3-vuotias liian rohkea, ulospäinsuuntautunut, ei kaipaa äitiä vierelle, jotain vikaa??

kuten ei päinvastaisessakaan. Erilaisia luonteita ja temperamenttejahan ne lapset ovat synnynnäisesti, sen on jo tieteellinen tutkimuskin myöntänyt ajat sitten.

ja vieraampien välillä, kiintymyssuhde on häiriintynyt.

on samanlainen, oli tuollainen myös 3-vuotiaana. En ole koskaan ajatellut, että lapsessa olisi jotakin vikaa, suunnattoman ylpeä vaan olen hänestä ja tunnen itseni onnekkaaksi, kun on niin hieno lapsi.

Jos jollain tavalla poikkeaa normaalista niin diagnoosia, lääkettä ja laitoksia. Lapsi suuntautuu toiseensuuntaan, niin jotain on vialla. Milloin unohdettiin, että lapset ovat yksilöitä ja erillaisia persoonia?



En tahdo kuulostaa vmäiseltä, mutta eikö lasten voi antaa kasvaa ihan omana itsenään ilman, että tarvitsee mukautua muiden hyväksyntään? :(

Kaikessa pitää olla jotain vikaa kuten tässäkin asiassa :) Poika 3 vuotta ja aina ollut vauvasta saakka iloinen ja reipas poika. Ei paljon itkeskele ja menee ventovieraille juttelemaan joka paikassa. Voin jättää hänet hoitoon/päiväkotiin myös ensimmäisenä päivänä niin että hän ei edes hei ehdi sanomaan äidille kun jo mennään leikkeihin. Koskaan ei paljon äidin tai isän perään itketty.

onko tämä normaalia käytöstä? Pelkään että olen jättäny lapsen jotenkin huomioitta vauvana, kun edes muista niistä ajoista hirveästi..muistaakseni en ehkä sylitellyt ja muuta tarpeeksi. En halua että olisi äidin helmoissa mutta mietiskelen vain eikö lapsella pitäisi olla edes hieman ennakkoluuloja uusia asioita kohtaan...rakastaa mm. lääkäriin menoa eikä koskaan ole sielläkään itkenyt vaikka korvalapsi onkin..

Älä tee tätä virhettä, että kysyt tätä täällä tai kaveriporukassa. Aina löytyy joku kateellinen nurkkajussilapsen äiti, joka keksii, että juu, et sylitellyt, siinä syy tuohon.

Ole iloinen lapsestasi, joka vaikuttaa hauskalta pikkukaverilta. Toinen omistani on todella ujo ja vaalin myös hänen persoonaansa sellaisenaan enkä syyllistä itseäni siitä.

Mutta toistan vielä, että älä koskaan kysy tuollaista ellei ole oikeasti joku ongelma. Saat vain kakkaa niskaasi.

Olen pohtinut samaa. Meidän poika ollut aina samanlainen. Päiväkodissa ei koskaan istu hiekkalaatikolla ikätovereidensa kanssa vaan tutkii ja seikkailee ympäri pihaa ja isompienkin poikien leikeissä välillä. On rohkea ja luottavainen. Eikä saa hepulia joka kompastumisesta myöskään. Vauvasta asti mennyt 'pää edellä' ja harvoin sai isompia kohtauksia. Nykyäänkin kuuluu 'moks', hieroo vähän ohimoa ja tuhahtaa, unohtaa kohta koko jutun ja taas mennään. Jos sattuu enemmän niin täytyy sit tietty tulla äidin luo puhalluttamaan pipiä.



Tuskin kiintymyksessäkään on häiriötä. Kyllä pipin sattuessa äidin syliin juoksee. Iltaisin on oikea äidin vauva sylissä unipupuineen.



Hieman pienempänä itki kyllä hoitoon jäädessään, mutta se loppui samalla kun kävelin pihalle. Ja nykyään jo menee lujaa leikkimään ja heiluttaa, että menetkös siitä. Mielestäni se on mukavaa, koska tiedän siitä että pojalla on mukavaa hoitopaikassa. Eikä tosiaan lääkärissäkään ole koskaan itkeskellyt vaan tarkkailee tosissaan, mitä siellä tehdään.

