? Pystyisitkö palaamaan jälleen lapsen kanssa lähtöpisteeseen ja näkemään hänen tuskansa ja surunsa, kun äiti ei taaskan välittänyt.



Sillä pahinta, mitä lapselle tuossa tilanteessa voi tapahtua on se, että tukiperhekin joutuu oman terveytensä takia ottamaan etäisyyttä. Siksi: mieti hyvin tarkkaan, onko sinusta ja perheestäsi tähän rumbaan.



Nimimerkillä. Been there, done that

Olet aivan oikeassa, ja siksi olenkin miettinyt, että vaikka auttamisen halu on kova, niin en tiedä onko minulla tarpeeksi henkistä voimaa tuohon hommaan. Kiitos asiallisesta mielipiteestä, joudun tätä asiaa todella vielä pohtimaan, mutta tuntuu, että jotakin olisi pakko pakko tehdä.



Eerikan kohdalla ei lienee olisi ollut väliä, että onko tukiperhettä vai ei, kun ei kerta oltu sitä mieltä, että mitään tarvetta ei ole.



Yhtä asiaa en kyllä ymmärrä, miten on mahdollista, että oltiin tekemässä kiireellistä huostaanottoa torstaina ja paikan puuttumisen takia sitä ei tehty. Eikö se kiireellisyys jo kerro siitä, että lapsi on otettava pois, vaikka millä hinnalla??

Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä koko kuvio: lapsi, joka ehkä sai elää ilman rajoja ja sääntöjä riuhtaistaan irti äidistään ja heitetään helvettiin ja pahuuteen. Ja tämän sai aikaan viranomaiset, jotka ottivat 'pikkuEerikan' suojelukseensa rajattomalta äidiltä.



ei tämmönen vain voi olla totta..edes elokuvissa ei tämmöistä 'saatanallista pahuutta' kuvata usein.



siksi sitä on niin vaikea unohtaa. Muistan eerikan joka ilta kun laitan oman ekaluokkalaisen tyttöni nukkumaan. Kyllä sitä mieleen tulee, että miltä on Eerikasta tuntunut mennä nukkumaan siinä pahuuden pesässä tai ylipäänsä kolusta kotiin meneminen on varmaan ollut kuin telotukseen menoa. Hirittävää ajatella niin pienlle ihmiselle tällasta taakkaa ja ahdistusta.



Ja kaikki se olisi voitu estää, jos viranomaiset olisivat kantaneet vastuunsa Eerikasta kun kerran hänet systeemin uhriksi ottivat..mutta ei kukaan ei tarkastanut lapsen olosuhteita vaikka ilmoja tuli..se on anteeksiantamatonta.



Mitähän miettii se äidin naapuri, joka ilmon teki alkujaan..josta siis tämä koko vyyhti lähti käyntiin....

Olin raskaana, kun Baby P tapaus uutisoitiin. Koin asian uskomattoman raskaasti. Nukuin huoonosti ja aina yön pimeinä tunteina mietin tätä kuollutta poikaa. Samoin kun oma poikani syntyi, edelleen vatvoin öisin tätä, kun imetin omaani. Pikku hiljaa asia unohtui, lienee raskaushormonit sekoittaneet päätäni.



Karmea oli myös Brianna Lopez, mutta sen takia en enää valvonut öitäni.

Mä olen ollut niin ahdistunut, että olen välillä ihan huolestunut itsestäni. Tapaus vaan pyörii mielessä, enkä pysty olemaan ajattelematta. Eniten itkettää ne pienet yksityiskohdat: että kolme koululaukkua revittiin riekaleiksi ja tyttö joutui pitkät koulumatkat kävelemään lopulta muovikassi kädessä, jossa kirjat. Ja sit ne kirjatkin revittiin. Ja hiukset revittiin, vaatteet silvottin...

Ja elämä kotona yhtä helvettiä. Miltä on tuntunut palata koulusta kotiin kun tietää, mikä odottaa? Mitä jos hän on tullut sairaaksi, onko kukaan hoitanut mitenkään?

