Vieraannun aina pettymysten myötä miehestäni. Mikä minussa vikana?

Oikeasti itkin kuin vesiputous lukiessani tätä ketjua. Niin paljon samanlaista kuin itselläni.



Aluksi olin todella rakastunut mieheeni, siis todella. Pikku hiljaa tuli pettymyksiä, mies ei ollutkaan niin lojaali ja uhrautuva minun eteeni, kuinmitä itse olin hänelle ja mitä myös häneltä odotin. Pahinta on ollut miehen muutaman kuukauden välein otistuvat huutoraivarit, jossa olen mielestäni saanut aivan tarpeettomasti paskaa niskaani. Mies on siis käyttänyt minua paskasankona omissa ongelmissaan, eikä mitenkään rakentavasti.



Sanoin tästä useasti, sanoin että etkö ymmärrä miten työnnät minua koko ajan poispäin haukkumisillasi. Mutta ei mitään vaikustusta. Itse yritin ja yritin. Sitten en vaan enää välittänyt ja lopetin välittämästä. Lopetin seksinkin ja kaiken muun ylimääräisen. Sanoin miehelle, että voidaan erota jos haluat, mutta itse voin pysyä liitossa vielä lasten takia. No tässä isät olaan, mies on muuttunut ja haukkuminen on loppuneut, mutta itse en IKINÄ saa enää tunteita takaisin. Liian paljon tpahtunut.

Ilman kykyä antaa anteeksi toisen pieniä erheitä, ei voi ola hyvää, pitkää suhdetta. Keskity siis anteeksiannon harjoitteluun ja myönteisen näkemiseen. Laita ne kivat tekstarit jne.

Oikeasti itkin kuin vesiputous lukiessani tätä ketjua. Niin paljon samanlaista kuin itselläni.

Aluksi olin todella rakastunut mieheeni, siis todella. Pikku hiljaa tuli pettymyksiä, mies ei ollutkaan niin lojaali ja uhrautuva minun eteeni, kuinmitä itse olin hänelle ja mitä myös häneltä odotin. Pahinta on ollut miehen muutaman kuukauden välein otistuvat huutoraivarit, jossa olen mielestäni saanut aivan tarpeettomasti paskaa niskaani. Mies on siis käyttänyt minua paskasankona omissa ongelmissaan, eikä mitenkään rakentavasti.

Sanoin tästä useasti, sanoin että etkö ymmärrä miten työnnät minua koko ajan poispäin haukkumisillasi. Mutta ei mitään vaikustusta. Itse yritin ja yritin. Sitten en vaan enää välittänyt ja lopetin välittämästä. Lopetin seksinkin ja kaiken muun ylimääräisen. Sanoin miehelle, että voidaan erota jos haluat, mutta itse voin pysyä liitossa vielä lasten takia. No tässä isät olaan, mies on muuttunut ja haukkuminen on loppuneut, mutta itse en IKINÄ saa enää tunteita takaisin. Liian paljon tpahtunut.

nämä pettymykset oli, ja millä tavalla olisit halunnut miehen uhrautuvan takiasi/miten itse koit uhrautuvasi?

Oikeasti itkin kuin vesiputous lukiessani tätä ketjua. Niin paljon samanlaista kuin itselläni.

Aluksi olin todella rakastunut mieheeni, siis todella. Pikku hiljaa tuli pettymyksiä, mies ei ollutkaan niin lojaali ja uhrautuva minun eteeni, kuinmitä itse olin hänelle ja mitä myös häneltä odotin. Pahinta on ollut miehen muutaman kuukauden välein otistuvat huutoraivarit, jossa olen mielestäni saanut aivan tarpeettomasti paskaa niskaani. Mies on siis käyttänyt minua paskasankona omissa ongelmissaan, eikä mitenkään rakentavasti.