Tosin vauvana oli pieni vierastamiskausi jossain 9 kk:n paikkeilla, jolloin pelkäsi siis miehiä. Kesti pari kuukautta.



Mielellään jää hoitoon, juttelee ja hakeutuu vieraidenkin seuraan, on todella sosiaalinen ja hyväntuulinen eikä ole koskaan itkenyt hoitoon jäädessä.



Olen saanut kuulla päiväkodin hoitajia myöten, että lapsella on kiintymyssuhteessa ongelmia, kun on noin luottavainen ja reipas, ja se tuntuu pahalta. En tajua, miten olisi sitä ongelmaa tullut, kun en laittanut vieraille hoitoon ennen kuin ekan kerran 2-vuotiaana, ja paljon on syliteltykin - joskaan lapsi ei ole koskaan kovin kauaa sylissä viihtynyt. Jo vauvana tykkäsi olla ennemmin lelujen kanssa viltillä.



JOskus kun en jaksa ruoskia itseäni kelvottomaksi äidiksi, ajattelen, että niiden äitien, joiden lapset itkevät ja vonkuvat, kun äiti vähän selkää kääntää, täytyy vain päästä lyömään sellaista, joka pääsee helpommalla. Kukaan lapseton ei ole koskaan kokenut lapseni käytöstä ongelmallisena.

kiintymyssuhteen häiriö. Googleta toki.



Sillä ei ole mitään tekoa sen kanssa, milloin lapsi on mennyt hoitoon tms.



Kyse on siitä miten tärkeä aikuinen on lasta hoitanut. Pelkkä kotona olo ei riitä.

kiintymyssuhteen häiriö. Googleta toki.

Sillä ei ole mitään tekoa sen kanssa, milloin lapsi on mennyt hoitoon tms.

Kyse on siitä miten tärkeä aikuinen on lasta hoitanut. Pelkkä kotona olo ei riitä.

Tuolla on relevanssia vain, jos siitä on haittaa. Ap:n tapauksessa ei ongelmia, joten mene muualla psykiatrisoimaan. Vituttaa tuollainen syyttely..

vaikkei juuri nyt olisikaan haittaa.



Googleta, hyvä ihminen, ennen kuin alat riehua.

lapsesta. Tarkoitan nyt helpolla juuri tätä ettei sun tarvitse olla eri tilanteissa kodin ulkopuolella koko ajan senttien etäisyydellä valmiina lapsen takertumisiin yms, helpommalla pääset pikkulapsivaiheessa kuin ne, joiden lapsi on temperamentiltaan varovainen ja hitaastilämpiävä. Tosin myöhemmässä iässä voi sulle tulla kasvattajana haastetta, mikäli lapsesi silloinkin on yhtä luottavainen, uudesta kiinnostunut ja soputuvainen, koska tuolloin lapsen oma reviiri laajenee, ja mahdollisuus myös huonoihin asioihin mukaanmenoon myös kasvaa. Omani on varovainen ja erittäin harkitseva, ja nyt jo huomaan ettei ole "vietävissä" mukaan mihinkään johon suhtautuu vähänkin epäluuloisesti, ja hyvä näin. Eli kaikissa lapsissa erilaisine temperamenttityyppeineen on kyllä haastetta meille vanhemmille...

kiintymyssuhteen häiriö. Googleta toki.

Sillä ei ole mitään tekoa sen kanssa, milloin lapsi on mennyt hoitoon tms.

Kyse on siitä miten tärkeä aikuinen on lasta hoitanut. Pelkkä kotona olo ei riitä.

Googletin ja löysin samoilta sivuilta myös takertuvalle lapselle emotionaalisen häiriön eli kaikkeahan voi tulkita oman mielensä mukaan.

En ole alkoholisti eikä lastani ole adoptoitu. En ole teiniäiti eikä minun ja lapseni suhteessa ole ollut mitään häiriötä vauva-aikana. Lapseni on toki sosiaalinen eikä vierasta. Tosin ei nyt ihan kenen mukaan tahansa lähtisi, mutta juttelemaan menee mielellään eikä pelkää vieraita. Jos jätän hänet hoitoon, ei jää itkemään (kerran jäi mutta johtui muista syistä).

