Olenko kamala vanhempi jos vien lapseni ulkomaanlomalle vasta koululaisena?

kumpikin on vauvasta kulkenut rantalomat ja kaupunkilomat mukana. Hyvin on mennyt. Matka kannattaa pitkälti suunnittella lapsen ehdoilla, niin itselläkin on mukavaa. Hyvä hotelli, mielenkiintoiset lastenaltaat härpäkkeineen, hyvä leikkipaikka ja buffet-ruuat odottamatta takaa pienten kanssa loman sujuvuuden ja itsekin saa rentoutua. Aurinkotuoli vaan lastenaltaan reunalle ja vuoron perään toinen lukee ja toinen seuraa lapsia altaassa katseellaan.



Meidän lapset kyllä tykkää matkustamisesta. Tietenkään pienenä eivät reagoineet kuin riemukkaasti uimiseen ja muuhun, mutta nyt 8-vuotias haluaisi koko ajan matkoille. Tykkää kaikesta ja rakastaa sitä yhteistä aikaa matkoilla ja uimista, syömistä ulkona jne.



Illalla lasten mentyä nukkumaan punkkupullo auki parvekkeella ja jalat ylös.:)

ole siitä sen kummempaa mieltä kuin että:

1) lapsi hyötyy matkustelusta. Oppii jo pienestä pitäen kansainvälisyyttä ja omatoimisuutta, olemaan ja toimimaan oudoissakin ympäristöissä.

2) voi olla hyvä aloittaa tuollainen totuttelu jo ennen kouluikää, konservatiivisuus (en mä kun en ole ennenkään...) yleensä lisääntyy iän myötä, ei vähene.

Alle kouluikäiset ei yleensä kauheasti opi mitään kansainvälisyyttä tai omatoimisuutta, koska kulkevat yleensä täysin vanhempiensa mukana ja heidän ohjattavinaan. Kivoja kokemuksia he voivat kyllä saada.

Lapset myös yleensä oppivat iään myötä paremmin käsittelemään oman temperamenttinsa vaikeita piirteitä kuten hidasta sopeutumsita muutoksiin, ja siksi on helpompi matkustaa vähän vanhemman sellaisen lapsen kanssa kuin nuoremman. Koululainen on jo oppinut siihen että vaikka mielessä on vastustusta, ei kitinä auta vaan joskus täytyy vaan sopeutua, sen sijaan 5-vuotias voi vielä täysin vaistomaisesti purkaa kiukutteluna kaikki muutoksenvastaiset tuntemuksensa.

Tämä tosiaan jakaa mielipiteitä. Mutta kiitos näistä, toisaalta en ole ihan yksin ajatusteni kanssa ja sitten taas toisaalta oli ihana kuulla näitä positiivisia kokemuksia, sitä jää helposti pyörimään vaan siihen "mitä jos"-ajatteluun.



Nyt pitää poistua, mietintä jatkuu :)

Lasten kanssa on kiva laajentaa reviiriä pikkuhiljaa: ihan pienelle riittää oma koti ja oma piha, sitten riittää ihmeteltävää lähipuistoissa ja metsissä, kohta eka junamatka on iso juttu jne. Koululaisen kanssa on sitten mukava jo käydä ulkomaillakin ja yhdessä ihmetellä uusia asioita.



Mutta toki jos rahaa ja intoa on, niin eihän niistä ulkomaanreissuista haittaakaan ole. Mutta meillä ei ole ollut vielä kiirettä kauemmas.

Jännä, tuntuu että täältä saa aina lukea niitä lasten kanssa reissaamis-tarinoita, nyt ei vielä yhtäkään.

Tunnustaako kukaan olleensa lasten kanssa lomalla ja palanneensa arkeen entistä väsyneempänä? Tämä pohdiskeluni kuuluu kyllä kategoriaan jota en välttämättä ääneen kehtaisi tunnustaa...

Tai katsoneensa kaihoisasti pariskuntaa terassilla hyväntuulisina drinkeillä kun lapsi vetäsee uhmaraivarit keskellä katua?

mutta joskus on pikkuisen harmittanut, kun iltaistumiset jääneet lapsen takia pois/vähemmälle.

On matkustettu 5-vuotiaan kanssa 1-3 kertaa vuodessa ulkomaille (+ristelyt päälle) ja aina on lennot mennyt hyvin. Lapsi syö sen mitä syö, lomalla en siitä niin stressaa, kunhan ei ole nälässä.

