Vieraannun aina pettymysten myötä miehestäni. Mikä minussa vikana?

Kyllä minulla on elämä kodinkin ulkopuolella, sen verran juuri mitä työssäkäyvällä kahden lapsen äidillä voi vain olla.



-ap

kumppanisi kanssa asioista? Jos niistä puhuu, niin ne yleensä muuttuvat pienemmiksi.



Pisti vaan silmään, että eka ero tuli yllätyksenä eli ette puhuneet. Etkä ilmeisesti puhunut lastesi isänkään kanssa, koska et "valittanut" ja ero vaan tuli.



Et ole onnellinen kenenkään kanssa, jos et osaa jakaa myös itsestäsi.

miehen valehtelun vuoksi! Tarinasi voisi yhtä hyvin olla minun. Tilanteeni on melko tavalla sama kuin sinulla, minäkin etsin poispääsyä. En haluaisi luovuttaa noin vain, mutta mies ei tunnu ymmmärtävän että tarkoitan mitä sanon kun sanon "nyt riittää, en usko enää sanaakaan!"



voisinpa auttaa sinua!

Tuttuja ongelmia. Oma elämäntilanteeni on erilainen, elän siinä ydinperheessäni (lasten takia), mutta kyllähän tuossa on paljon tuttua.

kumppanisi kanssa asioista? Jos niistä puhuu, niin ne yleensä muuttuvat pienemmiksi.

Pisti vaan silmään, että eka ero tuli yllätyksenä eli ette puhuneet. Etkä ilmeisesti puhunut lastesi isänkään kanssa, koska et "valittanut" ja ero vaan tuli.

Et ole onnellinen kenenkään kanssa, jos et osaa jakaa myös itsestäsi.

Mietin, että miksi toisista ihmisistä on niin vaikea ymmärtää miltä toisesta voi tuntua. Jos näen, että mieheni tekee raskasta työtä pitkän tauon jälkeen, siivoaa, pyykkää, hoitaa kaiken, on väsynyt, niin autan häntä. Kysyn että miten voit? Tarjoan apuani. Hyvin vaikea lähteä keskustelemaan toisen kanssa, kun keskustelu ei etene. Täytyy opettaa miehet kýsymään "Miten voit? Voinko auttaa?" Ei sitä apua halua enää pyytää niin monien huonojen kokemusten jälkeen. Haluaisin, että ymmmärretään, ilman että pitää puhua kolme tuntia siitä, miltä tuntuu. Että joku osaisi nähdä ne tilanteet, ei se voi olla niin vaikeaa.

Itse autan muita, roudaan työviikolla ystävien lapset meille yökylään jos perheen vauva valvottanut äitiä ja vien lapset aamulla kotiinsa sen lisäksi että vien omani hoitoon. Teen ruokaa klo 24 yöllä, että mies saa eväät töihin kun unohti käydä kaupassa ostamassa jotain helppoa. Kysyn, miten jaksat, mitä kuuluu, ihan kaikilta läheisiltä. Tuntuu, että annan kaikkeni henkisistä voimavaroistani ja hoivastani, mutta mitään en saa takaisin. Ainakaan parisuhteessa. Olenko liian äiti? Liian paapoaja? Luulevat vissiin että kaikki on hyvin kun viikkaan pyykit orjallisesti valmiiksi ja koti on puhdas. Luulevat, tosiaan..

Pettymykset vielä päälle niin soppa on valmis.

Ap

kumppanisi kanssa asioista? Jos niistä puhuu, niin ne yleensä muuttuvat pienemmiksi.

Pisti vaan silmään, että eka ero tuli yllätyksenä eli ette puhuneet. Etkä ilmeisesti puhunut lastesi isänkään kanssa, koska et "valittanut" ja ero vaan tuli.

Et ole onnellinen kenenkään kanssa, jos et osaa jakaa myös itsestäsi.

Mietin, että miksi toisista ihmisistä on niin vaikea ymmärtää miltä toisesta voi tuntua. Jos näen, että mieheni tekee raskasta työtä pitkän tauon jälkeen, siivoaa, pyykkää, hoitaa kaiken, on väsynyt, niin autan häntä. Kysyn että miten voit? Tarjoan apuani. Hyvin vaikea lähteä keskustelemaan toisen kanssa, kun keskustelu ei etene. Täytyy opettaa miehet kýsymään "Miten voit? Voinko auttaa?" Ei sitä apua halua enää pyytää niin monien huonojen kokemusten jälkeen. Haluaisin, että ymmmärretään, ilman että pitää puhua kolme tuntia siitä, miltä tuntuu. Että joku osaisi nähdä ne tilanteet, ei se voi olla niin vaikeaa.