Sanoin tästä useasti, sanoin että etkö ymmärrä miten työnnät minua koko ajan poispäin haukkumisillasi. Mutta ei mitään vaikustusta. Itse yritin ja yritin. Sitten en vaan enää välittänyt ja lopetin välittämästä. Lopetin seksinkin ja kaiken muun ylimääräisen. Sanoin miehelle, että voidaan erota jos haluat, mutta itse voin pysyä liitossa vielä lasten takia. No tässä isät olaan, mies on muuttunut ja haukkuminen on loppuneut, mutta itse en IKINÄ saa enää tunteita takaisin. Liian paljon tpahtunut.

Ei sitä toivo, kuin että olisi rakastettu ja ei itse tarvisi aina olla se kaikista vahvin. Itse pyrin tekemään parhaani että olisin rakastettava.

Pelottavaa lukea tuo Kiltteydestä kipeä-kirjan esittely, varmaankin aika pitkälle lapsuudesta tämäkin kumpuaa. Kai? En oikeastaan koe olleeni rakastettu elämäni aikana juuri koskaan. Ainoastaan lapsilta saamani rakkaus on sellaista, minkä koen aidoksi. Lapsille olen hyvin armollinen ja pitkämielinen - he ovat lapsia, mutta AIKUISTEN täytyisi kyetä helpommin tajuamaan asioita ja ottaa vastuuta tekemisistään ja myös siitä kumppanista.

Sananalasku "sitä niittää, mitä kylvää", ei mielestäni päde ihmissuhteissa läheskään aina. Annat kaikkesi - vaaditaan vain enemmän tai jätetään huomiotta.

ap

Pareisuhteelta ei pidä odottaa kaiken ratkaisua, ääretöntä rakkauden kokemusta.

tuo, jos mies on pettänyt luottamuksesi. Luulen, että noissa kaikissa suhteissa niin kävi (fyysinen pettäminen, henkinen pettäminen = jätti yksin hoitamaan lapset jne sekä nyt tuo, että jäänyt valheista kiinni).



Toisena vaihtoehtona näen myös, että kyllästyt. Itsestäni ainakin huomaan tuon.

Oli parisuhteita, joissa pettymykset lopulta muodostuivat ylivoimaisiksi syöden rakkauden kokonaan mielessäni. Olin silti aina kiltti, kärsin pettymykseni yksin.



Nyt on toisin. Myös nykyiseen mieheeni olen ollut pettynyt, mutta yli on päästy ja rakkaus säilynyt. Yhdessä olemme olleet 7 vuotta, ja olen edelleen erittäin sitoutunut. Mikäkö on toisin? No minä, tietenkin.



En ole enää kiltti. Useimmiten ystävällinen, lähes aina auttavainen ja innostunutkin olen. Mutta miehelle en anna armoa. Suhteen alku ei todella ollut lupaava: mies ei huomioinut tunteitani, eikä osannut tarttua esim. kodin töihin. Joo joo, huomenna (= ei koskaan).



Mutta toisin kuin aiemmin, olen todella "antanut palaa" (enkä tällä tarkoita mitään huutokonsertteja) totuuden ja avoimmuuden saralla. Vaikka mies ei ole kovin keskustelevaa sorttia, olen sitten lukenut hänelle usein melko monologoa ajatuksistani, mm. pettymyksistäni hänen toimintaansa kohtaan. Ja kas, hiljalleen asiat ovat tapahtuneet. Eikä pettymyksistä huolimatta rakkaus ole kadonnut. Koen tulleeni ymmärretyksi noin suurin piirtein, ja kenties itsekin ymmärrän tuota suoraviivaista juroutta paremmin.



Minulla on ehtoni parisuhteessa pysymiselle, enkä pidä niitä omana tietonani. Ei ne mitään kohtuuttomia asioita ole mielestäni. Ja on vain reilua kertoa ne kumppanille jo etukäteen.