Ja me on reissattu ihan siksi, että itse aikuisina haluamme ja toisaalta emme taas halua matkustaa ilman lasta. Emme siis hae sitä, että lapsi muistaisi matkoista vielä aikuisenakin, toki oppii matkustamisen iloista ja miksei raskaudestakin.

kun olimme ensimmäisen kerran ulkomailla.

Aikaisemmin matkustelimme vain suomessa.

3v. kanssa on jo helppo matkustaa kun ei tarvitse vaippoja,syö kaikkea, ei ole niin tarkkaa päiväunien kanssa, jaksaa jo istua illalla ravintolassa syömässä ja jaksaa kävellä...meillä oli ihan turhaan rattaat mukana kun tyttö halusi kävellä itse ja hyvin jaksoikin.

Ja kaikista parasta oli kun ei tarvinnut notkua koko päivää lasten uima-altaalla vaan tyttö osasi jo uida käsikellukkeiden kanssa isossa altaassa. Ja matkasta jäi jo muistojakin...tyttö puhuu vieläkin tästä 1.matkasta vaikka on jo iso ja on käyty sen jälkeen monessa muussakin paikassa.

minä olen sitten kaikista kamalin äiti, kun en aio koskaan lentokooneeseen nousta. Voi meidän lapsiraukkoja :)

minä olen sitten kaikista kamalin äiti, kun en aio koskaan lentokooneeseen nousta. Voi meidän lapsiraukkoja :)

Mun mies ei ole koskaan lapsena matkustellut ja nyt sitä ei meinaa saada ikinä minnekkään mukaan. Sillä on kunnon asennevamma.

Mun mielestä yksi parhain juttu matkustelussa on katsoa lapsen riemua ja ihmetystä uusista kokemuksista. Ja kyllä mä muistan vieläkin miten pienenä oli jännittävää matkustaa lentokoneessa, miltä etelässä tuoksui iltaisin ja miten mukavaa siellä oli. Samaa elämystä ei aikuisiällä enää saa, vaikka matkustelu onkin ihanaa :)

ole siitä sen kummempaa mieltä kuin että: 1) lapsi hyötyy matkustelusta. Oppii jo pienestä pitäen kansainvälisyyttä ja omatoimisuutta, olemaan ja toimimaan oudoissakin ympäristöissä. 2) voi olla hyvä aloittaa tuollainen totuttelu jo ennen kouluikää, konservatiivisuus (en mä kun en ole ennenkään...) yleensä lisääntyy iän myötä, ei vähene.

Alle kouluikäiset ei yleensä kauheasti opi mitään kansainvälisyyttä tai omatoimisuutta, koska kulkevat yleensä täysin vanhempiensa mukana ja heidän ohjattavinaan. Kivoja kokemuksia he voivat kyllä saada. Lapset myös yleensä oppivat iään myötä paremmin käsittelemään oman temperamenttinsa vaikeita piirteitä kuten hidasta sopeutumsita muutoksiin, ja siksi on helpompi matkustaa vähän vanhemman sellaisen lapsen kanssa kuin nuoremman. Koululainen on jo oppinut siihen että vaikka mielessä on vastustusta, ei kitinä auta vaan joskus täytyy vaan sopeutua, sen sijaan 5-vuotias voi vielä täysin vaistomaisesti purkaa kiukutteluna kaikki muutoksenvastaiset tuntemuksensa.

Tai no, jos se ulkomaanmatka vietetään vain hotellin uima-altaalla ja suomalaisen oppaan hoivissa, niin joo, aika vähän siitä oppii.

Mutta jos matkalla liikutaan omatoimisesti, jutellaan kaikesta nähdystä, kerrotaan lapsellekin kohdemaasta ja maistellaan uusia ruokia, kokeillaan uusia elämyksiä - ihan varmasti lapsikin oppii.

Olen omien lapsieni kautta huomannut, että noin se on. Matkusteltu on vuoden ikäisestä lähtien molempien kanssa, usemman kerran vuodessa. Ei todellakaan mene sormi suuhun ulkomailla, saati että etukäteen olisivat arkailleet outoja ruokia tai lentämistä tai...