Itse autan muita, roudaan työviikolla ystävien lapset meille yökylään jos perheen vauva valvottanut äitiä ja vien lapset aamulla kotiinsa sen lisäksi että vien omani hoitoon. Teen ruokaa klo 24 yöllä, että mies saa eväät töihin kun unohti käydä kaupassa ostamassa jotain helppoa. Kysyn, miten jaksat, mitä kuuluu, ihan kaikilta läheisiltä. Tuntuu, että annan kaikkeni henkisistä voimavaroistani ja hoivastani, mutta mitään en saa takaisin. Ainakaan parisuhteessa. Olenko liian äiti? Liian paapoaja? Luulevat vissiin että kaikki on hyvin kun viikkaan pyykit orjallisesti valmiiksi ja koti on puhdas. Luulevat, tosiaan..

Pettymykset vielä päälle niin soppa on valmis.

Ap

Teet aivan liikaa ja ilmeisesti kerrot aivan liian vähän todellisista tunteistasi.

Kukaan ei näe sun pään sisälle ja varsinkin jos toimit loppuun asti normaalisti, niin miten voit olettaa, että kukaan näkee mitään "tilanteita"?

Todellakin kaivamalla kaivat itsellesi kuoppaa. Mitä jos sanoisit seuraavan kerran, kun sulta apua pyydetään, että "mä en jaksa, olen huonolla tuulella ja aivan väsynyt"? Pystyisitkö edes siihen?

että muut yltävät tasollesi, sillä teet yli "normaalin".

Juuri noin sen pitää mennä, itseään kunnioittavalla ihmisellä joka ei anna potkia itseään päähän ja joka huolehtii itsestään sen verran, ettei halua elää onnettomana huonossa suhteessa. Tai takertua johonkin paskaan vain jotta ei olisi yksin. Ainoa vika tässä on se, että syytät itseäsi siitä, että se toinen ei osaa arvostaa sinua sen vertaa, että olisi uskollinen, osallistuisi tasaveroisena kumppanina perheen elämään tai viitsisi olla luotettava ja rehellinen. Noi ongelmat on niiden miesten, ja sinä olet onnekas, kun pystyt tajuamaan, että asiat ovat pielessä. Se, että ne miehet eivät tajua eivätkä välitä, ei ole sinun vikasi, sinä osaat vain erottaa tosiasiat kaikenlaisesta sairaasta riippuvuudesta.



Itse annoin nuorempana parisuhteiden kohdella mua miten vaan, kestin pettämiset, jopa väkivallan, valehtelun, työnarkomanian eli olin aina yksin kotona lapsen kanssa, ja toivoin vaan että se mies (2 eri pidempää parisuhdetta, toisesta lapsikin) muuttuisi ja rakastaisi mua.

Ekan miehen jätin itse, toinen jätti minut toisen naisen takia.



Jotain kehitystä tapahtui kun elin vuosia yksin, nykyään ajattelen samoin kuin sinä, eli kun asiat alkavat mennä pieleen, keskusteluyrityksistä ei ole mitään hyötyä kuin viikon, ja sopimukset rikotaan, tajuan parissa vuodessa lopettaa yrittämisen. Tunteet kylmenevät vähitellen, ja kun lopulta saan eron tehtyä, ihan saman tien on vain tyytyväinen olo, tiedän kirkkaasti heti sitten, että olen onnellisempi yksin kuin huonossa suhteessa. Olisi eri asia, jos eroaisi aina heti ekan ongelman kohdalla, mutta minäkin YRITÄN n. vuoden pari ratkoa asioita, ja sitten muistan, että ei elämän kuulu olla tällaista paskaa, ja lopetan sen. HYVIN tervettä, hirveää olisi sokeutua sille tilanteelle ja jatkaa sitä, TAJUAMATTA koskaan että voisi olla onnellisempikin. Helposti naiset menevät mukaan ja jäävät huonoon suhteeseen, kun tottuu siihen että näitä ongelmia nyt vaan on ja kuuluukin muka ahdistaa ja vaivata päätään TOISEN ihmisen tekemisillä ja tekemättä jättämisillä. Ei tarvitse eikä kuulu, sen voi vaan lopettaa. Ja pitääkin.

kumppanisi kanssa asioista? Jos niistä puhuu, niin ne yleensä muuttuvat pienemmiksi.

Pisti vaan silmään, että eka ero tuli yllätyksenä eli ette puhuneet. Etkä ilmeisesti puhunut lastesi isänkään kanssa, koska et "valittanut" ja ero vaan tuli.