Olen miehelleni kertonut mm. että en hyväksy kännäämistä, rahantuhlausta, ja haluan että lasten- sekä kodinhoitoon osallistutaan edes jotakuinkin tasapuolisesti. Myös sen ,että kaipaan lohtua ollessani surullinen, en yksinjäämistä.



En asioia ei ole jäänyt "hampaankoloon". Ihastuttavinta on se, että nyt viime aikoina pidättyväinen miehenikin on uskaltanut alkaa antaa sisintään minulle. Todella arvostan sitä.



En voi sanoa, että tämä olisi ollut erityisen helppoa, ainakaan alkuun, mutta ehdottomasti palkitsevaa.

Sananalasku "sitä niittää, mitä kylvää", ei mielestäni päde ihmissuhteissa läheskään aina. Annat kaikkesi - vaaditaan vain enemmän tai jätetään huomiotta.

ap

kun on mahdollista, että sinä teet niitä uhrauksia ja muuta siksi, että miehesi rakastaisi sinua yli kaiken- ei siksi, että oikeasti haluaisit tehdä niitä. Et siis varsinaisesti rakkaudesta mieheesi, vaan jotta saisit itse rakkautta jota et ole lapsena saanut tarpeeksi. Oon tehnyt tätä itsekin kaikissa (lyhyiss) suhteissani ja miehet on aina kohdelleet huonosti ja lopulta jättäneet- no ei ne miehetkään mitään hyviä olleet mutta siis kun en minä oikeastaan itsekään heitä niin arvostanut, halusin vain olla mielin kielin jotta he rakastaisi minua, en siis ollut aito. Se liika kiltteys ei mielestäni esim. tuossa kirjassa tarkoita sitä, että olisi liian "hyvä" ihminen, jota kukaan ei vaan arvosta, vaan että on saanut liian vähän rakkautta vanhemilta, joten sitten haluaa "ostaa" sitä esim. juuri mieheltä. Vaikkei välttämättä edes itse rakastaisi juuri tätä miestä sellaisena kuin tämä on.

Että siis olet toki varmasti hyvä ihminen, mutta saatat tosiaan vaatia mieheltäsi jotain mitä tämä ei mitenkään pysty sinulle antamaan, kun sinä et ole lapsi ja hän ei ole sinun isäsi. Voisitko mahdollisesti miettiä terapiassa käyntiä?

Jos haluaa parisuhteensa toimivan, on kaikista asioista pystyttävä puhumaan kumppanin kanssa. Tähän auttaa myös se, että mies ymmärtää saman.



Omaa katkeruutta on ihan turha kerätä sisälleen, koska siitä ei koskaan hyvää seuraa. Asiat pitää selvittää heti ja mielellään etukäteen.



Pelisäännöistä on hyvä sopia. Juurikin kotitöistä, lasten hoitamisista, siitä, milloin harrastaa ja kukakin ja miten vietetään vapaa-aikaa yhdessä, puhumattakaan seksin tarpeista tai läheisyyden kaipuusta.



Miehet ei todellakaan ole mitään ajatustenlukijoita. Jos vaimo värkkää eväitä keskellä yötä, ei mies voi arvata, että vaimo tulee siitä katkeraksi.



Miesten maailmassa ei myöskään toimi sellanen, että kun tekee toiselle jotain kivaa, tulee vastapalvelus. Ne ottavat palvelukset sellasenaan. Näin kärjistetysti. Sekään ei mene niin, että kun miehelle avautuu, niin sekin avautuu itsestään.



Mutta miehen kanssa voi oppia elämään, kun tekee yhdessä selkeät pelisäännöt. Mun mies on oppinut puhumaan tunteistaan ja toiveistaan. Ollaan myöskin sovittu kodin ja lastenhoidon jakamista, ettei kummankaan tarvitse kokea tekevänsä kaiken yksin. Ollaan sovittu harrastuksista ja ajankäytöstä. Molemmilla on myös omaa aikaa, mutta yhteiseen aikaan panostetaan molemmat eniten. Tehdään kompromisseja toinen toisillemme.



