Anoppini sanoo että lapsenlapset ovat hänen elämänsä tärkein asia.

kiinni perheessämme kun eronnut itse nyt syksyllä. Pojat tärkeimmät maailmassa mutta kun tapaa heitä nappailee rauhottavia ja ties mitä lääkkeitä (salaa multa) että hillitsee itsensä kun ahdistaa jne. Ei ole meilläkään helppo tilanne...

Se juuri tässä ihmetyttääkin. Anopille seksi oli aiemmin erittäin tärkeää, hän puhui siitä minulle usein. Voimakas tarve katkesi kuin seinään ja korvautui lapsenlapsitohinoilla. Se on erikoista. Ne ovat niin eri asoita.



ap

miksi mun se pitää määritellä? vaikka olisi 22-vuotias niin jos haluaa olla sinkku niin anna olla!



Eikö aikuinen ihminen nyt saa jo itse vihdoin päättää, miten elämäänsä haluaa elää?

Pikemminkin se on luonnollista. Elämässä tulee eri vaiheita, nuorempanakin voi kohdalle osua vaihe jossa ei halua mitään suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen vaikka vielä vähän aikaa sitten olisi niellyt kaikki vastaantulevat.



Anna anoppisi elää kuten haluaa, ei ole miniän asia puuttua anopin elämään. Jos tarve on aiemmin ollut voimakas, se saattaa uudelleen herätä. Tai sitten ei. Kumpikin on OK, jopa tässä seksuaalisuutta ylikorostavassa maailmassa...

Voihan se olla joku viidenkympin kriisi, pelko ettei saa uutta miestä rinnalle, ja se yritetään ohittaa tuolla omistautumisella l-lapsille.

ymmärrättekö että se anoppi on tavallaan luopunut pojastaan, eli laskenut siitä irti, antanut sen sulle. Mulla itse vanhin poika seurustelee, ja koska se on mun lapsi, on siitä tosi vaikeaa luopua, todella koville ottaa. Kattokaa ympärillenne, missä niitä hyviä vapaita miehiä yli 40v löytyy, kun nuorempiakin on apajilla kymmeniä tuhansia, Helsingissäkin on yli 80.000 naista enemmän ku miehiä. Ihan ku niitä vaa ottamalla löytys. Estrogeeni pitosuus alkaa laskeen tossa iässä, ja ekaks kiinnostaa miehet hurjasti, mutta ovat jo niin piinttyneitä tapoihinsa, et ei niistä mitään iloa pitemmänpäälle ole. Mä oon itse 45, eli kaverit on akselilla 35-55, ja varsinkin kun kattoo miehen kavereita, joilla on hyvät tulot ym menevät harrastukset, ni ei niillä ole ku alle 25v tyttöystäviä. Mieti miltä tuntuu kun lapses seurustelee tytön kanssa, jonka se panee sun edelle, eli toinen nainen astuu kehiin. Se on ollut sun silmäterä ja teillä on niin paljon yhteistä elämää yhdessä, ja se menee tavallaan toiseen perheeseen, eikä ne miniät välttämättä niin samanhenkisiä, tai kivoja ole. Se on ihan sama onko se lapsi 2 tai 20 vuotta , ihan yhtä lähekkä se on sua.

Meillä molemmat isovanhemmat eivät välitä " pieruakaan" lastenlapsistaan.On niin mukamas kiirettä koko ajan ja eläkkeellä ovat!Jos mun äiti olis samanlainen kuin teillä, en kyllä tulis tänne valittamaan.

ystävät ovat niiden kouluajoilta, ne lähimmät mitä jatkuvasti nähdään, eli ovat olleet kavereita yli 50 v. Ajattelin itse että mun lähimmät ystävät on kanssa mun lukioajoilta, mitens teillä? Eli vaikee löytää uusia ystäviä.

Miltei jokainen isovanhempi sanoo, että lapsenlapset on maailman ihanin ja tärkein asia heille. Tottakai. Lapset on ihania, mutta kuulemma isovanhemmuus on vielä ihanempaa. Saa nauttia ja rakastaa lapsia ilman vastuuta. Kuin nyppiä rusinat pullasta.



Mä pikemminkin ihmettelisin, jos joku mummu sanoisi, että joku harrastus tai ystävä on lapsenlapsia tärkeämpi!

Tiedätkö että naisen elämässä voi tulla vaihe jossa miehet ja seksi eivät enää olekaan elämän pääasiallinen sisältö ja tavoite. Voihan olla että kaikkea on kokeiltu ja jäljellä on vain pettymys ja väsymys.



Elämässä on paljon kaikkea muutakin joka ei aiheuta niin paljon murhetta ja tuskaa. Kuten työ, lapset, harrastukset.