Et ole onnellinen kenenkään kanssa, jos et osaa jakaa myös itsestäsi.

Mietin, että miksi toisista ihmisistä on niin vaikea ymmärtää miltä toisesta voi tuntua. Jos näen, että mieheni tekee raskasta työtä pitkän tauon jälkeen, siivoaa, pyykkää, hoitaa kaiken, on väsynyt, niin autan häntä. Kysyn että miten voit? Tarjoan apuani. Hyvin vaikea lähteä keskustelemaan toisen kanssa, kun keskustelu ei etene. Täytyy opettaa miehet kýsymään "Miten voit? Voinko auttaa?" Ei sitä apua halua enää pyytää niin monien huonojen kokemusten jälkeen. Haluaisin, että ymmmärretään, ilman että pitää puhua kolme tuntia siitä, miltä tuntuu. Että joku osaisi nähdä ne tilanteet, ei se voi olla niin vaikeaa.

Itse autan muita, roudaan työviikolla ystävien lapset meille yökylään jos perheen vauva valvottanut äitiä ja vien lapset aamulla kotiinsa sen lisäksi että vien omani hoitoon. Teen ruokaa klo 24 yöllä, että mies saa eväät töihin kun unohti käydä kaupassa ostamassa jotain helppoa. Kysyn, miten jaksat, mitä kuuluu, ihan kaikilta läheisiltä. Tuntuu, että annan kaikkeni henkisistä voimavaroistani ja hoivastani, mutta mitään en saa takaisin. Ainakaan parisuhteessa. Olenko liian äiti? Liian paapoaja? Luulevat vissiin että kaikki on hyvin kun viikkaan pyykit orjallisesti valmiiksi ja koti on puhdas. Luulevat, tosiaan..

Pettymykset vielä päälle niin soppa on valmis.

Ap

Teet aivan liikaa ja ilmeisesti kerrot aivan liian vähän todellisista tunteistasi.

Kukaan ei näe sun pään sisälle ja varsinkin jos toimit loppuun asti normaalisti, niin miten voit olettaa, että kukaan näkee mitään "tilanteita"?

Todellakin kaivamalla kaivat itsellesi kuoppaa. Mitä jos sanoisit seuraavan kerran, kun sulta apua pyydetään, että "mä en jaksa, olen huonolla tuulella ja aivan väsynyt"? Pystyisitkö edes siihen?

Kyllähän se on pakko kieltäytyä joskus jos apua pyydetään. Mutta jos heittäydyn elämässä siihen, että en mä jaksa, niin kuka hoitaa hommat? Tekemättömät hommat senku loistaa edelleen vuoden päästä, oli kyse sitte vaikka pesukoneen poistoletkun puhdistamisesta, jos kumppanilta asiaa pyydän. "Joo kyllä mie teen sen. Mihin pitää soittaa?" En ole koskaan tuon tyylisessä tilanteessa vastannut, että urpo mieti omilla aivoillasi, kunhan vaan teet homman nyt." Aina autan, myötäilen, etsin sen puhelinnumeron vaikka valmiiksi ja soitan jopa itse jos toinen kysyy vielä että "Niin mikä siinä koneessa on vialla?"

Olen tullut siihen tulokseen, että äärimmäisen harvasta miehestä on perheensä voimavaraksi. Ne vaan haluaa semmosta helppoa elämää, ei ne ota vastuuta mistään. Kun ei tarvi. Näen lukluisia perheitä ympärilläni, missä mies vain on. Ihan vaikka suoraan sanotaan, että väsyttää, auta nyt.

Taisinkin sanoa nykyiselle että koeaika on 10v, mutta sitähän ei läpäise kukaan kyllä...

ap

Totta kai se vieraannuttaa ja tappaa tunteita. Luottamus katoaa ja kunnioitus.



Eli sanoisin, että huono mies sattunut kohdalle, tämä viimeinen ainakin, muita en niin tarkkaan lukenut.

Et voi olettaa että muut yltävät tasollesi, sillä teet yli "normaalin".

Kai herranjumala tässä maailmassa on joku mies, jolla on edes vähän samantasoinen itsekuri ja moraali. Ei vissiin...

ap

naisena sanon, että tommosen uhrautujan ei kannata alkaa parisuhteeseen.



Ekaks sä koulutat kumppanin siihen, että haet vaikka kuun taivaalta ja sit kun toinen ei tee samoin, niin petyt. Olet marttyyri ja salaat pettymisesi.