Minä en usko siihen, että suhteet onnistuu ilman puhumaan oppimista. Kerro, mitä haluat, niin voit saada sen!



Toinen juttu on anteeksiannon tärkeys. Kun rakastaa kumppaniaan, niin silloin on annettava toiselle mokia anteeksi. Joskus huudetaan ja riidellään, pinna kiristyy ja niin edelleen, mutta on kyettävä tekemään myös sovinto ja sen jälkeen unohdettava katkeruus. Täytyy pystyä unohtamaan. Siten rakkaus voi säilyä.

(Tietystikin rajat pitää olla, en esim. hyväksyisi koskaan esim. väkivaltaa)



Minäkin olen ollut sinun kaltainen. Minut on kasvatettu siten, että naisen tulee olla itsenäinen. En myöskään uskaltanut rakastaa avoimesti. Suhteeni päättyivät minun toimestani aina siihen, että katkeruiduttuani en kyennyt enää jatkamaan.



Mutta, nykyisen mieheni tavatessani halusin kerrankin antaa itseni suhteeseen ja lakkasin häpeämästä sitä, että tarvitsen toista ihmistä!



Meidän suhdetta lujittaa kovasti myös se, että iloitsemme toisistamme joka päivä ja muistamme sanoa sen ääneen. Juurikin kivat tekstarit piristävät päivää, pieni retki järven rantaan ja kahvit siellä (mieheni keittää mielettömän hyvää trangia-kahvia), lapsen leikeistä iloitseminen yhdessä, halaukset, rapsutukset, toisen auttaminen askareissa, on ne sitten miesten tai naisten töitä ja päivän kuulumisten vaihtaminen sekä tulevaisuuden suunnittelu ja unelmointi yhdessä. No, tätä voisi luetella loputtomiin. Pointti siis siinä, että ns. päivänselvätkin asiat on hyvä sanoa ääneen. Jokainen haluaa kuulla, että on rakastettu. Sinäkin. Ja miehesi.

Ihankuin kertoisit minusta ja elämästäni. Voiko näin samanlainen tarina olla jollakin.. Kun minulla. Hämmästelen täällä.

Otat itsellesi liikaa vastuuta ja jäät haikailemaan alkuajan huumaa. Pitkässä suhteessa mielestäni tulee erilaisia ajanjaksoja. Välillä ollaan etäällä, välillä ihan iholla.



Vika ei ehkä ole miehissäsi vaan omass asenteessasi. Älä pakota suhdetta jatkuvaan kiihkeyteen. Välillä täytyy hengittää. Opettele puhumaan ääneen miehesi kanssa, kun olo tuntuu yksinäiseltä. Kerro mitä kaipaat ja kysy myös häneltä mitä hän kaipaa juuri sillä hetkellä. Toiveet omasta ajasta ja kyljessä nuuhkuttamisesta eivät aina mene yksiin, mutta jos on tahtoa ja luottamusta, samaan rytmiin pääsemistä jaksaa odottaa.



Ehkä tunnet liikaa kaikkivoipaisuutta ja velvollisuudentuntoa. Mitäpä jos luovuttaisit osan vastuusta ja onnistumisen ilosta myös miehelle? Anna hänen pärjätä itseseen kotona ja huolehtia lapsista omalla tavallaan, "hanki elämä" myös kodin ulkopuolella. Itsenäisyytesi ja hyvä mielesi saa sinut näyttämään paljon valoisammalta ja innostavammalta.