Voihan se olla että minäkin vielä 80-senä tapaan siellä ehtookodossa sielunkumppanini, mutta olen sen vaiheen ohi että juoksisin naistentansseista sitä etsimässä.



Lakkaa parittamasta sitä anoppiasi, ehkä hän on aikuinen nainen jolla on omat surunsa ja pettymyksensä. Eri vaiheet voi kestää muutamankin vuoden että niistä pääsee yli johonkin toiseen vaiheeseen.

Oma anoppini on samantyyppinen lastenlasten suhteen tai lähinnä esikoisen suhteen. Lapsi on anopille kaikki kaikessa. Tämän lapsen pitäisi toteuttaa kaikki ne hänen haaveensa, joita hänen oma poikansa ei toteuttanut. Esikoisestamme pitäisi tulla lääkäri ja hänen pitäisi alkaa soittamaan pianoa :)



Kuulemma anoppi päivittäin ajattelee vain mitä poikamme tekee, milloin on kerhossa jne. Onneksi emme asu samalla paikkakunnalla. Pidämme välimatkaa anoppiin, niin hän pysyy aisoissa ja jos häneltä vähänkään järkeä löytyy, niin hänen on myös elettävä itse eikä vain lapsenlapsen kautta. Kun tapaamme annan hänen olla lasten kanssa, mutta hoitoon en voi lapsia hänelle antaa monestakaan syystä. Ja yksi on se, etten tahdo anopin manipuloivan lapsia.



Anoppi on hyvä mummu, mutta pitäisi hänellä omaakin elämää olla. On surullista katsoa ja kuunnella miten hän on ensin elänyt oman poikansa kautta ja kun mieheni ei enää sallinut sitä, niin yrittää elää lapsenlapsensa kautta. Äitinä minun velvollisuuteni on suojella lapsiani läheisriippuvaisilta ihmisiltä.



Ottakaa etäisyyttä anoppiin. Yrittäkää työntää häntä harrastamaan edes jotakin, jotta saisi oman elämän. Jos ei onnistu, niin itsepähän hän elämänsä pilaa, aikuinen ihminen on itse elämästään vastuussa.

Pääsisimpä kattoon naamaas kun lukisit tätä vastaustas 20 vuoden kuluttua, aika näyttää.

Minulle itselleni lapseni on kaikki kaikessa. Olen valinnut tietoisen kotiäitiyden vaikka nuorimmainenkin on jo 5 vuotta. Olen suunnattoman onnellinen kun olen poikani sanovat että ihanaa äiti kun olet aina kotona kun tulemma koulusta. Miehellenikin lapsemme ovat kaikki kaikessa, sen vuoksi hän erityisesti arvostaa sitä että joku joka rakastaa on aina läsnä, kun hän on töissä. Omalle äidilleni ja ISÄLLENI lapsenlapset ovat kaikki kaikessa, he soittavat päivittäin minulle kysyäkseen kuulumisia, ja suoraan poikieni kännyköihin koulun jälkeen, he viettävät vähintään kerran viikossa päivän mummolassa. Olen ONNELLINEN että lapsillani on isovanhemmat jotka omistautuvat. Jos vaikka minä ja mieheni yht' äkkiä kuolisimme, niin tiedän kuka huolehtisi lapsistani. Vanhempani ovat vasta 51 ja 52 vuotiaita. Mieheni vanhemmat eivät välitä, he elävät vain itselleen, ja tämä herättää miehessäni surua. Ole ap onnellinen, taidat olla kateellinen lapsistasi. Koskaan ei voi saada liikaa rakautta!

Vierailija:

Pääsisimpä kattoon naamaas kun lukisit tätä vastaustas 20 vuoden kuluttua, aika näyttää.

Erona anoppiin minulla on mm. se että meillä lapset saavat toteuttaa omia unelmiaan. Minä en päätä heidän ammattejaan enkä harrastuksiaan (paitsi pienten lasten).

Kirjoitukseni oli vain pieni osa siitä millainen anoppini on. Hän ei ole paha ihminen, mutta kovin ajattelematon. Hän mm. jätti oman tyttärensä heitteille tämän ollessa 6v (lapsi ei halunnut päiväkotiin, niinpä lapsi sai olla päivät yksin). Anopin lapsien ei myöskään tarvinnut ilmoittaa ala-aste iässä kotiin, jos menivät koulusta yökylään kaverilleen (yleensä kyläpaikan vanhemmat pakottivat soittamaan kotiin, mutta anoppi ei ollut ollenkaan huolissaan, vaikka ei tiennyt missä lapsi on). Ei varmaan tarvitse kertoa millaisia haavoja näissä aikuisissa on. Lapsiani en tuommoiselle ihmiselle hoitoon anna.