Siis niin sairasta, sadistista! Miltä on tuntunut maata jossain lakanan sisällä kun toinen lyö vatsaan? Ja silti tyttö on jaksanut käydä koulussa, ollut hyväkin koulussa, käynyt sählyharjoituksissa.

Kun mä vain näenkin jonkun pienen koululaisen kävelevän reppu selässä yksin kotiin, niin vatsasta kouraisee. Kerran näin lapsen juoksevan kiireesti tuota meidän lähiön isointa katua pitkin ja heti mietin, että onko pakenemassa tai pakotettu juoksemaan. Kun se Eerika joutui juoksemaan sitä taloa ympäri eikä päästetty kotiin. Jopa pissalle ja kakalle joutui menemään johonkin pihapusikkoon, kun ei päästetty sisälle. Ja naapurit antoivat vettä. Parvekkeella olevalle isälleen oli huutanut, että saako tulla sisään, isä oli kysynyt, montako olet joussut ja tyttö vastannut 98.

Nämä yksityiskohdat vaan pyörii ja pyörii mielessä. Ja kun syötetty väkisin että oksentanut, lyöty ja haukuttu läskiksi, ettet saa koskaan kavereita kun oot lihava. Voi herrajumala miten pahoja ihmisiä voi olla, en saata ymmärtää!



Mä olen ottanut tavakseni kierrellä meidän lähiön katuja aina kun tulen töistä kotiin ja jos ei ole lapsenhaku-vuoroa. Että pelastaisin jonkun lapsen, jos näkisin, että sillä on jokin hätänä.



Olen myös mietitnyt paljon ryhtymistä jonkun lastensuojelun avohoidossa olevan lapsen tukihenkilöksi ja teen vapaaehtoistyötä MLL:ssä mutta mikään ei tunnu riittävän, kun tiedän, että monta monta lastan elää perhehelvetissä. Justiinsa oli juttua, että yksi hakattu lapsi saatiin viime tipassa pelastettua, koska hengenlähtö oli ihan realistinen pelko.



Mä en vain kestä tätä juttua, pelkään välillä sekoavani tästä ahdistuksesta. Osallistun kyllä auttamiseen MLL:n kautta, mutta mitä auttamista se muka oikeasti on, kun se ei tavoita niitä pahimpia tilanteita? Olen vuodenvaihteen jälkeen ryhtymässä kummiksi perheelle, joka on vähän vaikeassa tilanteessa - jos vaikka pystyisin ennalta ehkäisemään jotain. MUtta mitkään nämä vapaaehtoistyö-hommat eivät vain pelasta niitä huonoimmassa tilanteeessa olevia! Tuntuu, ettei mikään heitä pelasta, ja se on niin tuskallinen ajatus, että aina rupeaa itkettämään.

voithan alkaa auttamaan jonkin vapaaehtoisjärjestön kautta muita lapsia jotka suomessakin kokoevat kauheita asioita, esim.lapsiprostituutiota ja kidutusta tapahtuu suomessakin.

Enkä saa untakaan aina öisin. Itkeskelen salaa mieheltäni, koska hän ei enää ymmärrä, miten voi surra edelleen. Työterveyslääkärille kävin tilittämässä, sain nukahtamislääkkeitä.



Tämä lastensuojelu-systeemi on niin mätä, että se aivan pelottaa ja oksettaa suorastaan! Saakeli, kun ihmiset tehtailee ilmoituksia jostain koliikkivauvasta. Ja näpistyksestä jopa tehdään ls-ilmoitus! Hei haloo ihan oikeasti nyt!