Ikävää toki osaa tuntea eli jos jää yökylään, niin illalla saattaa ikävöidä äitiä. Koen senkin normaaliksi, vaikka olen varma, että siitä jonkin diagnoosin saa aikaan.

On melkoista tulkintaa luokitella joku lapsi valikoimattoman sosiaalisuuden kastiin. Jos lapsi on reipas eikä vierasta, ei se todista, että hän kuuluu juuri tähän ryhmään yhtään sen enempää kuin takertuvan lapsen vanhemmat olisivat olleet oikukkaita ja vaihtelevasti hyviä ja vaihtelevasti huonoja vanhempia.

Mutta jos mielesi tästä paranee, niin voidaan sopia, että lapsellani on häiriö, jonka olen aiheuttanut huomaamattani (ja neuvolan huomaamatta). Tärkeintähän on, että minulla on paha mieli ja lapseni häiriintynyt. Niillä takertuvien lasten vanhemmilla on nyt sitten varmaan parempi mieli.

Lapsena meni aina biraille juttelemaan, eikä niitä kammoksu nuytkään. Ikä on toki opettanut, ettei aina ole suunapäänä. Mutta juttelee kyllä vieraille, eikä pelkää uusia tilanteita. Lapsi siis jo 12v. Oikeastaan vasta jotain 5 v innosyui halaamaan meitä, tai tulemaan viereen kiehnäämään. Edelleen saan joka päivä halauksia. Lapsi on edelleen peruspositiivinen, empaattinen, ja huumorintajuinen.

Sanoin vain ,että jos lapsi ei tee mitään eroa vanhempien ja vieraiden välillä se ei ole normaalia.



Ja että valikoimaton sosiaalisuus on kiintymyssuhteen häiriö.



Nämä ovat ihan faktoja. Sinä nyt sitten pillastuit eli luokitteletko itsesi nyt ihan itse?

temperamenttikysymys. Mä luulin ennen, että kaikki lapset on samanlaisia, no eivät todella ole!



Menikö poika pienenä hoitoon? Mun mielestä useimmat niistä, jotka aloittaa hoidon tyyliin 1.5-vuotiaana, ei yleensä itke vanhempien perään. Eli tuo pk:iin jääminen voi johtua vaan tottumuksesta. Omani aloitti 3-vuotiaana pk:n ja itkee vieläkin melkein 4-vuotiaana monena aamuna (ja taatusti on perusturvallisuus kunnossa hänelläkin :).

mun poika hyvin samantyyppinen. Äitiä kaipaa, kun esittelee taitojaan. hirveän läheiset välit sisarensa kanssa. Öisin haluaa olla lähellä.



Olen iloinen ja ylpeä reippaasta pojastani, mutta kyllä on tämänkin "helpon" lapsen kanssa ollut sydän syrjällään monta kertaa, esim. juuri ulkomailla ollessammee lähti yksin vaeltelemaan kauppakeskukseen. Löysin noin 20 minuutin päästä, käveli pitkin käytävää, katseli kauppoja ja lallatteli mennessään: "Kukaan ei ole varastanut mua" (oon joutunut puhuttelemaan useasti, että ei saa lähetä omille teilleen.

sitten aikanaan onnistuu pyyhkimään hymyn ja ilon lapsen kasvoilta, ja mielestä, ikävä kyllä.

Oli alta kolme vuotiaana samanlainen. Ei mitään vierastamista yms. Lähempänä neljää vuotta muuttui todella paljon ja alkoi hermoilla uusia asioita ja ihmisiä. Tyttö kuitenkin reagoi hermostukseen puhumalla paljon ja vaikuttaa silloinkin todella sosiaaliselta ja reippaalta. Tutummat kyllä huomaavat kuinka jännittää.

lapset ovat erilaisia. tuollaisessa lapsessa ei ole mitään vikaa. mutta RAKASTAAKO hän lääkäriin menoa sananmukaisesti

Juu hän todellakin RAKASTAA..aina kun loukkaa itsensä toteaa että on lähdettävä lääkäriin...jos kerron ettei tarvitse, pahoittaa hän mielensä ja sanoo mutta kun tuli kerran pipi...ihme tyyppi mut meidän kohdalle sattunut ihanat lääkärit ja ne tarrat...:)