Kuten sanottua, niin anoppi saa olla mummo lapsilleni ja hän on hyvä siinä. Vastuuta en hänelle anna, hän saa sokeria pinnalta.

42

Voisin kuvitella itsekin joskus noin sanovani. Eihän sen tarvitse tarkoittaa, ettei elämässä ole mitään muuta. Totta kai lapsenlapset menevät päivätanssien, bingon ja seksinharrastamisen edelle!



Ymmärrän kyllä ap:n pointin sikäli, että itselläni on hyvin tuppautuva anoppi, joka sanoo, että hänelle lapsenlapset ovat kaikki kaikessa. Mukavaahan se tavallaan on, mutta välillä hiukan rasittavaa. Anoppi pyrkii minusta liikaa osallistumaan elämäämme. Ehkä olen tässä asiassa vähän itsekäs, mutta se, että anoppi tunkee luoksemme asumaan kuukaudeksi pieneen kaksioon, kun vauva on 2 viikkoa vanha, on liikaa...



Joskus myös tuntuu, että anoppi jollain tasolla haluaisi " syrjäyttää" minut ja tehdä itsestään lasten tärkeimmän ihmisen. Se tuntuu toisinaan hiukan pimeältä. Eli siis kohtuus kaikessa, lapsenlapsiin kiinnittymisessäkin. Sen voi tehdä niin monella tavalla.

Vierailija:

Kuulemma anoppi päivittäin ajattelee vain mitä poikamme tekee, milloin on kerhossa jne.

Juuri tätä tarkoitan.

ap

Mä ymmärrän nää eri näkökulmat täällä. Mutta ap taisi tarkoittaa juuri tuota rajoittuneisuutta. Onhan se kamalaa että aikuisella ihmisellä elämä kanavoituu vain yhtä reittiä, vaikka viiskymppisellä voisi olla koko elämän ja ihmissuhteiden terve kirjo.

Vaikka anopillani on jo lapsenlapsia (kaikki nyt jo yli 10-vuotiaita), on yksivuotiaastamme tullut hänen elämänsä pääsisältö. Anoppi mm. on sanonut minulle rakastavansa lapsenlastaan enemmän kuin omaa poikaansa. Tuollainen vertailu ei minusta ole ihan tervettä...



Ihanaahan se on, että mummi rakastaa ja hän on todella hyvä isovanhempi, mutta: eläkkeelle jäätyään hän on täysin " mökkiytynyt" . Ei käy missään tai harrasta mitään eikä tapaa ketään paitsi meitä. Täältä lähtiessään itkee jo valmiiksi, kun on lapsenlasta jo ikävä.



Se, ettei hänellä ole mitään muuta elämää on johtanut siihen, että saadakseen " jännitystä" elämäänsä hän keksii oman päänsä sisällä murheita milloin mistäkin. Välillä pitää puuttua ex-aviomiehen uuteen avioliittoon, välillä pelätä lapsenlapsen puolesta milloin mitäkin. Ja ns. ulkopuolisena minä olen tietenkin se suurin hirviö, joka " ajattelen ettei mummi ole riittävän hyvä isoäiti lapsenlapselleen" . Ja " jos miniä ei enää anna tavata lapsenlasta" . Ja kaikki tämä siis TÄYSIN keksittyä.



Ongelma ei siis ole se, että lapsenlapsi on rakas vaan se, ettei isovanhemmalla ole MITÄÄN muuta sisältöä elämässään. Kun hän nyt ei kuitenkaan voi täällä asustaa 24/7, viettää hän sitten aikaansa neljän seinän sisällä pohtien ongelmia, joita ei oikeasti ole olemassakaan.

Tuohan on aivan sairasta puhetta.

Vierailija:

Anoppi mm. on sanonut minulle rakastavansa lapsenlastaan enemmän kuin omaa poikaansa. Tuollainen vertailu ei minusta ole ihan tervettä...

Tuosta vastuu jutusta vielä... Kesällä meinasin antaa lapset anopin vastuulle hetkeksi. Sanoin anopille, että meidän pitäisi jutella lasten hoidosta. Enempää en ehtinyt sanomaan, kun anoppi otti hirmuiset pultit ja vaan itki :( Mitään järkevää sanaa en saanut hänestä irti ja mikään sanomani ei mennyt perille. Ei sellaiseen ihmiseen voi luottaa, jonka kanssa ei voi jutella.



Kyllä isovanhemmilla täytyy olla muutakin elämää kuin lapsenlapset. Jos koko ajan vain ajattelee mitä lapsenlapset tekee ja missä on, niin jää oma elämä elämättä. Kultainen keskitie lienee tässäkin asiassa paras.