Kuka on niin hullu OIKEASTI, että tekee jotain eväitä toiselle puolen yön aikaan? Eihän se mies ole sun lapsi??

voi miettiä mitä tarkoittaa, ja toisaalta voisit lukea Kiltteydestä kipeät kirjan. Olet tosi hyvä ihminen, kaikille muille paitsi itsellesi. Tiedän kokemuksesta että äideillä on aika mahdotonta ottaa sitä omaa aikaa ja tilaa. Huolimatta siitä pyydän sinua tekemään mahdottomia, eli ole itsellesi kiltimpi, ja tee jotain mitä mieli tekee, sen ei tarvitse olla perusteltua, eikä järkevää. Hemmottele itseäsi, koska sen olet ansainnut tuhat kertaisesti. Miehet on miehiä, oikeesti ei voi edes olettaa että niistä saisi irti henkisesti paljoakaan. Eli seksin takia kannattaa pysyä parisuhteessa. Jos ei odota muuta , ni saattaa yllättyä iloisesti.

Minä avioliitossa 15v ja pian olen tilanteessa, jossa mikäään mieheeni liittyvä ei tunnu enää miltään. MInäkin olen pettynyt mieheni saamattomuuteen ja negatiivisuuteen. Minäkin olen sellainen, että teen kaiken, enkä valita enkä naputa. Avun pyytäminen on vaikeaa ja eniten miehen käytöksessä loukkaakin juuri se, että joskus heikkona hetkenä olen (erehtynyt) häneltä apua pyytämään ja sitä en ole saanut. Päinvastoin: jokainen harva avunpyyntö on ollut miehelle kuin punainen vaate ja johtanut siihen, että mies on jättänyt minut totaalisesti yksin selviämään.

en osaa vastata muuta kuin että tavallaan tuttu tunne. Olen jäänyt niiiiin monta kertaa yksin todella vaikeiden asioiden läpikäymisessä, että en enää luota mieheeni yhtään esim minun tukijanani. Tarkoitan siis esim (on muutakin) läheiseni kuoleman aikaan en saanut piiruakaan tukea mieheltäni, vaikka hän tiesi kuinka rankkaa minulla on. Jopa rakkuden tunne on hälventynyt, koska tukea ei ole ollut.

Minä avioliitossa 15v ja pian olen tilanteessa, jossa mikäään mieheeni liittyvä ei tunnu enää miltään. MInäkin olen pettynyt mieheni saamattomuuteen ja negatiivisuuteen. Minäkin olen sellainen, että teen kaiken, enkä valita enkä naputa. Avun pyytäminen on vaikeaa ja eniten miehen käytöksessä loukkaakin juuri se, että joskus heikkona hetkenä olen (erehtynyt) häneltä apua pyytämään ja sitä en ole saanut. Päinvastoin: jokainen harva avunpyyntö on ollut miehelle kuin punainen vaate ja johtanut siihen, että mies on jättänyt minut totaalisesti yksin selviämään.

Jos olet toiminut kuin äiti lapselle ja hoitanut kaiken, niin kai se lapsi säikähtää sitä, että äiti ei olekaan se kallio. Ja varmasti suuttuu ja vastaanhangoittelee.

Ei vika ole pelkästään miehessäsi.

Miksi teillä on yleensä niin kauhean korkeat vaatimukset kaikesta? Jos vastaatte, että asiat eivät hoituisi, niin luuletteko tosiaan, että miehenne yksin asuessaan kuolisivat?

En haluaisi elää teidän kanssanne.

Aivan samaa olen pohtinut. Ehkä en osaa rakastaa. Ehkä minun on parasta elää yksin.

suoraan mun elämästä! Ihan kylmäsi lukea loppuun. Se on esim. helppo sanoa, että otat vaan omaa aikaa, kyl se mies pärjää/auttaa pakon edessä.....niin niinhän se pärjääkin. Mutta se paska mikä siitä seuraa ja itku ja poru ja se asenne, millä se asia lopulta viedään loppuun, ei oo kivaa kateltavaa/kuunneltavaa. Kuormittaa vaan vielä sata kertaa enemmän.

oikeasti rakastanut ketään niistä kolmesta? Mulle tapahtunut toi kaikki ja vielä pahempaa, mutta silti rakkaus herää aina uudestaan, kun se saa taas mahdollisuuden.

teet niin paljon muitten eteen? Koska ihan oikeasti joskus voi tehdä asioita siksi, että ei pidä ITSESTÄÄN tarpeeksi, eikä siksi, että ne muut välttämättä niin paljon tarttisi sitä apua. Tää ei liity mieheesi, jos hän jatkuvasti valehtelee tms niin onhan se normaalia että kiintymys vähenee.