Oliko SINUN vanhemmillasi vanhemmuus hukassa?

Ehkä jopa ylihuolehtivat.

Vanhempani erosivat kun olin 8v. jonka jälkeen äitini alkoholisoitui. Miehiä oli ja viina virtasi.



Isäni asui "kaukana" eli ei aivan naapurissa. Hänen luonaan vierailtiin pikkuveljen kanssa, mutta asunto ei koskaan tuntunut kodilta eikä olo kotoisalta. Yritti kai lahjonnalla paikkailla poissaoloaan.



Kasvatettiin lähinnä itse itsemme. Minusta tuli "normaali", veljestä ei.

kaksi jollain tasolla narsistista ihmistä jolla raskaat työt. Lasten ongelmille ei riittänyt aikaa, omista ongelmista ei voinut puhua ettei olisi kuormittanut vanhempia. Siis esim. koulukiusaamisesta. Yksi lapsista kuollut oman käden kautta, muut mt-ongelmaisia.

70-luvulla minäkin olen syntynyt. Vanhemmat oli alkoholisteja ja isä väkivaltainen.



aikuisena olen käynyt 3v terapiassa, jotta minustakin on ihminen sitten viimeinen tullut.

Ihan hyväntahtoinen ja mukava mies, mutta ei mitenkään läheinen ja aina vähän pihalla arjesta. Varmaan siksikin, kun oma isänsä kuoli isäni ollessa 7, ei varmaan osannut olla muutenkaan. Äiti oli vähän kontrolloiva marttyyri, mutta rakastava ja turvallinen. Ei traumoja, mutta ei tosiaan mitään isin ihailuakaan.

Äitini oli ihmisarka, masentunut ja yksinäinen, vuodatti mulle kaikki ongelmansa parisuhdeongelmista lähtien, ja jouduin jo suht nuorena hoitamaan hänen asioitaan ja ikäänkuin suojelin häntä (vaikka itseä pelotti) koska äiti ei uskaltanut esim. mennä pankkiin yms. tarvitsi minut tueksi joka paikkaan. Mä en ikinä voinut kysyä äitiltä apua mihinkään mitä itse en uskaltanut, koska tiesin että äiti uskalsi vielä vähemmän. Äiti myös kuvitteli kaikkien ihmisten vihaavan häntä, ja mä muistan että koulun joulujuhlissa tai muissa tapahtumissa yms. jossa äiti oli muiden vanhepien kanssa, mä yritin koko ajan sivusta vahtia, että äiti pärjää eivätkä ihmiset ilkeile hänelle. (eivät he ilkeilleet, mutta en mä tajunnut sitä silloin, yritin vaan puolustaa äitiäni ja pitää hänet pois hankalista tilanteista)



Mulla ei oikein ollut vaatteita (tai puhtaana ainakaan) ja ihaillen katselin kavereilla käydessä heidän vaatekaappejaan ja puhtaita vaatteeita ja sitä, että heidän äitinsä huolehtivat heille puhtaat vaatteet joka kouluaamu. Mä yritin itse etsiä jotain vähiten likaista ja sopivaa päälleni.



Isä oli aina töissä, ihan aina.



Musta on ihanaa olla nykyään aikuinen, ja huomata, että ei ihmiset oikeasti olekaan niin ilkeitä ja pahoja, kuin äitini oli päähäni iskostanut ollessani lapsi.



Normaali musta tuli, äidiksi on ollut haastava kasvaa, mutta nyt voin sanoa olevani oikeasti hyvä äiti, huolehtivainen, mutta silti rento. Enkä todellakaan sälytä lasteni harteille omia ongelmiani, kun kokemuksesta tiedän kuinka se voi ahdistaa pientä lasta!