Miehet on todella lapsellisia kehdosta hautaan ja totisesti helposti siirtävät kaiken käytännön tekemisen naisen harteille. Itse olen ollut uusio parisuhteessa 11 vuotta ja huomaan , että miehen ei tarvitse itse pestä pyykkejään, ei laittaa ruokaa, ei ressata työkuvioista. Itsehän olen toki kaiken ottanut tehdäkseni, mutta jos näin en olisi toiminut tuskin olisimme enää edes yhdessä. Lisäksi kun suhteessa vielä eletään täysin miehen ehdoilla, mitä jää käteen?! Ei mitään. Rakkautta sitä oikeaa todellista rakkautta ei ole ollut. Tuntunut siltä jo pidemmän aikaa , että yhdessä ollaan kun jonkun kanssa vain pitää olla. Rakkaus se todellinen on sellaista joka tuntuu hyvältä. Tulla kuulluksi, nähdyksi. On tärkeää myös että  sinua hellitään. Olethan nainen! Olen epäonnistunut jälleen kerran, mutta jatkossa tuskin enää ikinä parisuhteeseen. Seurustella voi mutta ei mitään vakavaa

Valitsette vääriä miehiä. Ja opetelkaa ajoissa puhumaan sen miehen kanssa, me ei olla mitään ajatustenlukijoita. Kyllähän se ero vaan tulee jos toinen kärvistelee ero ajatusten kanssa vuosia ja sitten vaan pamauttaa sen toisen naamalle.

Pakko nostaa tää ketju kun mun mielestä tässä on mitä moninaisimpia huomioita.

1) Ihmiset kuten ap ei "esitä" olevansa kilttejä vaan tekevät asioita rakkaudesta JA saadakseen samanlaista kohtelua takaisin. "Kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan." - niin, paitsi että muut kohtelevat sinua kuten....... kaikesta antamastasi hyvästä huolimatta. Harvoin kuulee sanaa kiitos, saati että joku tekisi mitään omia tekojasi vastaavaa takaisin.

2) Mielestäni parisuhteessa ei ole mitään ylisuorittamista. Jos kaikki kohtelisivat puolisojaan samalla rakkaudella kuin ap niin huomattavasti vähemmän erottaisiin. Mutta kun taitaa olla niin, että kun löytyy kumppani joka kohtelee hyvin ja helpottaa elämää niin arvostus unohtuu täysin! Vaikka sen perään huutelisi niin vastaus on yleensä luokkaa "kyllä minäkin teen ja sanon sitä, tätä ja tuota" kuitenkin jos toinen lopettaa tämän suorittamisen (kuten moni täällä on ehdottanut) luisuu suhde kaaokseen, koska mitään ei enää tehdä, asiat ei hoidu, rakkautta ei enää osoiteta. Mies tekee sitten sen helpon ratkaisun, että alkaa viikonloppuisäksi ja sitä arkea ei sitten YHTÄÄN voi verrata siihen lapsiperhearkeen mistä lähti.

3) Ei ole mitään korkeita odotuksia jos odottaa, että tulee kohdelluksi niinkuin itse kohtelee muita.

4) Täällä käsketään puhua: puhuminen on miehille = nalkuttamista. Jos vaimo kokee ettei saa arvostusta - tämmöinen.......jauhanta on miehelle vain punainen vaate, vaimon tunteet lytätään, koska ne eivät voi pitää paikkaansa. Tai jos ei lytätä niin pyydetään anteeksi ja UNOHDETAAN koko asia! Mikään ei muutu!

Itse en ole VIELÄ eronnut pitkäaikaisesta liitostani, mutta huomaan juuri tämän kaavan parisuhteissani. Olen ihmisten mielestä niin kiltti ja ihana ja mukava ja rakastettava = miesten mielestä täysin hyväksikäytettävissä. Miehet elävät suhteessa miten haluavat, leimaavat kaikki sanomiseni "turhaksi valittamiseksi" (pitäisi olla vain tyytyväinen ettei mies lyö/ryyppää/halua erota) ja sitten suhde päättyy minun toimestani ja mies itkee perään yleensä vuoden - pari kun huomaa ettei ne muut eukot olekaan niin kivoja. Nykyinen mieheni huijasi minua kuitenkin niin pitkään, että hankimme perheen ja yhteisen omaisuuden, nyt eroaminen on paljon vaikeampaa! En jaksaisi kuitenkaan enää yrittää kun puhe ei auta, minun pitäisi alkaa vain itsekkäämmäksi ja minusta ei ole siihen.... Toivottavasti ap on löytänyt ulospääsyn.