Samaan aikaan todella vaikeassa tilanteessa olevaa lasta riepotellaan milloin mihinkin suuntaan, jätetään hänen mielipiteensä ihan huomaamatta, ei tarkisteta kotioloja. Lastensuojelu ei saakeli ole mitään lastensuojelua vaan vanhempien suojelua. Eerikankin tapauksessa lastensuojeluviranomaiset "halusivat antaa vielä yhden mahdollisuuden opetella vanhemmuutta"! Siis haistakaa nyt paska siellä lastensuojelussa! Jos lapsesta tehdään ls-ilmoituksia naapureiden ja koulun toimesta yhä useampi ja useampi, niin kuka kusipäinen ihminen jättää tsekkaamatta olosuhteet??? 30-neliöinen yksiö asuntona, eikö senkin pitäisi kertoa jotain??



Pistää vain miettimään, että kuinka monta sataa vastaavanlaista täysin paskasti hoidettua tapausta suomessa on? Vai peräti tuhansia???



Jos ei tästä tapauksesta pistetä sosiaalityöntekijöiden päitä vadille, niin luottamus Suomen oikeusjärjestelmään menee täysin.



Kivikon lastensuojeluyksikössä saisivat nyt todellakin mennä itseensä ja miettiä, menikö joku pieleen!!!!!

Mutta seinänaapurina asunut nuori mies ja sen tyttöystävä eivät olleet tehneet! Vaikka olivat kuulustelupöytäkirjojen mukaan kuulleet, että tyttöä joka ikinen aamu ja ilta haukuttiin järjestelmällisesti mm. huoraksi. Ja että kuului huutoa "älä" ja "ai". Ja tömähdyksiä ja sen perään itkua.

Kundi totesi pöytäkirjojen mukaan, että ilmoituksen tekeminen oli käynyt mielessä mutta oli jäänyt ajatuksen asteelle.

tämmöisessä todellisuudessa elämme.

Älkää MISSÄÄN NIMESSÄ menko Murha.infon sivuille. Minä tyhmänä menin, ja siellä on yksityiskohtaiset selonteot kaikesta ja linkattu Alibista jotain hirveitä kuvia, joissa on rekonstruoitu mm. ruumis muoviin käärittynä ja teipattuna. Ihan totta meinasin oksentaa. Oon kuvitellut, että vain leffoissa ihminen oksentaa jonkin hirveä asian tai voimakkaan tunteen jälkeen, mutta se möykky vatsassa kasvoi niin suureksi että menin jo vessaan, kun pelkäsin, että kohta tulee yrjö.



Oon ajatellut, että kaupungeissa asuvilla on kuitenkin vähän helpompi tilanne, sillä ihmisiä on ympärillä ja vaikka paskamaisia tunnekylmiä ihmisiä on, jotka ei puutu, niin on suurempi todennäköisyys että joku puuttuu.



Jossain maaseudulla voi olla vaikeammat oltavat.

