Isäni yrittää hallita elämääni

Olen 25+ nainen. Isäni on ollut koko lapsuuteni ajan todella ahdistava ja omistushaluinen. Hän on kiristänyt meitä lapsia hyväksynnällä, eli siis aina rakastanut ja hyväksynyt meidät vain silloin, kun olemme tehneet jotakin, mitä hän hyväksyy. Teini-ikä oli minulle todella vaikeaa, koska isäni osoitti mieltään, kun minulla yhtäkkiä olikin oma tahto. Isäni oli myös todella väkivaltainen, ja saattoi antaa minulle selkään vain siksi, että olin jostakin asiasta eri mieltä kuin hän. En silti koskaan alistunut, vaan kerroin mielipiteeni aina kovaan ääneen, vaikka sainkin selkääni. Ehkä olin tyhmä, mutta ainakaan en hiljentynyt. Minulla oli lapsuudessa ja teini-iässä monenlaisia mielenterveydellisiä ongelmia.



Löysin elämänkumppanini melko aikaisin. Isäni ei koskaan hyväksynyt miestäni, koska mieheni ei pitänyt isästäni ja isäni ei voinut hallita tätä. Kun lopulta sain kaikesta ahdistuksesta ja painostuksesta tarpeekseni, laitoin kaikki välit poikki vanhempiini.



Isälleni tämä ei yllättäen sopinutkaan: hän on yrittänyt kiristää minua puhumaan hänelle jos minkälaisilla toimilla. Hän on varastanut minulta rahaa ja tavaraa, ja kun se ei tepsinyt, hän rupesi levittämään juorua, että mieheni pahoinpitelee minua. Koko sukuni kuuli tästä. Muutin toiselle paikkakunnalle, ja hylkäsin sukuni - ei paljon edes kirpaissut. Kun en juorustakaan hätkähtänyt, hän soitteli mieheni vanhemmille ja levitti samaa juttua. Ei tehonnut. Hän myös uhkaili Facebookissa julkisesti tappavansa mieheni. En provosoitunut mistään näistä, koska tiesin, että jos reagoisin, hän olisi vain voittanut.



Tämän kaiken sairauden olen tajunnut vasta täysi-ikäisenä parin vuoden terapian jälkeen. Nyt olen taas vanhempieni kanssa puheväleissä, lähinnä siksi, että minulla on ikävä pikkusisaruksiani ja äitiäni. Äitini on alistunut isäni tahtoon, ja toimii aina tämän oikkujen mukaan. Isäni yrittää joka välissä kiristää minua, ei päästä minua tapaamaan alaikäisiä siskojani tai äitiäni, jos toimin jotenkin hänen tahtonsa vastaisesti. Joskus hän jakelee "rangaistuksia" täysin mielivaltaisesti.



Aina, kun joudun hänet kohtaamaan, olen aivan poikki. Terapeuttini on neuvonut minua olemaan mahdollisimman vähän tekemisissä, mutta isäni on kuin pieni lapsi: hän loukkaantuu milloin mistäkin ja haastaa aina riitaa.



Onko väärin, kun toivon isäni kuolevan? Hänellä on kaikenlaisia kremppoja, vakaviakin. Minulla ei ole häntä kohtaan minkäänlaisia rakkauden tunteita, vaikka joskus lapsena olemmekin olleet läheisiä. Hänestä ei ole kenellekkään mitään hyötyä, päin vastoin, hän aiheuttaa kaikille paljon surua. Haluaisin olla mukana siskojeni ja äitini elämässä, ja nyt se on todella vaikeaa.