Ja väitän, että jos vanhempi kitinän pelossa ei uskalla matkustella viisivuotiaan kanssa, hän tuskin panee kouluikäistä lasta pakolla totuttelemaan matkailua (kun siis sanoit, että "Koululainen on jo oppinut siihen että vaikka mielessä on vastustusta, ei kitinä auta vaan joskus täytyy vaan sopeutua", niin mistä hän sen on oppinut, kun vanhemmat eivät sellaista häneltä ole vaatineet...?)

Suurin kitinä tulee juurikin niistä lapsista, joiden kanssa ei ole koskaan liikuttu muissa kuin tutuissa ympyröissä.

ÄLKÄÄ kasvattako lastanne tynnyrissä. Tietysti kärjistän, mutta ap:n kuvauksesta sai kyllä mielikuvan siitä, että lapsi on pyörinyt hyvin tutuissa puitteissa koko ikänsä, ei syö mitään pitsaa eksoottisempaa jne.

minä olen sitten kaikista kamalin äiti, kun en aio koskaan lentokooneeseen nousta. Voi meidän lapsiraukkoja :)

Mun mies ei ole koskaan lapsena matkustellut ja nyt sitä ei meinaa saada ikinä minnekkään mukaan. Sillä on kunnon asennevamma.

Mun mielestä yksi parhain juttu matkustelussa on katsoa lapsen riemua ja ihmetystä uusista kokemuksista. Ja kyllä mä muistan vieläkin miten pienenä oli jännittävää matkustaa lentokoneessa, miltä etelässä tuoksui iltaisin ja miten mukavaa siellä oli. Samaa elämystä ei aikuisiällä enää saa, vaikka matkustelu onkin ihanaa :)

kotimaassakin. Esimerkiksi mökkireissu korkealle Lappiin jossa poroja jolkottelee tien vieruksissa ja siellä se tuoksu iltaisin vasta jotain onkin. Ja se rauha ja hiljaisuus, ei aurinkorannat ole mun juttu ja uskon, että lapsetkin selviää aikuiseksi ilman niitä. Ja autollakin pääsee aika moneen paikkaan, jos vaan aikaa on. Mutta se ei ehkä ole niin nautinnollista lapsellekaan.

Sun miehes asennevamma on kyllä kiinni jostain muusta, luulis, että sitä suuremmalla innolla lähtisi kun ei ole lapsena päässyt. ;)

on matkusteltu lentokoneella alle yksivuotiaana jo.

Laskin juuri, että kohta 10v täyttävä vanhin lapsemme on ollut elämästään noin vuoden ulkomailla kanssamme.

Kaikki laosemme osaavat käyttäytyä lentokentän turvataskastuksissa ja koneessa todella fiksusti ja syövät mitä eteen kannetaan -loma on todellakin lomaa ihan pientenkin kanssa.

minä olen sitten kaikista kamalin äiti, kun en aio koskaan lentokooneeseen nousta. Voi meidän lapsiraukkoja :)

Mun mies ei ole koskaan lapsena matkustellut ja nyt sitä ei meinaa saada ikinä minnekkään mukaan. Sillä on kunnon asennevamma. Mun mielestä yksi parhain juttu matkustelussa on katsoa lapsen riemua ja ihmetystä uusista kokemuksista. Ja kyllä mä muistan vieläkin miten pienenä oli jännittävää matkustaa lentokoneessa, miltä etelässä tuoksui iltaisin ja miten mukavaa siellä oli. Samaa elämystä ei aikuisiällä enää saa, vaikka matkustelu onkin ihanaa :)

kotimaassakin. Esimerkiksi mökkireissu korkealle Lappiin jossa poroja jolkottelee tien vieruksissa ja siellä se tuoksu iltaisin vasta jotain onkin. Ja se rauha ja hiljaisuus, ei aurinkorannat ole mun juttu ja uskon, että lapsetkin selviää aikuiseksi ilman niitä. Ja autollakin pääsee aika moneen paikkaan, jos vaan aikaa on. Mutta se ei ehkä ole niin nautinnollista lapsellekaan. Sun miehes asennevamma on kyllä kiinni jostain muusta, luulis, että sitä suuremmalla innolla lähtisi kun ei ole lapsena päässyt. ;)

Sellanen heittäytyminen uusiin olosuhteisiin opitaan lapsena, jos opitaan. Vanhenmiten sitä voi pakottautua siihen, mutta ei välttämättä nauti samalla lailla ainakaan kuin sellanen, joka on pienestä natiaisesta mennyt ja kokenut.