Mä olen ollut niin ahdistunut, että olen välillä ihan huolestunut itsestäni. Tapaus vaan pyörii mielessä, enkä pysty olemaan ajattelematta. Eniten itkettää ne pienet yksityiskohdat: että kolme koululaukkua revittiin riekaleiksi ja tyttö joutui pitkät koulumatkat kävelemään lopulta muovikassi kädessä, jossa kirjat. Ja sit ne kirjatkin revittiin. Ja hiukset revittiin, vaatteet silvottin... Ja elämä kotona yhtä helvettiä. Miltä on tuntunut palata koulusta kotiin kun tietää, mikä odottaa? Mitä jos hän on tullut sairaaksi, onko kukaan hoitanut mitenkään? Siis niin sairasta, sadistista! Miltä on tuntunut maata jossain lakanan sisällä kun toinen lyö vatsaan? Ja silti tyttö on jaksanut käydä koulussa, ollut hyväkin koulussa, käynyt sählyharjoituksissa. Kun mä vain näenkin jonkun pienen koululaisen kävelevän reppu selässä yksin kotiin, niin vatsasta kouraisee. Kerran näin lapsen juoksevan kiireesti tuota meidän lähiön isointa katua pitkin ja heti mietin, että onko pakenemassa tai pakotettu juoksemaan. Kun se Eerika joutui juoksemaan sitä taloa ympäri eikä päästetty kotiin. Jopa pissalle ja kakalle joutui menemään johonkin pihapusikkoon, kun ei päästetty sisälle. Ja naapurit antoivat vettä. Parvekkeella olevalle isälleen oli huutanut, että saako tulla sisään, isä oli kysynyt, montako olet joussut ja tyttö vastannut 98. Nämä yksityiskohdat vaan pyörii ja pyörii mielessä. Ja kun syötetty väkisin että oksentanut, lyöty ja haukuttu läskiksi, ettet saa koskaan kavereita kun oot lihava. Voi herrajumala miten pahoja ihmisiä voi olla, en saata ymmärtää! Mä olen ottanut tavakseni kierrellä meidän lähiön katuja aina kun tulen töistä kotiin ja jos ei ole lapsenhaku-vuoroa. Että pelastaisin jonkun lapsen, jos näkisin, että sillä on jokin hätänä. Olen myös mietitnyt paljon ryhtymistä jonkun lastensuojelun avohoidossa olevan lapsen tukihenkilöksi ja teen vapaaehtoistyötä MLL:ssä mutta mikään ei tunnu riittävän, kun tiedän, että monta monta lastan elää perhehelvetissä. Justiinsa oli juttua, että yksi hakattu lapsi saatiin viime tipassa pelastettua, koska hengenlähtö oli ihan realistinen pelko. Mä en vain kestä tätä juttua, pelkään välillä sekoavani tästä ahdistuksesta. Osallistun kyllä auttamiseen MLL:n kautta, mutta mitä auttamista se muka oikeasti on, kun se ei tavoita niitä pahimpia tilanteita? Olen vuodenvaihteen jälkeen ryhtymässä kummiksi perheelle, joka on vähän vaikeassa tilanteessa - jos vaikka pystyisin ennalta ehkäisemään jotain. MUtta mitkään nämä vapaaehtoistyö-hommat eivät vain pelasta niitä huonoimmassa tilanteeessa olevia! Tuntuu, ettei mikään heitä pelasta, ja se on niin tuskallinen ajatus, että aina rupeaa itkettämään.

ihan samat fiilikset ja juuri tuo yksityiskohtien miettiminen ..juurikin nuo kirjojen leikkely..vaatteiden leikkely ..häntä jopa haukuttiin huoraksi..siis kaikenlainen jokapäiväinen sadismi ja nöyryytys noin pienelle ihmiselle tuntuu niin hirvittävän pahalta ajatella.ja päivän päätteeksi sitten se kuoleman kauhu kun sidotaan lakanaan ja on vaikea hengittää...jotenkin on vaikea käsittää, että Eerika pystyi käymään ja harrastamaan kun koki kotona sellaista pahuutta..

Mutta tuon ikäinen lapsi elää hetkessä eli nuo koulutunnit ja harrastusajat olivat niitä 'ihania' hetkiä pienen elämässä siksi varmaan jaksoi.

toisaalat Eerikan on täytynynyt saada perusturva äitinsä luona..muuten hän olisi käyttäytynyt häiriintyneesti ja reagoinut enemmän.

Tätä pahuuttahan kesti 8 kk ja ensimmäiset 6,5 vuotta Eerika sai kasvaa rakkaudessa vaikka ehkä rajattomassa sellaisessa..sillä turvalla hän kesti nämä hirveydet...jos tilanne olisi jatkunut olisi varmaan häiriintymiset merkit alkaneet ilmetä pikkuhiljaa..se oliskin ollut pikkueerikan pelastus. Nurinkurista kyllä , jos Eerika ei olisi ollut niin normaali niin hän olsi pelastunut.

En vain ymmärrä miten tällaista pahuutta voi tapahtua Suomessa viranomaisten silmien edessä.

Eiköhän jokaisella ole täysi oikeus olla surullinen ja järkyttynyt jos siltä tuntuu.