Missään kohtaa ei puhuttu rakkaudesta eikä kommunikaatiosta.

Mä luulin jo hetken, että mun alitajunta on kirjoittanut tämän! Itsellä aivan sama juttu! Asiat joiden pitäisi muuttua mutta eivät muutu, vieraannuttavat. Ällöttävät tavat saavat arvostuksen loppumaan ja sitten onkin jo vaikea rakastaa. Kun asioista on sanottu paljon ja monella tavalla; hyvällä, pahalla, rakentavalla, nalkuttamalla, huutamalla, itkemällä. Mutta kun ei siis ei. Samanlailla aikuinen mies kaapii kassejaan ja raapii B-rappuaan iltaisin sohvalla rentoutuessaan. Eikä muuten pese käsiään tämän jälkeen .Viiden vuoden suhteen ajan olen asiast lähes joka viikko huomauttanut mutta tämä ei vaan lopu. Tämä on siis vain yksi esimerkki mutta yksi niistä mitkä aikoinaan veivät seksihalut.

Ja joo, tämä mies ei asu Porvoossa ja on työssään siisti pukumies :)

Mulla ei itselläni ole vastaavasta kokemusta, ollaan ehkä miehen kanssa niin samanlaisia, eikä ole lapsiakaan rasittamassa, mutta ystäväni on juuri sellainen kiltti ja herttainen. Kun näen miten hän hoitaa kotia ja lapsiaan niin en uskoisi, että hän on todella surullinen. Miehensäkin on ihan mukiin menevä, siis osallistuu arjen pyörittämiseen, MUTTA... Ystävälläni ei ole mm. omaa vapaa-aikaa, koska tekee pitkiä työpäiviä ja joskus viikonlopputöitä, hänen mielestään on tärkeää, että mies saa hengähtää silloin kun on mahdollista arjen pyörityksestä (mitä mies joutuu tekemään kun ystäväni on töissä) ja että lapset näkevät äitiään ja saavat olla hänen kanssaan. Siis MITEN tuollaista käytöstä ei palkita pelkästään ylistyssanoilla, rakkaudella ja kiitollisuudella?!?! Olen tyrmistynyt kun huomaan kuinka hänen miehensä suuttuu kun nyt olikin viikonloppuna töitä - MIES JOLLA ON KAIKKI VAPAA-AIKA MIKÄ VAIN ON MAHDOLLISTA?! TOISELLA EI OLE MITÄÄN! Miehellä on ajatus, että "mitäs olet töissä niin paljon - ihan oikein ettei ole vapaa-aikaa." Tekisi mieli läimäistä tätä ukkoa nenään koska voin sanoa että KAIKKI muut tuttavani joilla on lapsia jakavat kyllä KAIKEN vapaa-ajan puoliksi, ei niin että naisen vapaa-aika vähenee jos hän tekee töitä enemmän. Eikä ystäväni edes vaadi vapaa-aikaa, hän on useasti pyytänyt mieheltään arvostusta siitä, että hänellä ei ole kuin työ ja koti, että mies saisi pitää elämässään työn, kodin ja harrastukset, vaan ei, mies vaan urputtaa jos ei ole saanut tarpeeksi vapaa-aikaa ja kuinka ystäväni työt haittaavat hänen vapaa-aikaansa. Mielestäni ystäväni toimii järkevästi ja pyrkii ajattelemaan kaikkien etua (täällä tätä ilmeisesti kutsutaan uhriutumiseksi joka on minun mielestäni kyllä täyttä potaskaa) eikä pyydä muuta kuin kiitollisuutta ja arvostusta ja mua niin suututtaa, ettei hän saa sitä mieheltään.